Aina me vain tapellaan, lapset kärsii, pitäiskö erota?

Jos ette halua yrittää ja käyttäytyä toisianne kohtaan järkevästi sekä ystävällisesti niin erotkaa.

Molemmat haluaa kyllä mutta kun minun mielestäni miehen pitäsi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä elämäntapamuutos että,saisi itsensä kuntoon, minä taas omasta mielestäni yritän häntä autaa siinä ja antaa neuvoja ja patistaa lenkille ja syömään oikein yms, mutta mies ottaa sen vittuiluna jne. No, jokatapauksessa kumpikin on sitä mieltä että toinen ei pysty muuttamaan käytöstään.

Mies on todella huonossa kunnossa eikä jaksa meidän kanssa tehdä mitään, aina sitä sattuu ja särkee joka paikaan ja on huono olo, mitään vikaa ei löydy, pari vuotta tutkittu mutta silti ei tosissaan yritä laihduttaa mikä luultavasti auttaisi edes vähän. Minulla ei ole koskaan vapaa aikaa, mies käy töissä ja illat tekee jotain, en oikein edes tiedä mitä, ei paljoa ainakaan osallistu kotitöihin tms...

Sivistä itteäsi nyt ainakin ensin. Ei toista ihmistä voi auttaa väkisin kuin erikoistapauksissa. Puolison jatkuva pakkoapu saa pyhimyksenkin sekoamaan. Sellaista on tapana nimittää sanoilla rajaton perhe. Mennään toisen tontille eikä edes myönnetä, ettei ole kutsuttu ja on vielä pyydetty poistumaankin.

Jos on lapsia, on tavattoman tietämätöntä ja itsekeskeistä lähteä eroamaan, kun ei vielä ole tuon enempää tietoa siitä, mikä välejä kiristää. Aloita vaikka siitä, että tutustut aiheeseen ja mietit omaa käytöstäsi - ei miehen. Sitten pyydät miehen sanomaan tsot tsot joka kerran, kun hän kokee sinun vyöryvän yli tontinrajan. Ja kuuntelet kiltisti, miksi hän niin kokee, ja ei pelkästään niin että yrität ymmärtää, vaan että myös haluat ymmärtää. Vai oletko mielestäsi ihan käsi sydämellä mietittynä mennyt valitsemaan miehen, joka on vajaaälyinen ja syyntakeettoman hullu?

Sitten kun olet oppinut kuuntelemaan miehenkin mielestä, voit uudelleen alkaa odottaa samaa oppivaisuutta häneltä. Et voi vaatia nopeaa kehitystä, koska sinä olet ollut se kiusaaja. Hänen täytyy ensin oppia luottamaan, että et enää halua lytätä häntä.

Ymmärrän, että sinulla on omat pelkosi ja pakokauhu iskee. Pelko kuitenkin vain pahenee sillä, että yrität väkisin uuvuttaa toisen yrittämällä epätoivoisesti toimia tavoilla, jotka eivät ole aiemminkaan toimineet. Askeleen taaksepäin ja välirauhan  voi ottaa ilman, että pitää vaihtaa osoitetta. Riidan hakeminen ja ruokkiminen on vain lopetettava, ja lakattava pitämästä toisiaan pahana ihmisenä.

Asiaa on muuten tutkittu: onnellinen ihminen laihtuu, puolison painostama lihoo. Eikä sinun sivumennen sanoen ole pakko erityisemmin tukea aikuista ihmistä - hänen painonsa on hänen asiansa. Riittää, ettet sabotoi etkä hätistele. Pelkäätkö että hän kuolee ylipainoonsa, vai mistä angstisi nousee, jos ei oteta lukuun epäreilua työnjakoa yms? Vai harmittaako sinua vain noin paljon, että miehen sairaus tulee kaiken muun tielle? Oletko itse saanut myötätuntoa - jos et, voit olla kateellinen ja pettynyt sen takia, ja ärsyyntyä aina kun miestä pitäisi ymmärtää.