Oletko tapaillut tai seurustellut vaikka et ole ihastunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En, en pysty koskettamaan ja suutelemaan miestä jos en ole itse ihastuntut. Ei vaan pysty myöskään ottamaan mitään kosketteluja vastaan mieheltä jos ei ole kunnon kemiaa. Tapailla voisin kaveripohjalla.

Nirsoilija menettää tässäkin asiassa paljon. Itse olen saanut monet hyvät panot sellaisilta mitkä ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään tai ovat saattaneet olla hiukan vastenmielisiäkin mutta jos olen ollut pienessä hönössä niin ei ole haitannut. Määrä korvaa laadun. N28v

Ai, itse olen sekstaillut vain miehen kanssa josta olen 100% kiinnostuntut muutenkin. Parasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En, en pysty koskettamaan ja suutelemaan miestä jos en ole itse ihastuntut. Ei vaan pysty myöskään ottamaan mitään kosketteluja vastaan mieheltä jos ei ole kunnon kemiaa. Tapailla voisin kaveripohjalla.

Nirsoilija menettää tässäkin asiassa paljon. Itse olen saanut monet hyvät panot sellaisilta mitkä ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään tai ovat saattaneet olla hiukan vastenmielisiäkin mutta jos olen ollut pienessä hönössä niin ei ole haitannut. Määrä korvaa laadun. N28v

Niinhän tuota luulisi. Enää en suostuisi olemaan kolmen vakkari liikkeen omaavien patjana. Vaadin nykyään tunnetta ja taitoa.

Olen. Olin nuori, uskoin ettei minua ehkä kukaan ikinä haluaisi, mies oli minuun todella ihastunut, itse kaipasin suhdetta ja lisäksi mies oli todella lämmin, hellä, luotettava, rehellinen, avoin... Näistä syistä päädyin pysymään suhteessa vaikka välillä ahdisti tosi paljon.

Nyt ollaan oltu yhdessä 16 vuotta, siitä suurin osa naimisissa, lapsia on kolme. Olen onnellinen ja lähinnä arveluttaa se, että miehelleni tämä ei minusta ole ihan oikein, hän ansaitsisi jonkun joka todella häntä haluaa. Olemme kuitenkin melko avoimesti tästä puhuneet ja tulleet siihen tulokseen, että ne intohimosuhteet eivät kestä yhtään sen todennäköisemmin kuin tämmöiset nk. järkisuhteet. Toisistamme pidetään toki ja vietetään ihan mielellään yhdessä aikaa. Ja arki toimii.

Olem seurustellut. Olin 18 kun se alkoi, eli en kovin viisas. En oikeasti tiennyt, miltä seurustelun aloittamisen kuului tuntua. Googletin monta kertaa "en tunne vetoa poikaystävääni, onko normaalia " eri kielillä. Epäonnekseni kaikissa vastauksissa kysyjät haukuttiin pinnallisiksi, ohjattiin keskittymään asioihin, mistä toisessa pitää. Niin koitin "reipastua " ja pitää tästä miehestä. En halunnut muuttaa hänen kanssa yhteen, mutta muutin, koska niin kuuluu tehdä ja se oli taloudellisesti järkevää.

Onneksi mies tunsi samoin minua kohtaan ja 2 vuoden räpellyksen jälkeen jätti minut. Ja onneksi 2v on lyhyt aika. Paperilla sovimme hyvin yhteen ja hänen vanhempansa olivat aivan ihania ihmisiä, joiden kanssa tulin läheiseksi melkein välittömästi. Kaverini ja perheeni vakuuttuivat heti asiallisen oloisesta miehestä ja onnittelivat minua. Siis suhde oli järkevä. Luonteeltamme emme kuitenkaan sopineet lainkaan yhteen, minä olin spontaani, hän jäykkä ja ärsytimme toisiamme olemalla omia itsejämme. En pitänyt hänen naljailustaan, hän ei pitänyt haihattelustani ym. Suhde oli täynnä ongelmaa. Näin käy kun molemmat ottaa vaan sen ekan paperilla sopivan, mikä kohdalle sattuu.

