Kysymys äideille, jotka eivät välitä (?) lastensa oireilusta?

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 20:05"]

??? Kyllä näkee että on defenssit pystyssä, kun ei tahdota ymmärtää että lapsi ei pärjää :D Ehkä se opettajan antama palaute aikanaan sitten palauttaa sinutkin muistelemaan tätä keskustelua.

[/quote]

Ehkä uskon kuitenkin mieluummin sitä psykologia kuin randomia av-mammaa. Todennäköisesti olen unohtanut tämän keskustelun jo huomenna, sillä kukaan ei osaa vastata kysymyksiini.

22

Mikä on kysymyksesi? Jos väität, että psykologi saa haastattelussa esille lapsen kyvyt toimia ryhmässä, niin ei tietenkään saa. Psykologi pyytää tiedon päiväkodista/koulusta, missä eri ihmiset arvioivat lapsen toimintakykyä. Todella vaikeaa uskoa, että ihan normaalista ja terveestä lapsesta syyttä suotta alettaisiin etsiä ongelmia tai väsätä diagnoosia.

Kiitos vastauksista. Mukavaa että suurin osa tajusi pointtini ja suhtautuvat asiaan aikuismaisesti.

ap

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 20:17"]

Mikä on kysymyksesi? Jos väität, että psykologi saa haastattelussa esille lapsen kyvyt toimia ryhmässä, niin ei tietenkään saa. Psykologi pyytää tiedon päiväkodista/koulusta, missä eri ihmiset arvioivat lapsen toimintakykyä. Todella vaikeaa uskoa, että ihan normaalista ja terveestä lapsesta syyttä suotta alettaisiin etsiä ongelmia tai väsätä diagnoosia.

Kiitos vastauksista. Mukavaa että suurin osa tajusi pointtini ja suhtautuvat asiaan aikuismaisesti.

ap

[/quote]

Kun on käyty jo puheterapeutilla, fysioterapeutilla ja psykologilla ilman, että mitään olisi löytynyt, niin pistää kyllä ihmettelemään. Miten monella asiantuntijalla pitäisi mielestäsi vielä ravata? Jos käytän lasta jollakin lastenneurologilla tai vastaavalla ja toimitan lääkärintodistuksen, niin loppuuko juoksuttaminen sitten? Vai väitätkö, että päiväkodeissa ei ole koskaan tehty virhearvioita lasten suhteen?

22

Ihan näin esimerkinomaisesti sanoisin, että omassa tuttavapiirissäni (kaikki akateemisia työssäkäyviä hyvinkin tavallisia ihmisiä, jotka välittävät lapsistaan ja suoriutuvat vanhemmuudestaan ihan mukavasti) lähes joka perheestä on joku tai useampi lapsi ollut jossain erikoistarkkailussa eri syistä. Monet kokevat tämän stressaavana. Jokin aika sitten keskustelin ammattikasvattajaystäväni kanssa, jolta oltiin viemässä perhekotiin uusiolapsia, koska heidän äitinsä ei suostunut antamaan huoltajuutta isälle. Hirveä paperisota ja vanhemmuusarvioinnit, lasten psykologiarvioinnit jne. (hinta varmasti lähempänä kymppitonnia), vaikka lapsissa ei ole mitään vikaa, käyttäytyvät moitteettomasti sekä kotona että koulussa. Eipä ole ihme, että rahaa ei jää ongelmaisten lasten hoitamiseen.

Lisäksi yhdellä jos toisella on joku kirjainyhdistelmäepäily, jota sitä seurataan ja arvioidaan jokaisen pienen läksyunohduksen yhteydessä. 80-luvulla nämä ongelmat olisivat hoituneet opettajan puhuttelulla ja jälki-istunnolla, mutta nykyään näitä metodeja ei ilmeisesti enää käytetä. Samoin ongelmia tehdään mm. introverttiluonteesta, joka ei sovellu ryhmätyöhön. Aivan niin kuin kaikkien pitäisi olla koko ajan suuna päänä (tosin liikaa ei saa hölöttää, siitä tulee adhd-diagnoosi) joka paikassa, jotta olisi normaali.

Silti nuoria ilmeisesti syrjäytyy tuhansittain joka vuosi, I wonder why? Johtuiskohan resurssien haaskaamisesta.

