Miten pois pohjattomasta yksinäisyydestä?

Vierailija kirjoitti:

Suojamuurien pudottaminen ja itsensä altistaminen ”epämukaviin” tilanteisiin. Esimerkiksi pyydät työkaverin kahville, vaikka se saattaa tuntua hirvittävän vaikealta ja ahdistavalta. Sinun pitää vain uskaltaa laittaa itsesi esille.

Minähän olen tehnyt tätä, enkä harrasta suojamuureilua, mutta rajansa kaikella :D Monelle muulle jäi koulusta, opiskeluista, kursseilta, töistä kavereita, mutta minulle ei, vaikka ihan samalla tavalla pyysin ihmisiä ulos jne. On mulla koko ajan ollut kavereita, mutta kyllä ne on sellaisia jotka odottavat että MINÄ soitan ja menen käymään, koskaan ei enää kuulu heistä mitään jos minä en ehdota jotain.

Ei voi odottaa että toisen tulee vastata sillä tavoin kuin itse haluaa, ja jos hän ei vastaa, niin maailma jalkojen alla murenee. Ei parsiuhteen alussa,eikä kaverisuhteissa. Jos ei kestä torjutuksi tulemista, voi toka valittaa ystävyydenpuutteesta, mutta se on sama asia kuin valittaa siitä että toinen hakkaaa, ja kuitenkin jäädä siihen mätkittäväksi.

Miten voisi päästä osaksi jotain yhteisöä, porukkaa?

Olen kärsinyt yksinäisyydestä jo 20 vuotta, ei ikinä parisuhdetta, ei kavereita, ei perhettä, ei työyhteisöä (kaikki työpaikkani ovat olleet yksin puurtamista). Nyt alkaa olla käsillä se piste etten enää jaksa vaan kävelen mielummin mereen kiviä taskussa.

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi päästä osaksi jotain yhteisöä, porukkaa?

Olen kärsinyt yksinäisyydestä jo 20 vuotta, ei ikinä parisuhdetta, ei kavereita, ei perhettä, ei työyhteisöä (kaikki työpaikkani ovat olleet yksin puurtamista). Nyt alkaa olla käsillä se piste etten enää jaksa vaan kävelen mielummin mereen kiviä taskussa.

Eikö yksi kaveri kelpaa? Onko pakko olla porukka?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi päästä osaksi jotain yhteisöä, porukkaa?

Olen kärsinyt yksinäisyydestä jo 20 vuotta, ei ikinä parisuhdetta, ei kavereita, ei perhettä, ei työyhteisöä (kaikki työpaikkani ovat olleet yksin puurtamista). Nyt alkaa olla käsillä se piste etten enää jaksa vaan kävelen mielummin mereen kiviä taskussa.

Eikö yksi kaveri kelpaa? Onko pakko olla porukka?

Tietysti kelpaisi, en vain tiedä miten sellaisen löytäisi ilman että ensin pääsisi osaksi jotain porukkaa josta sitten voisi tällainen kaveri ehkä löytyäkin.

Pitää muistaa säännöllisesti ottaa itse yhteyttä. Olen varmaan jonkun tason asperger myös, koska saatan keskittyä vaikka opintoihin tai töihin kaksi kuukautta putkeen. Sitten joku projekti valmistuu, ja olisin ihmisseuran tarpeessa, eikä ole ketään. Ei tietenkään, koska he ovat ihmisiä, joilla on viikottainen lenkkikaveri, tai puhuvat puhelimessa tunnin päivässä, ja ovat kuitanneet minut jo ulos, kun minusta ei kuulu kahteen kuukauteen.

Jos minua pyydetään, sanon aina kyllä, mutta yhdellekin kaverille se ei riittänyt, kun hän kyllästyi aina olemaan se, joka tekee aloitteen.

Kaverihaku.net

Jodelista ja Hey! VINA -sovelluksesta (vain naisille) voi etsiä kavereita, ja kummastakin olen löytänyt yhden kaverin. Olen itse kolmikymppinen, niin en osaa sanoa, onko siellä yli nelikymppisiä. Jälkimmäisessä voi luoda matalalla kynnyksellä tapahtumia, joihin lähialueen käyttäjät voivat osallistua.