Kaikkeen sitä alkaa, mutta luulin että kun sanotaan "parisuhteen eteen pitää tehdä työtä" niin että se on sitten pelkkää työtä. Melkein vuosi eron jälkeen tapasin oman ikäiseni miehen ja tunsin häneen vetoa, Ihastuin häneen heti. Tunsin häpeää, tällaistako sen kuuluu olla? Mutta sellaista sen kuului olla. Tunteet on tärkeitä eikä ne herää koskaan epäsopivan ihmisen kanssa. Hävettää kertoa tästä edes nimettömänä, olin niin typerä.

Vierailija kirjoitti:

Olen kerran yrittänyt tehdä ”järkiratkaisun”, koska normaalisti kiinnostun ihan katastrofaalisista miehistä. No ei se kyllä ainakaan sillä korjaantunut. Kun ei vaan ollut mitään kemiaa eikä kipinää, niin ahdistavaksihan se muuttui odotellessa jotain ihmeellistä ajan myötä kasvavaa kiintymystä, jota ei koskaan tullut. Kyllä kannattaa suosiolla kuunnella sydäntään näissä asioissa.

"Kuunnella sydäntään", eli tapailla niitä katastrofaalisia miehiä? Tyhmä nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kerran yrittänyt tehdä ”järkiratkaisun”, koska normaalisti kiinnostun ihan katastrofaalisista miehistä. No ei se kyllä ainakaan sillä korjaantunut. Kun ei vaan ollut mitään kemiaa eikä kipinää, niin ahdistavaksihan se muuttui odotellessa jotain ihmeellistä ajan myötä kasvavaa kiintymystä, jota ei koskaan tullut. Kyllä kannattaa suosiolla kuunnella sydäntään näissä asioissa.

"Kuunnella sydäntään", eli tapailla niitä katastrofaalisia miehiä? Tyhmä nainen.

Ilmankin pystyy olemaan. Nähtävästi joillekin täysin outo käsite.

Olen. Oli ajanjakso jolloin en omistanut autoa, mutta miehellä oli, joten kestin hätä tarpeellisen ajan.

Tapailin aikoinaan yhtä naista vain saadakseni seksiä. Hän oli minusta kiinostunut. Tapailimme kyllä muissakin kuin seksin merkeissä, mutta en itse tuntenut mitään häntä kohtaa.

Mies 33

Eiköhän sellaisiakin miehiä ole olemassa, jotka eivät ole ns. jännämiehiä ja jotka kuitenkin ovat puoleensavetäviä myös fyysisessä mielessä. Elämme toivossa :)

Treffit tulossa yhden epäonnistuneen tapailusuhteen jälkeen, wish me luck.

Joskus deittailin pitkän parisuhteen päätyttyä enemmän. Tutustuin netissä erilaisiin miehiin, joiden kanssa sitten käytiin kahvilla tai kaljalla. Kaikki olivat ihan mukavia tavallisia miehiä, mutta en oikeasti ollut ihastunut keneenkään. Olihan se kiva saada seuraa ja tunteen siitä, että kelpaan vielä. Mutta jos olisin pakottanut itseni intohimottomaan suhteeseen yhdenkään mukavan miehen kanssa, elämästä olisi ennen pitkää kadonnut kaikki värit. Ei itseään voi pakottaa olemaan yhdessä sellaisen kanssa joka ei tunnu "omalta". Hämmentävimpiä olivat miehet, jotka sanoivat jo parin tapaamisen jälkeen että voisin muuttaa heidän luokseen.

Löysin nykyisen mieheni sitten kun en jaksanut enää etsiä mitään deittiseuraa, kaikki lähti kaveripohjalta.

Oon mä aina jonkin verran ihastunut ollut, mutta ihastuksen aste on vaihdellut. Olen kerran myös rakastunut sellaiseen, johon en heti ollut kovasti ihastunut, vaan vain vähän.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän sellaisiakin miehiä ole olemassa, jotka eivät ole ns. jännämiehiä ja jotka kuitenkin ovat puoleensavetäviä myös fyysisessä mielessä. Elämme toivossa :)

Treffit tulossa yhden epäonnistuneen tapailusuhteen jälkeen, wish me luck.