Itse liikun vielä päiväkoti-ikäisten maailmassa ja asun alueella jossa melkein kaikki ovat hyvätuloisia ja akateemisesti koulutettuja, ei mitään syrjäyteneitä siis.

Minä ihmettelen myös sitä miten tuntuu että monet vanhemmat ei välitä lastensa oireilusta. Tunnen useamman lapsen jotka on laitettu 1 vuotiaana päiväkotiin, kotona katsellaan tuntikausia päivässä tv tä ja dvd tä ja lapset ovat levottomia, agressiivisia muita lapisa kohtaan eivätkä tunnu kunnioittavan / tottelevan vanhempiaan yhtään.

Sitten vanhemmat vaan voivottelee että mikähän sillä oikein on, ihan kamalaa kun se vaan tolleen hyökkäilee muiden kimppuun ja riehuu ja päiväkodissakin ollaan huolissaan.

Itse näen toisesta lapsestani ihan selvästi että hän ei kestä juuri mitään tv n dvd n katselua, leikit menee heti agressivissävytteiseksi taisteluksi ja levottomaksi vouhkaamiseksi. Myös väsymys tuntuu olevan aika yleistä ihan pikkulasten keskuudessa.

Minusta on jännä, että ap psyk.sh:na kysyy tuon kysymyksen "miksi". Minusta vastaus siihen on päivänselvä:

Osaa vanhemmista ei yksinkertaisesti kiinnosta: on mt-ongelmaa, päihdeongelmaa, suoranaista tyhmyyttä ja tietämättömyyttä, syrjäytyneisyyttä, häpeän kierrettä. Ei osata, ei uskalleta, ei tiedetä, pelätään "herroja" ja systeemiä.

Osaa vanhemmista sitten taas kiinnostaa kovasti, mutta oma lapsi on niin rakas ja tieto lisää tuskaa niin hirvittävästi, että ei pysty myöntämään ja näkemään totuutta, vaikka se on omien silmien edessä. On helpompaa sulkea silmät ja leikkiä, että mikään ei ole vialla, koska totuuden myöntäminen olisi liian tuskallista. Tiedän lto:n, jonka lapsi sai asperger-diagnoosin ala-asteen lopulla, vaikka oireet olivat selvät jo paljon aiemmin.

Osa on oikeasti turhautunut ylidiagnosoimiseen ja kyseenalaistaa nykysysteemiä, jossa tosiaan "varhaisen puuttumisen" nimissä lasta pyöritetään kaikki terapiat läpi ja istutaan moniammatillisissa kokouksissa puhumassa lapsesta kuin jostain koe-eläimestä. Joka asia raportoidaan ja repostellaan, muistiot ovat täynnä virheitä ja kummallisia (yli)tulkintoja, ja seuraava asiantuntija lukee niitä ja tekee omia johtopäätöksiään.

Itse kuulun tuohon luokkaan B - ja nyttemmin myös luokkaan C. Olen nyt noin vuoden kamppaillut sen asian kanssa, että minulla on käsissäni erityislapsi. Minulla. Miten se voi olla mahdollista? Minun lapseni, rakas lapseni. Ensin suljin silmäni, ei ole mahdollista. Sitten alkoi hiljalleen sen asian työstäminen että onko se sittenkin mahdollista. Sitten sitä ollaan systeemin rattaissa ja tietomäärä on lisääntynyt niin paljon, että alkaa tuntea turhautumista asiantuntijoita kohtaan, jotka tuntuvat olevan ihan pihalla useimmiten - kuten vaikka ap "miksi"-kysymyksineen. Eikö sulla nyt yhtään arvausta edes ollut esittää että "siksi".

Puuh. Turhauttaa. Kunpa ei tarvitsisi ajatella ja välittää. Mutta kyllähän mä välitän.

Erityisyys on nykyään niin tavallista, että tavallinen lapsi on se erityinen.

Miksi eniten ongelmia aiheuttavat yksinhuoltajaäitien ylipainoiset poikalapset?

