Uskonnottomat: Jos puolisosi kääntyisi uskoon niin ottaisitko eron?

En todellakaan. Mieheni itse asiassa on uskovainen, nykyisin luterilainen, entinen helluntailainen. Ei minua mitenkään häiritse mieheni usko, itse asiassa kadehdinkin sitä usein. 

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 10:44"]

Uskoisin, että erot elämänkatsomuksessa kasvaisivat niin suuriksi, että ero olisi edessä. Mutta spekulointiahan tämä tietysti on.

[/quote]

Niin miehesi on ja ilmeisesti on koko ajan ollutkin uskovainen. Kysymyksessä ilmeisesti haettiin pariskuntaa, jossa molemmat ovat uskonnottomia ja toinen kääntyykin yllättäen uskoon.

Tyttöystäväni on uskossa, minä en, eikä kumpikaan ole ottanut eroa.

Olisi kyllä erittäin omituista jos näin tapahtuisi, ja tuollaisen kelkankäännön yhteydessä varmasti moni muukin asia keikahtaisi nenälleen. Jos kyseessä olisi joku hetkellinen psykoosi, en varmaan tekisi mitään, mutta jos sekoaisi pysyvästi, en eroasi vaan koettaisin auttaa.

En jättäisi. Mutta toivottavasti puolisoni haluaisi edelleen jatkaa uskonnottoman kanssa.

Riippuisi varmaan hyvin paljon siitä, miten uskonnollisuus ilmenisi ja mistä uskonnosta olisi kyse. En voisi kuvitella mieheni päätyvän esim. fundamentalistikristityksi, mutta toisaalta voisin nähdä hänet vaikkapa buddhalaisena ja siihen liitetyt ominaisuudet sopisivat myös hänen nykyiseen luonteeseensa. En siis välttämättä eroaisi.

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 10:50"]

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 10:44"]

Uskoisin, että erot elämänkatsomuksessa kasvaisivat niin suuriksi, että ero olisi edessä. Mutta spekulointiahan tämä tietysti on.

[/quote]

Niin miehesi on ja ilmeisesti on koko ajan ollutkin uskovainen. Kysymyksessä ilmeisesti haettiin pariskuntaa, jossa molemmat ovat uskonnottomia ja toinen kääntyykin yllättäen uskoon.

[/quote]

Mitä sillä on oikeastaan asiassa merkitystä? Ei se uskoon kääntyminen ole mikään järjen vievä hurahdus läheskään kaikilla. Ei se puoliso välttämättä muutu arjessa siitä yhtään miksikään, ei edes välttämättä puhu kotona uskostaan jos tietää että puoliso ei ole niistä asioista kiinnostunut. 

Tuossa aloituksen kysymyksessä on erikoinen oletus, että "viisas, maanläheinen ihminen" ei voisi enää olla, jos tulee uskoon. Minun uskovainen mieheni on sitä ainakin aina ollut. Hänelle usko on jonkinlainen taustalla oleva varmuus ja turva siitä, että kaikki mitä tapahtuu hänelle on Jumalan tahto ja että se tahto on hyvä, silloinkin kun se tuntuu 'koettelevalta'. Mutta ei se Jeesuksesta paasaa tai kadotuksesta kellekään, eikä ole menettänyt kykyään toimia tutkijana luonnontieteellisellä alalla kun ei pystyisi pysyttelemään työssäänkään luonnollisen parissa vaan olettaisi yliluonnollisia ;-)

todennäköisesti ero tulisi jossain vaiheessa. Uskoon hurahtaneet harvemmin pitävät mölyt mahassaan vaan kokevat tarvetta saada läheisensä käännytettyä. Ja se on raskasta!

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 10:57"]

todennäköisesti ero tulisi jossain vaiheessa. Uskoon hurahtaneet harvemmin pitävät mölyt mahassaan vaan kokevat tarvetta saada läheisensä käännytettyä. Ja se on raskasta!

[/quote]

Ei pidä paikkaansa ainakaan tavallisten ev-lut uskovien kohdalla. Eivät yleensä yritä kyllä ketään käännyttää, vaikka toki jokainen uskovainen mielellään kertoo uskosta jos joku on siitä kiinnostunut. 

Niin kummallista kuin se onkin, minua ei varmasti häiritsisi paljonkaan jos mies olisi uskovainen (kunhan pitäisi asian omana tietonaan eikä yrittäisi käännyttää). Pahin piirre uskovaisessa on sellainen ärsyttävä tekopirteys ja ylemmyydentunne, jotka ovat todella luotaantyöntäviä. Jos mies omaksuisi tällaisen typerän elämänasenteen, siitä tulisi kyllä ero.

Olen eronnut käytännössä sen takia että mieheni tuli uskoon. Oli ennen tavallinen mies, kävi töissä, teki joskus jotain kotihommia, tykkäsi kännätä kavereiden kanssa ja porukallakin juhlittiin joskus eli siis tavallista elämää. Sitten se tuli uskoon ja kaikki muuttui enkä vaan kestänyt. Rukoilua ja raamatun lukua ja ne uskiskaverit ja kaikki. Kuulun itse kirkkoon mutta ei sitä julistamista jaksanut ja lapsiakin yritti saada rukoilemaan aamuin illoin ja ruokapöydässä ja niitä hävetti jos kavereita oli paikalla. :(

Vaikea uskoa että meillä kävisi näin, mutta kyllä se eroon johtaisi. Pidämme molemmat uskovaisia hieman yksinkertaisina. Oikeasti miten kukaan voi uskoa oikeasti niihin satuihin?

