Olen pilannut suhteeni miniään ja poikaani :( Mitään tehtävissä?

Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 23 vuotta ja yhdessä n.30 vuotta. Ei joka asiasta kannata välejä laittaa loppuiäksi poikki. Isäni haukkui poikaystäväni eli nykyisen mieheni, kun alettiin seurustelemaan. Anoppi haukkui mnut, kun tulin raskaaksi, eikä oltu naimisissa. Mitä noista. Huolissaan olivat ja oman aikakautensa kasvatuksen uhreja. Hyvissä väleissä on silti oltu

Sanat meni sekaisin kun mietin miestä ja poikaa ja poikani on mies miniälleen...

ja olenhan sanonut tässä ketjussa jo useaan otteeseen, että haluaisinkin ammattiauttajalle. En koe pystyväni muuttumaan yksin ja jos asiat pysyy entisellään niin se tarkoittaa sitä, että mulla ei koskaan tule olemaan minkäänlaista suhdetta lapseeni ja hänen perheeseensä.

ap

[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 18:00"]

Sanat meni sekaisin kun mietin miestä ja poikaa ja poikani on mies miniälleen...

ja olenhan sanonut tässä ketjussa jo useaan otteeseen, että haluaisinkin ammattiauttajalle. En koe pystyväni muuttumaan yksin ja jos asiat pysyy entisellään niin se tarkoittaa sitä, että mulla ei koskaan tule olemaan minkäänlaista suhdetta lapseeni ja hänen perheeseensä.

ap

[/quote]

Kylläpäs menee sanat sekaisin ai että on pojallaski jo miniä

Mut asiaan. AP sun täytyy nyt vaan antaa aikaa, hyvä että kadut satuttavia sanojasi, mutta nyt on sun aika etsiä se kuuluisa oma elämä. Ala harrastamaan jotain uutta, tee tavoitteita elämääsi, nyt on aika elää itsellesi! Hanki vaikka se koira, mistä unelmoit lapsuudessasi tai muuta vastaavaa

Jos poikasi ja miniäsi ei vastaa viesteihin, niin sinun ei auta kuin mennä heidän oven taakseen. Kerro ja näytä heille kuinka pahoillasi olet purkauksestasi. Pyydä anteeksi ja kerro, että he ja syntymätön lapsi ovat sinulle rakkaita. Yritä jotenkin saada kerrotuksi heille, mikä oli purkauksesi takana.

Sitten et voi kuin toivoa ja odottaa, että he hyväksyisivät anteeksipyyntösi.

Pidän peukkuja sinulle ap, että poikasi ja miniäsi antaisivat sinulle anteeksi. Jos eivät anna, niin he itse tulevat myös valitettavasti kärsimään siitä.

Kyllähän noita sattuu.oman äitini mielestä häät ja vauva tulivat liian nopeasti.hän sen sanoi mulle enkä suuttunut.anoppi taas oli alkanut itkeä kun tyttärensä alkoi odottaa parikymppisenä kesken opintojen.väärässä olivat mummot,minun liittoni on ollut pitkä ja onnellinen ja käly tehnyt hienon uran ja lapsia 4.

Ap hei,

Oletko yhtä ripustautunut toiseen poikaasi, vieläkö hän asuu kotona? Entäs miehesi, siis poikasi isäpuoli, mitä hän tästä kaikesta tuumaa?

Tässä ei nyt ihan kaikki täsmää, taidat olla pelkkä tasapainoton trolli.

Mikä ihana tilanne. Sinun ei tarvi alkaa ilmaiseksi lapsenvahdiksi, eikä maksaa vcaunuja yms ja kuunnella miniän vinkunaa, kun annat vääränlaistra ruokaa lapselle. Kyllä sun ja pojan välit lähenee, kun heille tulee ero

[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 18:05"]

Ap hei,

Oletko yhtä ripustautunut toiseen poikaasi, vieläkö hän asuu kotona? Entäs miehesi, siis poikasi isäpuoli, mitä hän tästä kaikesta tuumaa?

Tässä ei nyt ihan kaikki täsmää, taidat olla pelkkä tasapainoton trolli.