Päiväkodin työntekijänä minua(kin) ihmetyttää lisääntynyt hinku tehdä eriluontoisista lapsista erityislapsia. Joillekin kollegoilleni tämmöinen "diagnosointi" on pakkomielle. Lapset, jotka leikkivät rauhallisesti ja viihtyvät yksin ovat outoja. Lapset, jotka juoksentelevat ja riekkuvat, ovat adhd:ta. Lapset, jotka ovat käytökseltään kuin ilmettyjä vanhempiaan, jaksavat nekin ihmetyttää. Hei, ennen lapset olivat vaan erilaisia! Oli ujoja (nykyään se ei  käy), oli villejä ja kaikkea siltä väliltä. Ja lukihäiriöiset oli vähän "tyhmiä"; onneksi nykyään heitä osataan auttaa. Suvaitsevaisuutta ei tunneta, kun diagnooseja ollaan heti lätkimässä.

Totta on mielestäni kylläkin se, että aika monet vanhemmat ovat antaneet vallan perheessä lapsille. Joskus on ollut pakko neuvoa vanhempia "aikuisethan perheessä päättävät..." ;)

Eli moni asia perheessä oikenisi, kun vanhemmat ottaisivat itselleen vallan, joka heille kuuluu. Sen jälkeen näkyisi lapsesta se oikea luonne, ja se, onko syytä huolestua oikeasti jostain.

Jos olet psyk.sh tiedät varmaan sen, että oirehtimisesta tulee arjessa monesti perheen sisällä normaalia käytöstä, kun perhe tottuu siihen ja pärjää oireen kanssa. Suotta sinä täällä vanhempia syyllistät. Tavoittena lienee toimia yhdessä lasten hyväksi eikä tehdä kenestäkään syyllistä. Väin näin hoitaminen on mahdollista ajattelit sitten sisälläsi mitä ajattelit.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 14:44"]Täälläkin kun lukee näitä keskusteluita, niin herää kysymys venhemmista, lähinnä äideistä jotka ummistavat silmänsä lastensa ongelmilta, häiriökäyttäytymiseltä, psyykkiseltä oireilulta jne. Mitä päässänne liikkuu? Olen itse äiti ja ehkä vanhanaikaisesti ajattelen äidin olevan kuitenkin se joka perinteisesti on enemmän lapsen huolehtija, ei tietenkään aina näin ole. Isienkin vastaukset toki kiinnostaa. Esimerkiksi toisaalla olevan keskustelun merkittävän lihavan lapsen äiti loukkaantui kun th asiasti huomautti? Kiusaajan äiti jossain ketjussa on raivona koululle? Olen psyk sh ja silloin tällöin hoitoon tulee nuoria aikuisia, josita näkee jo otsaluulla, että ovat vakavasti psyykkisesti sairaita ja vanhemmat ovat hautoneet näitä täysi-ikäisiä lapsia kotona monta vuotta. Eivätkä tajua, näe, halua hyväksyä? Nykyään tosi tavallista, että parikymppinen kundi viettänyt lähes 24/7 aikaansa koneella, pelaten yöt ja nukkuen päivät, äiti kantaa ruokaa huoneeseen ja pesee pyykit. Kun sitten jotain tapahtuu ja kundi toimitetaan hoitoon, on ihan päivänselvää, että sairastaa skitsofreniaa.

Niin miksi ?

[/quote]

Olet nyt hieman yksinkertainen tai kovin kokematon, vaikka psyk sairaanhoitaja oletkin. Ensinnäkin, tuskin ne vanhemmat, jotka eivät lapsistaan välitä, täällä sinulle avautuvat. Toisekseen, yleensä tuskin on kyse välittämisen puutteesta. Kolmanneksi, olet psyk sh, joten kohtaat työssäsi vaikeimmat tapaukset. Sinne asti päätyneet ovat varmasti käyneet läpi jos jonkinlaista auttamisyritystä. Osa 'auttajista' ei ole ollut kovin hyviä työssään ja osa on voinut olla jopa vahingollisia avun tarvitsijalle. Tämä kaikki on vaikuttanut sekä avun tarvitsijaan että hänen perheensä jäseniin.

On surullista kuulla, että ihminen, jonka pitäisi ammatikseen auttaa psyykkisesti sairaita, suhtautuu heihin ja heidän perheisiinsä noin asenteellisesti.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 19:28"]Osa vanhemmista ei välitä, koska heillä ei ole minkäänlaista kykyä siihen. He eivät oikeasti huomaa lapsensa vaikeuksia, vaikka esim. neuvolasta ja koulusta sellaista viestiä annettaisiinkin. Ehkä nämä vanhemmat ajattelevat, että lapsen käytös on normaalia tai sitten ajan mittaan lapsi "paranee". 