Pidän peukkuja että onnistaa!

Kunnollinen, fyysisesti puoleensavetävä ja sinkku on kyllä harmittavan harvinainen kombo miehissä...

Olen. Ihastuksia tulee niin harvoin ja niin satunnaisiin ihmisiin, että mahdollisuus parisuhteeseen sellaisen henkilön kanssa on aika lähellä nollaa. Koen ihastumisen myös epämiellyttävänä ja liian voimakkaana tunteena. Menen ihan sekaisin ja ihastuksen laannuttua kyseinen henkilö saattaa jopa ällöttää.

Noinhan se meillä miehillä menee. Riittää kun nainen on mukava ja miellyttää silmää.

M34

Olen usein tapaillut ilman ihastumisen tunnetta, koska olen ajatellut, että tunteet saattavat myöhemmin herätä. Yhden kerran on käynytkin niin, että sellainen laimea kiinnostus ensitreffien jäljiltä muuttuikin sitten tapailun edetessä ihastukseksi. 

Kerran olen seurustellut ilman ihastumisen tunteita. Ahdistus kasvoi kolmessa viikossa liialliseksi ja lopetin koko jutun. Samaistun todella tuohon, joka kirjoitti tällaisen suhteen jatkuneen 16 vuotta. Uskon, etten itsekään olisi koskaan löytänyt itsestäni ihastumisen tunteita tätä miestä kohtaan. Kuvittelin myös tuolloin, että jään sitten vanhaksipiiaksi, koska vientiä oli niin vähän ja olin tuon ainoankin sulhasehdokkaan sitten mennyt hylkäämään.

Vierailija kirjoitti:

Noinhan se meillä miehillä menee. Riittää kun nainen on mukava ja miellyttää silmää.

M34

Valitettavasti näin. Ihastuksen edellyttäminen tekisi pariutumisesta lähes mahdotonta.

Tarpeeksi riittää vaikeustasoa jo tuossa että nainen miellyttäisi silmää. Tuntuu että se menee niin että jos nainen miellyttää vähänkään silmää niin kaverivyöhykkeelle joutuu.

Olen. Olimme nuoria, alle kaksikymppisiä kumpikin. Tyttö oli minuun todella ihastunut, ja itse olin niin ujo ja kokematon, etten kehdannut kieltäytyä suhteesta. Hän oli minulle ihmisenä täysin yhdentekevä, ja pari kertaa jopa kävi niin etten tunnistanut häntä kun oli sovittu tapaaminen johonkin vilkkaaseen paikkaan. Kun seksikään ei ollut mitään ihmeellistä, aloin lopulta vältellä aktiivisesti koko ihmistä, jolloin hän ymmärsi yskän ja lopetti suhteen "virallisesti". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noinhan se meillä miehillä menee. Riittää kun nainen on mukava ja miellyttää silmää.

M34

Valitettavasti näin. Ihastuksen edellyttäminen tekisi pariutumisesta lähes mahdotonta.

Tarpeeksi riittää vaikeustasoa jo tuossa että nainen miellyttäisi silmää. Tuntuu että se menee niin että jos nainen miellyttää vähänkään silmää niin kaverivyöhykkeelle joutuu.

Tämä on kyllä totta. Tälläkin palstalla saa usein lukea, miten tyytminen naiseen on petollista ja hukkaa kummankin aikaa. Mutta jos miehet aina odottelisivat vain sitä, jonka he todella haluavat, ei pariutumista juuri tapahtuisi. Väitän, että ylivoimainen enemmistö parisuhteessa olevista miehistä on tyytynyt kumppaniinsa.

Seurustelu on sen verran rasittavaa, etten ryhdy siihen, jos en ole ihastunut.

Olen. Yksi juttu oli ihan kivaa kaverihengailua ja läheisyyttä, kumpikaan ei oölut ihastunut. Toinen taas inhottaa vieläkin, koska en kokenut mitään kiinnostusta ja silti harrastin seksiä. Yritin olla järkevä, koska hyvä ja mukava mies kyseessä, mutta ei siitä mitään tullut. Nainen olen.