[/quote]

Nuorempi poikani asuu kotona vielä varmasti useamman vuoden (on vielä alaikäinen) hänelläkin on tyttöystävä, muttei kuulemma vielä kovin vakavaa. Nuorempi poikani on hyvin erilainen kuin vanhempi. Häneen minulla ei ole ollut koskaan sellaista suhdetta kuin vanhemman poikani kanssa. Heillä on eri isät ja me oltiinkin esikoisen kanssa tiimi kahdestaan pitkänkin aikaan. Nuorempi poika on myös läheinen isänsä kanssaan. 

Mutta nyt olen alkanut senkin tiedostaa ettei siihen täysikäisyyteen enää ole kovinkaan monta vuotta, jotenkin se ajatus, että oma poikani on pian isä sai minut tuntemaan oloni vanhaksi, yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. 

Onko nämä niin vaiettuja tunteita vai olenko ihan oikeasti ainoa äiti maailmassa joka tunsi suurta surua luopuessaan pojastaan?

Minulla ja nykyisellä miehelläni ei ole yhteisiä lapsia. Mieheni ei ole koskaan ollut ns. isähahmo pojilleni. He kyllä ovat hyväksyneet miesytäväni alusta asti. Miehelleni ole toki itkenyt tätä toivotonta riitaa. Hänen mielestä suurin ongelma on äkkipikaisuuteni, etten ajattele ensin vaan suollan kaiken ulos. Hänkin sanoi samaa, ettei tunteille voi mitään mutta käytöstä pitää osata hallita.Mieheni ei kuitenkaan halua sekaantua tähän riitaan ja ihan ymmärrettävää.

ap

Ihmettelen välillä näitä miniöiden juttuja täällä palstalla. Ei minunkaan anoppini sydänystäväni ole ja hänkin on sanonut suustaan yhtä sun toista mistä olen loukkaantunut. Toisaalta en tiedä vaikka olisin itsekin loukannut anoppiani huomaamattani. Näissä jutuissa kun on yleinsä kaksi puolta. 

MUTTA hän on silti kasvattanut mahtavan miehen, johon olen rakastunut. En voi muuta kuin olla kiitollinen anopilleni siitä, että on tehnyt ja kasvattanut noin upean pojan, josta tuli minulle hyvä mies ja lapsillemme mahtava isä. Ehkä tämä kannattaisi kuitenkin aina muistaa ja se, että ehkä joskus tulevaisuudessa jokainen meistä saattaa olla anoppi miniälle. 

[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 16:50"]En uskonut, että joku päivä minusta tulee tämmöinen anoppi. Esikoiseni löysi tyttöystävän ja ajattelin, että toivottavasti hän on kiva pojalleni ja toivoin, että voisin myös tulla läheiseksi miniän kanssa, minulla ei ole ollut yhtään tytärtä. Jotenkin tämä tyttö ei ollut ollenkaan samanhenkinen kuin minä. Hyväksyin jo sen, että ei olla samalla aaltopituudella, mutta oikein mukava tyttö hän on ja ilmeisesti tekee poikani onnelliseksi. Hyvin nopeasti poikani kosi tyttösytäväänsä ja kolmen vuoden aikana taphtunut seuraavat asiat: ensi tapaaminen, yhteenmuutto, kihlat, häät ja nyt odottavat esikoistaan.

Jotenkin tää kaikki on tullut niin nopeasti minullekin, ei ole ollut kunnolla aikaa sopeutua kaikkii uutisiin. Tuntuu siltä, että joka kerta kun poikani ja miniä tulevat kylään niin aina on jokin suuri uutinen kerrottavana.

Olen oikeasti tosi onnellinen, että poikani on löytänyt puolison, jota rakastaa ja ylpeä, että hänestä tulee pian isä, mutta mun mielessäni mun poika on vielä hädintuskin aikuinen, jotenkin tuo kotoa poismuutto meni niin yllättävän nopeasti. Silloin ajattelin, että totta kai tämä suhde kaatuu ja pian poikani varmaankin tulee häntä koipien välissä takaisin. En edes viitsinyt suunnitella mitäán muutosta pojan huoneeseen, koska alitajuisesti ajattelin, ettei tämä ole lopullista.