Olen yrittänyt tyrkyttää noita sovelluksia kaverilleni, joka muutti työn perässä uuteen kaupunkiin, mutta hän ei jostain syystä silti käytä niitä, vaikka kaipaisi seuraa. Hän ei ole ilmeisesti tajunnut opiskeluaikanaankaan hankkia uusia kavereita vaan on aina hengannut vanhan peruskoulukaveriporukan ja poikaystävän kanssa. Nyt sitten iski todellisuus vasten kasvoja, kun uudella paikkakunnalla ei olekaan kavereita.

Olen siis itsekin kaverini tapaan todella introvertti, mutta olen nähnyt vaivaa löytääkseni uusia kavereita.

Ehkä kannattaa ensin ajatella, että menee ihmisten joukkoon, eikä yritäkään heti löytää sydänystävää. Kaikenlainen vapaaehtoinen ja talkootyö on aina tervetullutta seuroissa ja harrastuksissa.

Hyväntekeväisyysjärjestöt, harrastukset, seurat ja niiden retket (sitten koronan hellitettyä).

Nettideitit ihan että tulee tavanneeksi ihmisiä.

Moni ei tiedä, että koiraa ulkoiluttaessa aina joku ottaa kontaktia, hymyilee, alkaa jutella, kommentoi, ym ym eli koiran ottaminen rikkoo siitä yksinäisyyttä. Myös sikäli, että koira on persoona, välittää, siitä on seuraa, se on elämänkumppani, ei enää koskaan tarvitse tulla tyhjään kotiin tai nukkua yksin. Kun joku tuhisee vieressä, ei väliä vaikka hän ei puhu ääneen, puhuu silmillään ja eleillään kumminkin.

Koiran omistamisesta saa aina puheenaihetta ihmisten kanssa. Monella on esim lapsena ollut lemmikki.

Facebookissa on "yhteisöasuminen" -ryhmiä, joissa etsitään kämppiksiä. Kämppishän riittää että on tolkun ihminen ja kohtelias, silloinkaan ei tarvitse asua yksin. Yhteisöissä kämppiksiä voi olla montakin. Itse ainakin olen saanut kämppiksistä myös kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on tuttua asia minullekin. Olin jo nuorempana yksinäinen ja kiusattiin. Nyt sitten aikuisena en ole vieläkään saanut kavereita elämääni. Tähän syynä sekin, että en osaa enää tutustua muihin ja luottaa. Sellainen rohkeus puuttuu ja samalla olen tottunut olemaan liikaa yksin. Aiemmin en ehkä niin paljon miettinyt asiaa, mutta nyt se on usein mielessä. Olen nyt asunut myös aika pienellä paikkakunnalla ja sekään ei varmaan paranna tilannetta ja täällä ei oikein ole helppoa tutustua muihin. Kaikilla jo omat piirinsä ja monet tuntevat lapsuudesta asti. En tiedä sitten auttaisiko isompi kaupunkikaan, kun olen aika huono menemään eri tapahtumiin.

Eräällä kurssilla olin ja siellä porukka todella mukavaa, vaikka eri ikäisiä oltiinkin. Ei sieltäkään silti jäänyt ketään sitten, kun se loppui. Kyllä yksinäisyys silti harmittaa paljon ja tahtoisin elää erilaista elämää ja monesti puhua jonkun kanssa. Nyt ei ole ketään kenelle kertoa mitään. Minulla varmaan juuri menneisyyden kokemukset ja se, että olen jäänyt jo niin yksin silloin vaikuttavat paljon. Ei ole jäänyt ketään tuttuja sieltä ja samalla tullut vaikeuksia enää tutustua huonojen kokemusten jälkeen. Tuskin koskaan olisin ollut se rohkein, mutta kyllä nämä kokemukset silti vaikuttavat. Ikävää silti, kun olen kuitenkin sellainen ihminen joka tykkäisi tehdä kaikkea toisten kanssa. En silti tiedä aina, että muuttuuko tämä koskaan ja minussakin silti vikaa löytyy, vaikka en mikään ikävä ihminen olekaan.

