Opiskelijaperhenostalgiaa =)
Surffasin äsken etsimässä omaa opiskeluaikaansa aloittelevalle esikoiselle asuntoa - oikeasti hän toki etsii itse asuntonsa, juu, mutta tulipa äidin tunnelmoitua.
Esikoinen syntyi kun olimme opiskelijoita. Kävin juuri katsomassa sekä ihka ensimmäistä perheasuntoamme (peruskorjattu, vuokrattavissa edelleen, reilun 40 neliön pieni kaksio keittiöllä), että sitä seuraavaa perheasuntoamme (reilu 60 neliötä, kolmio avokeittiö-olkkarilla ja kahdella makkarilla). Perheasunto nro kahteen muutimme kun odotin lapsi nro kahta.
Sen jälkeen valmistuimme, menimme töihin, saimme lisää lapsia (kuopus reilut 4 vee), vanhenimme, keskiluokkaistuimme, vaihdoimme paikkakuntaa jne.
Kävin vielä katsomassa hyvän ystäväperheen entisen opiskelija-asuntoalueen pohjapiirustuksia. (Hekin valmistuivat, saivat lisää lapsia, keskiluokkaistuivat, menivät töihin, vaihtoivat aluetta.)
Ja voi tätä nostalgiaa :,-). Me olimme ihan oikeasti (aikuistenkin oikeesti) niin poskettoman nuoria, onnellisia, elämään luottavia, kädestä suuhun eläviä että - asunnot olivat pienehköjä, vaatimattomiakin, kalusteina perittyjä, kierrätettyjä jne tavaroita, rahaa oli niukalti mutta elämää sitäkin enemmän.
Nytkin olemme ihan onnellisia, juu :-), mutta hetken kaipasin kovasti sitä reilu kaksikymppistä idealistia, ihan uunituoretta äitiä, joka olin kerran.
Sniif :-). No, nyt on seuraavan sukupolven aika olla vajaa kaksikymppisiä idealisteja :-).
Kommentit (4)
kun saimme ensimmäisen lapsemme. Mies oli vielä opiskelija, ja asuimme opiskelija-asunnossa. Myös minä olin niin onnellinen siinä meidän pienessä ja pienituloisessa elämässämme. Meillä oli jotenkin kaikki ovet auki, ei pelätty huomista. Minä myös pidin siitä yhteisöstä jossa elettiin; meillä oli naapureina muitakin opiskelijaperheitä. Oltiin jatkuvasti tekemisissä, yhdessä tehtiin kaikenlaista, jäädytettiin luistinrata, tehtiin isoja lumilinnoja, isät pelasivat lasten kanssa jalkapalloa ex tempore-otteluissa.
Ihania aikoja.
olin kaikkein onnellisin siinä pienessä vuokrakämpässä ilman omaisuutta ja pienillä tuloilla eläessä.
mitenkään sitä meidän elämää, koska eihän se nyt täydellistä ollut. Mutta, jotenkin musta tuntui, että silloin se raha ja materia ei ollut niin hirveän tärkeää, ja että me jotenkin osattiin ottaa ilo irti elämästä eri tavalla. Jollain lailla elämässä oli enemmän sellaista välitöntä iloa, joka sitten iän myötä hävisi meistä.
Jos nykyään menisin pyytämään naapureita meille lettukesteille ja tuomaan ystävällisesti omat jakkarat mukanaan, minua pidettäisiin täysin outona. Tässä minun maailmassani, nykyään, ei ensinnäkään hirveästi sosialisoida naapureiden kanssa, vaan pyydetään vain ystäviä kahville. Lauantaina. Kello kahdeksi. Ei aiemmin, koska vielä varttia vaille meillä siivotaan raivopäisinä ja tiuskitaan toisillemme. Mutta kahdelta, silloin olemme valmiita kattamaan Pentikin kupit pöytään ja tarjoamaan jotain pientä ja seurustelemaan sivistyneesti. No, hyvä näinkin. ;)
3
Vanha tavara ei kelpaa. Statusdesignissa löytyy.