Yli kuukausi sitten poikani tuli käymään kotona vaimonsa kanssa ja kertoivat innostuneena raskaudesta. En ymmärrä omaa káyttäytymistäni, mutta en tiedä miksi, mutta niin vain kävi että tulin tosi surulliseksi. Jotenkin vielä häidenkin aikaan ajattelin, että niin ne ihmiset menee naimisiin ja yli puolet eroaa, ei tämä vielä lopullista ole, mutta nyt kun kuulin, että pojastani tulee isä, se tuntui niin lopulliselta.

Käyttäydyin tosi tyhmästi, en onnitellut, olin todella kylmä. Siitä poikani sitten loukkaantui ja kysyi, että mikä mua vaivaa? En osannut yhtäán suoltaa ajatuksiani ja niin sanotusti päästin kaiken ulos. En edes muista kovin hyvin mitä sanoin mutta sanoin että en pidä siitä, että kaikki on tapahtunut niin nopeaan, pelkään heidän puolesta ja mulla on huono fiilis näistä heidän ilouutisistaan ja taisin sanoa, että en todellakaan haluaisi isoäidiksi ainakaan tuolle miniälle.

Poikani oli ihan raivoissaan, miniä itki ja lähtivät ulos...

En ymmärrä mikä muhun meni. Voi kun vaan voisin mennä ajassa taaksepäin ja pistää suun suppuun. Ihan totta en edes ajattele noin mitä sanoin ääneen. Ne olivat vaan sellaisia huonon mielen purskahteluja. Oma vanhentumiseni harmittaa minua, menopaussikin on alkanut, asumme pian kahdestaan miehen kanssa kotona. Mielessäni vaan mulla on kaksi pientä poikaa kotona, joilla ei ole vielä omia lapsia ja vakavia tyttóystäviä saatikka vaimoja.

Nyt olen yrittänyt soittaa pojalleni, mutta hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Olen laittanut jopa työsähköpostiin viestiä, ei vastauksia. Sama homma miniän kanssa. Ainoo vastaus minkä sain oli, että ei suosittele tulemaan heille kylään.

Menin mokaaman kaiken. Nyt miniäni sisällä kasvaa lapsi, jota en ehkä koskaan saa edes tuntea.

Mikä avuksi? Onko kelläkään kokemusta? Olen oikeasti ihan neuvoton. Toivon kuulevani edes jotain pojastani, pahinta on, ettei hän reagoi mihinkään.  Oikeasti jo kaipaan poikaani ja miniääni ja jos he jotenkin voisivat antaa anteeksi minulle en varmasti ikinä sanoisi tai tekisi mitään miká loukkaisi heitä. Tää koko tilanne vaikuttaa muhun niin etten saa edes kunnolla nukutuksi tai syödyksi.

[/quote]

Kai sä olet näin ajatellut jos olet sanonutkin. Joku ei nyt täsmää. Sanoit ajatelleesi että suhde kaatuu kuitenkin ja menit sen sanomaan nyt vain ääneen?

Miehelläni tuli välirikko äitinsä kanssa ennen raskauttani eikä edes kerrottu sitten kun sen aika koitti. Kuuli muualta ja mies paikkasi välit kun kuuli että äiti on surullinen. Yritti kaikkensa ja saatiin välit palautumaan.

Jos itse olisin ks miniä en astuisi jalallanikaan enää kotiinne. Kun toinen kertoo tuollaisesta, vatsinkin tulevalle mummolle sitä odottaa onnenkyyneliä ja halauksia. Jo ajatus tasolla tuo on sama kuin onnittelujen sijaan toivoisin ettei koko lasta olisi.

Kolme vuotta tapaamisesta minä ja mieheni oltiin keretty mennä naimisiin, saada lapsi ja toinen lapsi oli tulossa :). Nyt vuosia myöhemmin ollaan edelleen yhdessä ja lisää lapsia on tullut. Kamalaa olisi ollut vuosia vetkutella.