Välillä sitä koulussa miettii, että kuinka hankalaksi lapsen tilanne pitää mennä, ennen kuin vanhempi suostuu ottamaan apua vastaan. Tuntuu turhauttavalta soittaa kotiin ja ehdottaa esim. lapsen tutkimista tai hoitoon ohjaamista, kun vanhempi ei reagoi puheluihin tai palavereihin tai mihinkään mitenkään.

Osalla tuntemista lapsista oireilu on niin vakavaa, että itse olisin jo pelkästä huolesta sairas. Useimmilla oireilu on alkanut ennen kouluikää, ja toivottavaa olisi, että ainakin alakouluaikana lapsi saisi apua. Jos ollaan jo siinä tilanteessa, että lapsi eristäytyy ja oireet voimistuvat, peli on menetetty. 

Monesti olen pohtinut, mikä nykymenossa on vikana. Usein tuntuu siltä, että oma lapsi on vanhemmalle rasite ja riippakivi, jota hoidetaan juuri sen verran kuin on ihan pakko. Vanhempi ei haluaisi itse ponnistella lapsen hyvinvoinnin eteen millään lailla. Tietenkään tätä ei voi yleistää, koska suurin osa lapsista voi hyvin. Surettaa ne lapset, jotka jäävät vaille vanhempansa rakkautta, hoivaa ja huolenpitoa.

[/quote]

Kuka sinä oikein olet? Ja mihin perustat mielipiteesi? Minä tunnen paljon lapsia ja nuoria. He voivat oikein hyvin ja heidän vanhempansakin ovat fiksuja.

Mä olen ymmärtänyt ett asioihin pyritään puuttumaan aikaisessa vaiheessa siksi että sillä lailla saadaan paras tulos. Jos Mirka-Petterin ongelmat havaitaan jo päivähoidossa ja pyritään puuttumaan, hyvässä lykyssä kouluun menee kyseisen asian hallintaan saanut lapsi. Ja sit voidaan sanoa että taas oli ihan turhaa kyyläämistä, eihän siinä mitään vikaa ole. No vois olla jos sen kanssa ruvettais työstämään asiaa vasta kouluiässä.

Läheltä seuranneena voin sanoa että häpeä on selvästi yksi syy, varsinkin jos ns. kulissit on muuten kunnossa. Toinen on se että muu perhe on tottunut oireiluun, eivät näe asiaa samalla lailla kun muut ns. ulkopuoliset.

Tosin tähän täytyy sanoa että puhun nyt aikuisesta ihmisestä, joka edelleen asuu vanhempiensa luona. Lapset/nuoret, heistä en tiedä.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 19:57"][quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 19:51"]

Mutta missä on ongelma ja häiriö, jos yritetään terveestä ja normaalista vääntää väkisin epänormaalia ja sairasta? Ja miten vanhemman tulisi suojella lasta tällaisessa tilanteessa? En ole saanut tyydyttävää vastausta kysymykseeni.

22

[/quote]

Kuten joku jo taisikin mainita, päiväkodissa nähdään kuinka lapsi toimii ryhmässä. Ongelmat eivät välttämättä tule esiin kun tutkimuksia tehdään kahden kesken aikuisen kanssa. Mutta kun ryhmässä toimimisessa on ongelmia, ongelmat eivät katoa sillä että painat pääsi puskaan. Ne ongelmat tulevat vaikuttamaan lapsen pärjäämiseen koulussa, jossa on vähemmän aikuisia lasta kohden kuin päiväkodissa. Jos asenteesi on tuo, olet juuri ap:n kuvailema äiti.