Monet ihmiset myös olettavat, että kaikilla on seuraa. Yhdessäkin koulutuksessa sanoivat vaan, että esittelet tämän asian ystävillesi ( oli tehtävänä) ja minä vaan mietin, että kenelle  kun niitä ei ole ja ei läheisiä oikein muutenkaan. Silloin sitä varmaan eniten jopa häpeää itseään, kun tulee niitä hetkiä, että oletaan jokaisella olevan ystäviä. Kaikki juhlapyhät ovat sitten toinen asia. Syntymäpäivänikin on taas pian tulossa ja sekin on vaan todistus siitä, että ei ole ketään joka muistaisi. Sori valitus, mutta tuttua aihe ollut jo pitkään ja nuoresta lähtien.

Ihan kuin minun näppikseltäni. Virtuaalihalaus täältä sinulle <3

Tuli tästä mieleen, että Facebookissa ollessani en kehdannut osallistua mihinkään arvontoihin, joissa pyydettiin tägäämään ystävä, kenen kanssa palkinnon jakaisin. Mietin monesti, että kenet nyt tähän merkitsisin ilman, että se merkitty ihminen miettisi että mitä hittoa. Moni ei varmaan tule ajatelleeksikaan, että somessakin voi olla näin yksinäinen. Lähdin sitten Facebookista kokonaan, kun yksinäisyys korostui sielläkin. Ei tehnyt itsetunnolle kauhean hyvää huomata, että jopa somessa jään ulkopuolelle ryhmissä, että en vain kertakaikkiaan osaa vaikka kuinka yritän. 

Olin myös koulukiusattu, ja yksinäinen lapsena omassa kotonakin. Sain leikkiä rauhassa huoneessani koko illan ilman, että vanhempani tulivat puhumaan mitään. Muistan, että tuntui oudolta, jos he yhtäkkiä kutsuivatkin minua nimeltä. Se ei yleensä tiennyt hyvää. Myöhemmin äitini alkoholisoitui ja vanhempani erosivat, ja aikaisemmat yhteydet sukulaisiin katkesivat. Olen joskus vähän katkera siitä, miten alkoholistin lapsi jätettiin selviämään yksin. Muistan, kun jossain isän puolen sukujuhlissa isän sisko tuli vinoilemaan, että vieläkö asun kotona ja enkö tosiaan pärjännyt koulussa. Olin 17-vuotias tuolloin, ja juuri ja juuri rimaa hipoen saanut peruskoulun käytyä, ja jäänyt yhteishaussa koulutuspaikkojen ulkopuolelle. Koin itsestäni ja siitä valtavaa häpeää, ja sitten vielä tultiin ilkeilemään siitä. 

En ole koskaan ajatellut, etteikö minussa olisi vikaa. Vaan päinvastoin, katson aina peiliin kotiin tullessa, siis kirjaimellisesti, että mikä minussa on, että aina käy niin kuin käy? Voisin kirjoittaa tästä aiheesta loputtomiin, mutta yleensä tapan kaikki ketjut vastauksillani :D Naurattaisi, jos ei itkettäisi. 

Monien tutkimusten mukaan jopa 10-15% ihmisistä kärsii sosiaalisista peloista. Heille on tyypillistä antaa ristiriitaisia viestejä ympäristölle, kun toive tutustumisesta ja pelko taistelevat. He ovat taipuvaisia tulkitsemaan muiden puhetta ja käytöstä tyyliin "ei sitä kiinnostanutkaan, se ei tykkää musta, se oli kaksinaamainen eikä välittänytkään oikeasti". Lisäksi he saattavat "testata" ihmissuhteitaan pyrkiessään tuntemaan olonsa turvalliseksi ja toivomaan suurta sitoutumista toiselta osapuolelta jo silloin, kun toinen ajattelee olevansa kevyen tuttavuuden vaiheessa. Toisaalta he saattavat vetäytyä syvistä ihmissuhteista pienimmänkin erimielisyyden vuoksi, koska se koetasn todisteeksi siitä, että toinen osapuoli olikin petturi.