Ihmettelisin syvästi ettenkö tuntenutkaan puolisoani tarpeeksi hyvin. Lässytykset uskosta saisi kyllä unohtaa tai ero tulisi.

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 11:39"]

Vaikea uskoa että meillä kävisi näin, mutta kyllä se eroon johtaisi. Pidämme molemmat uskovaisia hieman yksinkertaisina. Oikeasti miten kukaan voi uskoa oikeasti niihin satuihin?

[/quote]

Mihin satuihin? Minä olen tullut uskoon aikuisella iällä. En minä minkään satujen kautta uskomaan alkanut, enkä toisten kertomusten. Vaan hyvin vaikeassa tilanteessa epätoivoissani viimeisenä keinona kokeilin rukoilla Jumalaakin, vaikken edes uskonut että sellaista on olemassa. Ja minullehan vastattiin :) Diagnosoidun vaikean masennuksen ja itsetuhoisuuden keskellä koin rukouksessa aivan mielettömän rakkauden ja hyvänolon tunteen. Toki taas seuraavana päivänä ajattelin, että njaah, se oli vain sattumaa, mutta kokeilin kuitenkin rukoilla uudestaan, ja taas koin jumaluuden kosketusta ja läsnäoloa... Vähitellen sitten aloin säännöllisesti rukoilla ja sitä myötä kiinnostuin myös uskonnoista yleensä. 

Luin erilaisten uskontojen pyhiä kirjoja, ja oma käsitykseni niistä on, että ne kaikki kuvaavat ihan aitoa asiaa, vähän vain eri puolilta, erilaisten kulttuuristen silmälasien läpi nähtyinä. Itse päädyin ev-lut uskovaiseksi lähinnä siksi, kun se on kulttuurisesti itseäni lähintä, ja lisäksi varsin liberaalia ja sallivaa. En ikinä hyväksyisi sitä että joku yhteisö määrää miten saan ajatella asioista, minä ajattelen itse. Mutta en pidä vaikka buddhalaista tai muslimiakaan vääräuskoisena, he kulkevat omia teitään kohti Jumalaa, niin kuin minä itsekin omaani.

Riippuu tosiaan mihin uskoon mies tulisi ja miten tämä ilmenisi. Periaatteessa mun mielestä ihminen saa uskoa mihin haluaa, kunhan ei uskonsa varjolla loukkaa muita ihmisiä tai tuhoa luontoa tai ala jatkuvasti julistamaan uskoaan läheisilleen. 

Mulla on hyviä ystäviä useista eri uskontokunnista: buddhalainen, ortodoksi, tapaluterilainen, adventisti, (ex-)lestadioilainen... Niin kauan, kun nämä ihmiset eivät ala tuputtamaan uskontoaan mulle, niin ystävyys tulee varmasti säilymään. 

Ei uskonto minua häiritsisi, jos se ei olisi äärimmäisen kiihkoa/fundamentalistista. Ei minulla ole oikeutta tuomita toisen uskoa, jos se ei vahingoita ketään. En myöskään koe olevani parempi ihminen kuin uskovaiset. Kiihkoateistit ovat yhtä pahoja kuin kiihkouskovaiset.

Todennäköisesti. Suhteesta ei tule mitään ilman keskinäistä kunnioitusta, ja minun olisi mahdotonta kunnioittaa noin voimakkaasti taikauskoon haksahtanutta ihmistä. Ystäviksi voin hyväksyä monenlaisia ihmisiä, mutta yhteistä tulevaisuutta rakennettaessa täytyy arvojen sopia yhteen.

Vaimoni kuuluu kirkkoon ja jollain tasolla taitaa vähän uskoakkin. Ainakin sanoo että ei halua erota kirkosta, jos sitten kuitenkin sen takia joutuu helvettiin :)

Ei haittaa. Itsekkin olen näitä lapsena väkisin liitettyjä ja erosin kirkosta kymmenisen vuotta sitten. Lapsetkin on liitetty kirkkoon, jota kyllä kadun jossain määrin. Kolmesta kaksi on tosin eronnut kun täytti 15.

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 10:56"]

Hänelle usko on jonkinlainen taustalla oleva varmuus ja turva siitä, että kaikki mitä tapahtuu hänelle on Jumalan tahto ja että se tahto on hyvä, silloinkin kun se tuntuu 'koettelevalta'.

[/quote]

Tämä on lapsellinen ja perusteeton fantasia. Miten voi ottaa vakavasti ihmisen, joka pitää totena vanhoja myyttejä ilman ainuttakaan kestävää perustetta?

Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa kunhan ei tuputa sitä muille. Jos mieheni tulisi uskoon ja rupeaisi julistamaan sitä joka käänteessä niin ero siitä tulisi. Mikä tahansa hurahtaminen (vaikka golf) olisi kyllä liikaa parisuhteelle jos sitä tulisi 24/7.