[/quote]

22 on ihan oikean asian jäljillä. Nykyään on vallalla sellainen kulttuuri, että keskivertojoukosta poikkeavassa lapsessa on jokin vika ja vain 'ammattilaisten armeija' voi tuon vian löytää. Olen myös törmännyt tähän ilmiöön poikani kohdalla. Taustalla oli vakava koulukiusaaminen, jota koulu ei halunnut edes myöntää. Luokalle tehtiin kiusaamiskyselykin, jossa kaikki oppilaat nimesivät poikani kiusatuksi. Rehtorin mielestä kyse ei ollut oikeasta kiusaamisesta, joten kyselyn tulosta ei otettu huomioon. Poikani oireili mm. yökastelu, vatsa- ja pääkivut, keskittymisen vaikeus, ei uskaltanut nukkua yksin, eikä kävellä kouluun yksin. Hän osasi hyvin kuvailla kiusaamistilanteita ja tuli usein kotiin ruhjeilla ja mustelmilla. Lopulta hän kieltäytyi tekemästä oppitunneilla mitään.

Koulun mielestä pojallamme oli kehitysviivästymä ja oppimishäiriöitä, myös mielenterveysongelmien mahdollisuudesta he puhuivat. Minulle, äidille sanottiin suoraan 'sinä et välitä lapsestasi' (kun olin sanonut rehtorille ja erityisopettajalle, että en usko kyseessä olevan muu kuin koulukiusaamisesta johtuva ahdistus ja pelko). Koska olemme kuitenkin yhteistyöhaluisia, suostuimme kaikkiin koulun ehdottamiin tutkimuksiin: laajat älykkyystestit, adhd, asperger, sosiaaliset taitotestit, autismi. Siinä meni vuosi ja perheemme elämä pyöri näiden järjestämisen ympärillä. Sitten yhtenä päivänä tajusimme istuvamme lastenpsykiatrian osastolla haastattelussa, jonka tarkoitus oli selvittää perheemme sisäisiä ja ulkoisia sosiaalisia suhteita. Etukäteen meille ei ollut kerrottu mistä on kyse ja kun aloimme tapaamisessa kysyä tapaamiseen tarkoitusta, saimme kafkalaisia vastauksia 'no kun ei lapsestanne ole löytynyt mitään sisäsyntyistä selittävää tekijää', 'ettekö te välitä lapsestanne', 'teillähän on riita koulun kanssa'.

Ajoimme sairaalasta vanhempieni luokse, jossa kirjoitimme yhteenvedon tapahtuneesta:

- lastamme kiusataan koulussa

- koulu ei myönnä kiusaamista tapahtuvan

- lastamme on tutkittu vuosi joka kantilta, eikä mitään poikkeavaa ole ilmennyt

- kiusaaminen on pahentunut, osin koulussa juoksevien ammattiauttajien takia

- lapsi voi entistä huonommin, myös muut lapset ovat väsyneet tilanteeseen

- ammattiauttajat epäilevät meitä vanhempia jostakin

Peruimme kaikki tapaamiset lääkäreillä, kuraattorilla ja sairaalassa. Ainoa, jota jatkoimme, oli kiusatun yksityiseltä ostamamme terapia. Muutimme muualle asumaan ja lapset menivät uuteen kouluun. Poikamme alkoi heti voida paremmin ja oppi mm kuin taikaiskusta kirjoittamaan käsialaa. Kaunista ja harkittua kirjoitusta syntyi sivutolkulla. Edellisessä koulussa hän sai hädin tuskin kirjoitettua yhtä lausetta loppuun.

Olen 100% varma, että lapseni huono olo johtui koulukiusaamisesta. Me vanhemmat olimme olleet koko ajan oikeassa. Ammattilaiset olivat olleet väärässä ja lisäksi käyttäytyneet törkeästi meitä kohtaan.

Harmittaa, että en tajunnut aikaisemmin pysäyttää ammattiauttajien ja -kasvattajien vahingollista toimintaa. Enää en lähtökohtaisesti luota opettajiin ja terveydenhuollon ammattilaisiin.

Kuka määrittelee oireet mihin pitäisi puuttua? Ja kuka määrittelee mitäkin "normaaliksi"? 

Ap:n esimerkkitapauksessa, kun itse nuorena (ja lapsettomana) kerroin että jos minusta tulee joskus äiti niin opetan lapseni huolehtimaan itsestään tekemällä YHDESSÄ (huudan koska tämä sana jäi kuulematta ilmeisesti yleensä) lapsen kanssa näitä asioita niin minut leimattiin heti paskaksi vanhemmaksi joka ei välitä lapsestaan kun äidin pitäisi kuulema vain kantaa kaikki valmiiksi lapselle ja olla kuin orja eikä HYLÄTÄ (tätä sanaa käyttivät kun alkoivat mesoamaan) lastaan. Saman keskustelun onnistuin käymään useamman +/-20v miespuolisen kanssa.