Tämä varmasti selittää ison osan yksinäisyyden ongelmasta ja siitä, miksi se ei ratkea vain saattamalla yksinäisiä yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin että ihmiset voisivat asua yhteisöllisemmin. Niin että olisi vaikka kerrostaloja joissa on oman asunnon lisäksi yhteinen keittiö ja olotila ja kuntosali. Voisi hengailla yhdessä kun tuntuu että kaipaa seuraa, ja lemmikeilläkin voisi olla kavereita.

Lumolta löytyy tällaista!😊

Vierailija kirjoitti:

Monien tutkimusten mukaan jopa 10-15% ihmisistä kärsii sosiaalisista peloista. Heille on tyypillistä antaa ristiriitaisia viestejä ympäristölle, kun toive tutustumisesta ja pelko taistelevat. He ovat taipuvaisia tulkitsemaan muiden puhetta ja käytöstä tyyliin "ei sitä kiinnostanutkaan, se ei tykkää musta, se oli kaksinaamainen eikä välittänytkään oikeasti". Lisäksi he saattavat "testata" ihmissuhteitaan pyrkiessään tuntemaan olonsa turvalliseksi ja toivomaan suurta sitoutumista toiselta osapuolelta jo silloin, kun toinen ajattelee olevansa kevyen tuttavuuden vaiheessa. Toisaalta he saattavat vetäytyä syvistä ihmissuhteista pienimmänkin erimielisyyden vuoksi, koska se koetasn todisteeksi siitä, että toinen osapuoli olikin petturi.

Tämä varmasti selittää ison osan yksinäisyyden ongelmasta ja siitä, miksi se ei ratkea vain saattamalla yksinäisiä yhteen.

Kuulostaa minun käytökseltä mutta luulin että tuo johtuu epävakaasta pershäröstäni. Tällä hetkellä on 0 ihmissuhdetta koska niiden ylläpito oli vaan liian vaikeaa, en tiennyt milloin tunkeilen, en tiennyt milloin toisen vaitiolo tarkoittaa että hän on katkonut välit etc.

Viime kuussa aloitin taas nettideittailun, ensimmäisen viikon jaksoin kirjoitella, sitten alkoi taas kolottaa päässä ne ajatukset etten kuitenkaan kelpaa ja kannattaako kerjätä verta nenästä hakemalla lisää torjuntakokemuksia. Nyt en ole uskaltanut pariin viikkoon sivuille enkä tiedä kehtaanko enää vaikka haluaisinkin. :( Olen varmaan katoamisilla suututtanut ne ihmiset joiden kanssa ehdin viestiä vaihtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen moneen yksinäisyysketjuun laittanut sähköpostini, että kirjoittakaa minulle, jos olette yksinäisiä, mutta edes te yksinäisimmistä yksinäisimmät ette ole halunneet laittaa minulle sähköpostia. Epäilen siis että ette ole niin yksinäisiä kuin annatte ymmärtää,  tai sitten olette, mutta haluattekin olla. voisitteko kertoa syyn tähän käytökseen, ap, ja muut esim. nro 3?

Varmaan monta syytä. Yksinäisyys on stigma, vauvapalstailu on noloa ja ylipäätään kynnys vieraalle kirjoittamiseen tällaisesta aiheesta on erittäin korkea.

Jos laittaa sähköpostia jollekin täällä sähköpostiosoitteensa antaneeseen, eikö silloin ole päivänselvää, että molemmat vauvapalstailevat? Miksi se silloin olisi noloa, kun molemmat kerran tekevät samaa? Ja miksi vieraalle kirjoittaminen olisi yhtään sen vaikeampaa kuin vieraalle puhuminenkaan? Eihän kirjoituksen aiheena tarvitse olla yksinäisyys vaan voi kirjoittaa muista aiheista. Vaikka niistä, joista uudelle tuttavuudelle olisi puhunutkin. Jokaisella meistä ystävä tai kaveri on joskus ollut vieras ihminen ja siihen ihmiseen on vain pitänyt tutustua, jotta on voinut ystävystyä. 

Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän keskusteluun, en siis ole kukaan yllä kirjoittaneista.

Tein juuri tunnuksen yhteydenottotarkoituksessa, juttelisin mielelläni jollekin! Olen 28-vuotias toissakesänä Turkuun muuttanut nainen, minullakin on aina ollut vain vähän tai ei ollenkaan ystäviä. Koiria minulla ei valitettavasti ole mutta kissoja 4. Laittakaa viestiä, ei tarvitse miettiä mistä jutella tai mitä sanoa, kirjoita vain jotain niin vastaan! Ei myöskään tarvitse miettiä sitä, että katoan jonnekkin tai ns. katkon välit tms., se ei kuulu tyyliini, sanon kyllä suoraan jos olen kiireinen enkä jostain syystä voisi enää jutella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monien tutkimusten mukaan jopa 10-15% ihmisistä kärsii sosiaalisista peloista. Heille on tyypillistä antaa ristiriitaisia viestejä ympäristölle, kun toive tutustumisesta ja pelko taistelevat. He ovat taipuvaisia tulkitsemaan muiden puhetta ja käytöstä tyyliin "ei sitä kiinnostanutkaan, se ei tykkää musta, se oli kaksinaamainen eikä välittänytkään oikeasti". Lisäksi he saattavat "testata" ihmissuhteitaan pyrkiessään tuntemaan olonsa turvalliseksi ja toivomaan suurta sitoutumista toiselta osapuolelta jo silloin, kun toinen ajattelee olevansa kevyen tuttavuuden vaiheessa. Toisaalta he saattavat vetäytyä syvistä ihmissuhteista pienimmänkin erimielisyyden vuoksi, koska se koetasn todisteeksi siitä, että toinen osapuoli olikin petturi.

Tämä varmasti selittää ison osan yksinäisyyden ongelmasta ja siitä, miksi se ei ratkea vain saattamalla yksinäisiä yhteen.

Kuulostaa minun käytökseltä mutta luulin että tuo johtuu epävakaasta pershäröstäni. Tällä hetkellä on 0 ihmissuhdetta koska niiden ylläpito oli vaan liian vaikeaa, en tiennyt milloin tunkeilen, en tiennyt milloin toisen vaitiolo tarkoittaa että hän on katkonut välit etc.

Viime kuussa aloitin taas nettideittailun, ensimmäisen viikon jaksoin kirjoitella, sitten alkoi taas kolottaa päässä ne ajatukset etten kuitenkaan kelpaa ja kannattaako kerjätä verta nenästä hakemalla lisää torjuntakokemuksia. Nyt en ole uskaltanut pariin viikkoon sivuille enkä tiedä kehtaanko enää vaikka haluaisinkin. :( Olen varmaan katoamisilla suututtanut ne ihmiset joiden kanssa ehdin viestiä vaihtaa.

En ole yksinäinen,, mutta mulla on periaate, että voin laittaa kaksi viestiä ja jos toinen ei vastaa niistä kumpaankaan, en laita enää kolmatta vaan silloin on toisen tehtävä ottaa muhun yhteyttä, jos haluaa yhteydenpidon jatkuvan. Ensimmäiseen viestiin voi ihan vain unohtaa vastata, mutta ei enää toiseen. 

Siis hetkinen, voiko täällä laittaa yksityisviestejä?

