Kusipäämagneetti tässä huomenta

Mulla on ollut vähän huono tapa alentua kavereitten aikana sinne pohjamutiin. Syitä on ruodittu terapiassa pari vuotta ja sen myötä aika moni kaverisuhde meni uusiksi, ja tuhoisa parisuhdekin päättyi. Mä olen siis sellainen että kun sataa niin tyrkytän takkiani (joo olen nainen ja tarjoan sitä miehellenikin yms.) ja apujani, kannan mummojen ostoksia ja kuvittelen että kiltteys palkitaan. Olen tavallaan myös ollut aika raskas kaveri, oletan, koska tavallaan olen tosi sosiaalinen ja omatoiminen mutta epäilemättä takertuva olen aiemmin ollut. Ymmärsin terapian avulla että houkuttelen puoleeni hyväksikäyttäjiä omalla käytökselläni, joten olen terapian avulla alkanut havainnoimaan ympärilläni olevien ihmisten käytöstä tarkemmin.

Koska mulla meni kaikki uusiksi ihmissuhteissa aloin tapailemaan uusia ihmisiä, vaihdoin työpaikkaakin kun tuli parempi eteen ja joudun tekemään töitä sen eteen, että en tee toisten puolesta töitä. Lopetin asiakaspalvelun koska ottauduin siihen liikaa.  Aiemmin olin aina marttyyrinä ylitöissä ja paloin loppuun jokaisessa duunissa, ylireagoin asiakkaiden ongelmiin ja kannoin henkistä taakkaa mukanani. Syyt tähän siis ovat lapsuudessani kun äitini oli läheisriippuvainen, ja jouduin hoivaamaan häntä lapsuuteni ja pelkäämään jatkuvasti että se kuolee (uskotteli aina että sillä on syöpä tms. että hoitaisin sitä).

No se siitä mutta pointti on se, että kun nyt tässä rakennan tätä itsetuntoani taas ja yritän vältellä ihmisiä jotka ovat itsekeskeisiä mulkkuja, koen sen oikeasti vaikeaksi. Mistä näitä hyväksikäyttäviä mulkkuja sikiää? Eikö oikeasti voi olla enää kiltti kenellekään, ilman että sut tallotaan pian jalkoihin?

Ovatko ihmiset tänä päivänä oikeasti niin helvetin itsekeskeisiä vai mikä siinä on, kun olen tavannut tasan kaksi uutta ihmistä, joiden kanssa onnistuu normaali vuorovaikutus ja kommunikointi? Normaalilla tarkoitan esim. vuorovaikutustilannetta missä olemme tasa-arvoisia keskustelussa, ja missä toisen positiivista tunnetilaa ei yritetä lannistaa. Suurin osa entisistä ihmissuhteista jäi pois yksinkertaisesti siitä syystä, että terapeuttini neuvosta yritin tuoda ystävilleni esille että heidän kommenttista loukkaavat, ja että mulle tulee niistä aidosti paha olo. Näiden entisen kavereitten reaktiot olivat hyvin kovia, esim. "saisit olla onnellinen että sulla on näin rehellinen kaveri" tai "no se nyt ei ole yllätys että susta joku tuntuu pahalta". Ja jälkimmäisellä tarkoittivat sitä, että en halunnut enää kuunnella sitä että mulla on roikkoluomet, isot räpyläjalat tai pienet tissit. Mulla on ihan normaalit siniset silmät, jalan koko 36 ja rinnat kokoa c75.  Jos joku mies tuli baarissa kehumaan silmiäni, kaveri sanoi miehelle että no joo sillä on meikkiä haloo. Tai kehui hiuksiani, kaveri sanoi että haha ei sillä ole oma väri.

Kaikki se jäi taakse kun sain itsetuntoni takaisin, eikä minua hyväksytty "normaalina" tervepäisenä ihmisenä entisen kavereitten keskuuteen, vaan herätin heissä suurta vihaa koska yritin ponnistella sieltä jalkojen juuresta ylös.

Huomaan taas ajatutuvani ihmissuhteisiin joissa toinen osapuoli yrittää alistaa ja dominoida halventamalla minua. Esim. jos teen jonkun asian, "kaveri" nauraa paskaisesti ja tokaisee että sä ja sun haihatukset, ei tosta tuu mitään. Pelkkää alaspainamista ja mollaamista. Olen taas kuullut näitä "mä en tajua miten sä jaksat joka aamu meikata, mulla on parempaakin tekemistä" tms. Siis kommentteja, jotka tuntuvat pistoksilta sieluun. En mä HALUA ketään tökkimään jatkuvasti mun mieltäni, ja turhauttaa jatkuvasti olla valppaana että koska se iskee ja millä. Yhden uuden tuttavuuden seuraa olen ja alkanut karttaa, se on aina naama norsunvitulla jos mulla on hyvä päivä (nykyisin niitä on usein).  Nämä ihmiset olen tavannut töiden kautta (naisvaltainen ala) ja olen miettinyt, mistä helvetistä kumpuaa tämä naisten keskinäinen haukkuminen? Miten paha ihmisellä on olla, kun se vittuilee ilman syytä ihmisille? Jos vaihtoehto on että sosiaalisen elämän eteen täytyy hyväksyä se että mun ulkonäköä arvostellaan, olen oikeasti mieluummin yksin. Mä kasvoin hullun äidin kanssa joka ilkkui mun naiseksi kehittyvää teinivartaloani ja kramppailin bulimian kourissa 15v. Nyt mä voin sanoa olevani terve, mutta itku meinaa tulla kun mietinkin miten monta vuotta alistuin paskalle kohtelulle.

Jos tämä kirjoitus herättää yhdessäkään "kusipäässä" fiiliksen että ei halua enää loukata ja satuttaa ystäviään, niin se olisi ihanne. Mutta enpä usko että herättää, enemmänkin pelkään että tähän tarttuvat "kiusaajat" jotka alapeukuttavat ja vittuilevat. Ja teille jotka olette eläneet vaikean lapsuuden, kiinnittäkää huomiota ihmissuhteisiinne. Jos teillä on koko ajan paha olo, tsekatkaa millainen teidän lähipiirinne on. Ja kirjoittakaa vaikka kuukauden ajan ylös kommentteja mitä kuulette, siis ne mistä tulee paha mieli. Kysykää sitten terapeutilta, tutulta tai muuten luotettavalta ihmiseltä että tulisiko hänelle paha mieli siitä.