En koskaan ymmärtänyt miten lapsen kanssa yhdessä vietetty aika ja yhdessä tekeminen on lapsen hylkäämistä. Meidät isä ja äiti on ottanut aina kaikkeen mukaan oli kyse leipomisesta, vessan pesusta tai auton öljyn vaidosta. Turvallisin mielin lähdimme maailmalle perustaidot takataskussa eikä tarvinnut ihmetellä miksi perunat eivät kypsy itsekseen kattilassa (ilman vettä).

Sitten on näitä vanhempia joille muiden mielipide hänestä itsestään on tärkeämpi kuin mikään lapsen oireilu. Nämä vanhemmat kun lapsi kaatuu ja satuttaa polvensa saavat itkuunsa vihaisen sihahduksen ettei saa itkeä, mitä tuo mieskin (kaatokännissä oleva juoppo joka ei edes tunne vanhempaa tai lasta) minusta ajattelee. Siis ei lapsesta vaan siitä vanhemmasta. Nämä vanhemmat eivät koskaan pysty antamaan rakkautta lapsilleen ja oireet johtuvat tästä rakkauden puutteesta. Ikävää on se että kun lapsi oireilee koko ajan enemmän, vanhempi syyllistää (vähän väärä sana mutta en saa keksittyä parempaakaan) lastaan enemmän.

Ja sitten on vanhempia jotka välittävät lapsestaan mutta kun ei suostu nielemään jonkun sellaisen jolla ei ole mitään pätevyyttä tekemää diagnoosia niin silloin ei voi sanoa etteikö vanhempi välittäisi lapsen "oireilusta". Pari esimerkkiä:

Isä ammatiltaan kokki ja tekee kotonakin yleensä ruuat. Poika puhuu että haluaa isona oppia tekemään ruokaa jota muut voivat sitten syödä. = Poika yrittää hyvittää jotain vanhemmilleen ja nuo puheet pitäisi saada kitkettyä pois.

Isä ammatiltaan rautakaupan myyjä ja osaa käyttää kotonakin vasaraa ja nauloja. Poika puhuu että haluaa isona rautakaupan myyjäksi ja oppia käyttämään vasaraa ja nauloja jotta voi muille ihmisille neuvoa niistä. = Poika täysin terve ja isämalli on hyvä ja puheita kannustetaan. 

Mutta kun jonkun mielestä miehet eivät tee ruokaa vaan se on akkojen hommaa niin kokin poika ihan selvästi oireilee jostan kun ihailee isänsä ammattia.

Tai kun lapsi joka on ollut pitkään muita edellä kehityksessä (ei paljoa mutta selkeästi aikaisemmin kuin muut ikäisensä oppii asiat) saakin väärään aikaan väärän herkkyyskauden johon panostaa kaiken oppimiskykynsä jättää sen kehityksen myöhemmäksi aiheuttaa paniikin kasvatustyön ammattilaisissa. Lasta ollaan heti tunkemassa kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin, jonot tosin ovat sellaiset ettei sinne heti päästäkään ja kun lapsi oppi sen väärän kehityksen (mikä normaalisti on siis kaksi vuotta vanhemmilla lapsilla menossa) kahdessa kuukaudessa saa kiinni ne omat ikätoverit ja on taas jopa edellä niitä. Yhä ollaan tunkemassa lasta tutkimuksiin mutta sekään joka niihin painosti ei enää muista mikä se alkuperäinen syy olikaan mutta jotain vikaa oli niin kyllä niihin tutkimuksiin on mentävä. Puoli vuotta on pitkä aika jossa ehtii tapahtua isoja muutoksia lapsen kehityksessä joten ei ihme että niitä aikoja perutaan. 

Tai kun se vanhempi tietää että pojan isällä, sedällä ja isoisällä ja sedän pojalla on tullut joku tietty herkkyyskausi noin vuoden "myöhässä" mitä normaalisti ja ihan tavallisia aikuisia näistäkin on kasvanut niin miksi pitäisi olla huolissaan kun lapsi "oirehtii" eli ei ole kehittynyt kuten joku oppikirja sanoo? Sitten kun suvun mukainen herkkyyskausi ei tule niin sitten voi ruveta huolestumaan.