Itse en lähtisi muita ihmisiä häiritsemään ja vetämään mitään rooleja, jos en ensin yksin viihdy omassa seurassani. Sillä periaatteella, että en voi loputtomiin hakea hyväksyntää ja oman arvon tuntoa muista. Aina on joutunut vetämään jotain rooleja, että ihmissuhde on pysynyt kasassa ja on ollut vähän vaikea hengittää kun käyttäytyminen on pitänyt olla sellainen, että se miellyttää muita. Se vaatii hirveästi ponnisteluja. On niin helppo jäädä kiinni johonkin ihmiseen ja sitten kun alkaa odottaa toisesta liikaa niin pettyy vaan kerta toisensa jälkeen. Ihmissuhteet ovat tervetulleita, jos ne alkavat luonnostaan ja ihan kasvotusten, mutta itse en ala pakottamaan mitään uusia ihmissuhteita alkamaan. Jos ei tule niin sitten on vaan parempi suostua yksinolemiseen ja sillä hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen yksinäinen. Tuntuu, että olen etääntynyt kaikista kavereista ja heillä elämä jatkuu ilman minua.

Ajattelin etsiä jostain jonkun yhteisöllisen järjestön tms harrastuksen, missä tutustun uusiin ihmisiin.

Korona tekee kaiken kodin ulkopuolisen toiminnan melko mahdottomaksi.

www.happypancake.fi

Kokeilkaa tota. Se on ilmainen ja helppo käyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ei voi yhteystietoja antaa, mutta itselläni sama tilanne. Lähtisin ilomielin pääkaupunkiseudulla koiralenkille.

Kyllä voi anonyymin sähköpostin jakaa, älkää viittikö olla noin aloitekyvyttömiä.

Tämän palstan taso on kyllä sellainen, etten uskaltaisi jättää tänne edes anonyymiä sähköpostia. Vastaajat on suurella todennäköisyydellä umpihulluja, vaikka viestit voikin olla aluksi asiallisia. 

Mulla on kyllä muutama hyvä kaveri, mutta olen tosi huono "tekemään uusia kavereita" eli vaikka töissä, harrastuksissa, yms kyllä saatan olla hyvinkin sosiaalinen ja tuntuu, että tässä on nyt uusi loppuelämän kaveri, niin oikeastaan aina jos vaihdan työpaikkaa/harrastusryhmää tms, niin ne kuihtuu pois. Johtuu varmaan osittain siitä, että en jaksa nähdä ihmisiä kovin usein, joten sitten kun 3kk päästä vaikka työpaikanvaihdoksesta otan yhteyttä, niin toinen on jo suurinpiirtein unohtanut minut. Ja helposti jää vaan heppoiseksi "mitä kuuluu, kiitos hyvää".  Sitä en tiedä, miksei nämä toiset osapuoletkaan ole minuun yhteydessä, kun kuitenkin aina ensin vaikuttavat kuitenkin viihtyvän seurassani.

Olen siis siinä mielessä huono sanomaan, että mistä "oikeita ja pysyviä ystäviä" löytää, mutta uskoisin että yksinäisyyteen auttaa jo sekin että tapaa ihmisiä, vaikka ne sitten vähän vaihtuisivatkin. Siksipä ehdottaisin harrastuksia tms: ei tarvitse olla maksullinen, vaan voi olla vaikka hyväntekeväisyystyötä, jota tehdään porukalla.  Olen myös itse vastannut ihan muuta aihetta käsittelevässä facebook-ryhmässä ketjuun, jossa etsittiin lenkkikaveria. Monta kertaa käytiinkin kahdestaan lenkillä tämän laittajan kanssa, mutta sitten hän muutti kauemmas niin se lopahti. Rohkeasti vaan pyytämään tuttuja johonkin tekemiseen (lenkille, kahville,..) tai tuntemattomia vaikka juuri erilaisista facebook-ryhmistä. Oman kaupungin ryhmä? Niissäkin on huhuiltu lapselle leikkikaveria ja muistaakseni lenkkikaveriakin joskus. Ihan hyvin siis voi niitäkin käyttää. Ja jos pelottaa muiden reaktiot, niin sanoo vaikka, että "lähellä ei asu ketään kaveria, jonka kanssa voisi lenkillä käydä joten etsin lenkkikaveria". Tämä ei siis ole valehtelua, mutta ei suoraan paljasta ettei sinulla ole kavereita.