Itse en ole jaksanut haaskata voimavarojani lapseni "oireilusta" huolehtimiseen vaan jatkanut sitä normaalia elämää jota olen lapsellenkin opettanut. Ja kas - hyvin ovat ne "oireet" hävinneet kun on uhmaikä loppunut tai milloin mitäkin. Ne tutkimukset ovat aina niin myöhässä ettei lapsella ole enää mitään oireisiin viittaavaakaan, kuten myös monella muullakin on käynyt. Itse asiassa kun olen lueskellut niitä neuvolasta saatuja vihkosia niin oma lapsi on lähes ollut malliesimerkki siitä normaalista kehityksestä. Niitä voisi jakaa niille lasten kanssa työskentelevillekin eikä vain vanhemmille, jollain on ollut sentäs ihan järki päässä kun lasten kasvatuksesta ja lasten "oireilusta" on kirjoitellut =)

Ihan liikaa kirjoitusta, kellokin ihan liian paljon ja silti olisi vielä kirjoitettavaa. Liekkö tätäkään kukaan jaksaa lukea, maltettava vain lopettaa ja mentävä nukkumaan =D

Kiitos vastauksista, ajatuksia herättävääja niin suoraan elämästä. Ja te äidit, jotka ette ole olleet moksiskaan "oireiluista" ja "oireet" ovat hävinneet, olettehan te välittäneet. Arvioineet, huomioineet ym ja sitten huomanneet, että oire on hävinnyt. Marginaalinen osa onkin sitten juuri heitä, jotka kieltäytyvät hyväksymästä ja näkemästä mitään ikävää. Ja tottakai niitä väärinymmärryksiäkin on. Tiedän naisia, jotka saavat sympatiaa kun mies pettää tai hakkaa ja naisen ja seuraavassa parisuhteessa mies on uskollinen eikä väkivallasta ole tietoakaan. Eli onko nainen vain niin veemäinen päänrääpijä, että kenellä tahansa palaa hihat ja vieras maistuu. Monimutkaisia juttuja :) Mä olen esim. raskausaikana syönyt Fetaa ämpäritolkulla ja tyttäreni on kait jo kohdussa siihen mieltynyt kun hänellekin maistuu. Kiellettyähän tuo kai oli, mutta arvioin sen pieneksi pahaksi tässä maailmankaikkeudessa :D

ap

Ja sitäkin voisi joskus pohtia, että kuinka luonnollinen ja edullinen ympäristö esim. meluisa päiväkoti tai rauhaton koululuokka on lapselle. Miten paljon oireilusta johtuu nimenomaan oppimisympäristöstä, vaikkei vakavampaa kiusaamista edes tapahtuisi. Ei tarvitse olla kovinkaan vakava keskittymishäiriö, että jatkuvat ryhmätyöt ja melurajan ylitykset tunnilla aiheuttavat stressiä ja levottomuutta, jota sitten puidaan eri ammattiauttajien kanssa, vaikka kaikki ongelmat ratkeaisivat sillä, että työympäristö olisi vähän rauhallisempi.

Jos vanhempi kyseenalaistaa ammattilaisten mielipiteitä, niin helposti tulee leimatuksi, että ei välitä. On kuitenkin ihan fakta, että lapsia tutkitaan ja diagnosoidaan turhaan ja moni vanhempi on joutunut kohtuuttomasti käyttämään aikaa ja vaivaa ja jopa rahaa, että lapsen diagnoosin saa purettua. Asian voi tarkistaa vaikka erityispedagogiikan kirjallisuudesta.

Jos ihan mietitään tapausta, että lapsi on ylipainoinen. Ylipainon syy on luultavasti elintavoissa, jotka on olleet pielessä pienestä asti: liikaa (ruokaa ja) herkkuja ja liian vähän liikuntaa. No miksi näin on? Luultavasti koko perheellä on samanlaiset elintavat. Vanhempienkin pitäisi siis ryhdistäytyä (ei jaksa, ei kiinnosta). Voi myös olla, että lapsi on totutettu siihen, että herkuilla palkitaan ja lepytellään.