Pikaliitoita tulee yleensä ero alle 10 vuodessa

Tässä ketjussa on ap:n lisäksi toinenkin idiootti, nro 18, joka ei osaa puhua ja käyttää outoa sanaa "tekeneesi". Miten joku ei tuon vertaa osaa suomea?!

[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 18:05"]

Mikä ihana tilanne. Sinun ei tarvi alkaa ilmaiseksi lapsenvahdiksi, eikä maksaa vcaunuja yms ja kuunnella miniän vinkunaa, kun annat vääränlaistra ruokaa lapselle. Kyllä sun ja pojan välit lähenee, kun heille tulee ero

[/quote]

juuri näin, ja ap:n kaltaisesti sairas ihminen nimenomaan toivoo ja odottaa että tarina kehittyy näin, että hän saa lopulta pojan takaisin kotiin ja voi sitten hoivata ja helliä aikuista poikaansa (ja helliä ajatusta että minä olin alunperinkin oikeassa miniästä, että poika parka meni pahan naisen ansaan...)

poika, miniä ja tuleva lapsenlapsi eivät ap:n mielessä omaa itsenäistä ihmisarvoa ja elämää, he eivät kelpaa, koska he eivät elä ap:n suunnittelemalla tavalla....

omat appikset eivät myöskään voi sietää minua, mutta yrittävät kyllä jotenkin peitellä inhoaan, mistä boonukset heille. Tosin tyrkyttävät omia elämänarvojaan melko suorasukaisesti (koska minulla on väärät). Poikansa aikataulut, työpäivät ja vapaapäivien ohjelman äityli haluaisi aina tietää ja jos mieheni ei kerro tai vastaa jotain ympäripyöreää, voin nähdä kuinka anopin otsasuoni pullistelee ;)

Lasten syntymä teki väleistämme kyllä monella tapaa paremmat, koska lapsia hän rakastaa ja heidän vuokseen selvästi hillitsee inhoansa minua kohtaan. Silti voin hyvin kuvitella, että jos meille ero joskus tulisi, niin hän olisi silittelemässä poikaansa ja päivittelemässä, kuinka alusta alkaen tiesi, että minä olen vääränlainen vaimo ;) 

Nyt sanon, että kaunis kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille. En pyytänyt myötätuntoa, tiedän sanoneeni väärin ja tiedän, että tunteeni poikaani kohtaan eivät ole olleet mallillaan moniin vuosiin. 

Mutta ehkä täällä joku sanattomana lukee tätä ketjua ja tunnistaa itsensä ja osaa varoja sanojaan ja tunteitaan tulevaisuudessa eikä mene mokaamaan samalla tapaa kuin minä.

Selvyydeksi vielä, etten sanonut sanallakaan ääneen että poikani ja miniäni olisivat edenneet liian nopeaa. Sanoin vaan, että sieltä ne ajatukset juurtavat ja kirjoitin tuon ajatuksen tänne, mutta en sanonut sitä ääneen pojalleni. Uskon, että hän  suuttui siitä kun sanoin, että en toivonut hänelle tuollaista elämää, tuollaista vaimoa ja lastakin noin nuorena, ainakaan tuollaisen puolison kanssa.

Aihettakin on tuosta suuttua, mutta pidän toivon yllä ja toivon, että joskus voisin päässä edes jonkinlaisiin väleihin poikani ja hänen perheensä kanssa. 

En toivo sydämessäni muuta kuin kaikkea hyvää, rakkautta ja onnea lapselleni ja hänen uudelle perheelleen. Joskus asiat ja tunteet vaan tajuaa liian myöhään...

ap

[quote author="Vierailija" time="29.03.2014 klo 18:37"]

Uskon, että hän  suuttui siitä kun sanoin, että en toivonut hänelle tuollaista elämää, tuollaista vaimoa ja lastakin noin nuorena, ainakaan tuollaisen puolison kanssa.

Aihettakin on tuosta suuttua, mutta pidän toivon yllä ja toivon, että joskus voisin päässä edes jonkinlaisiin väleihin poikani ja hänen perheensä kanssa. [/quote]Aihetta suuttua? Joo, tuohan on ihan suora sodanjulistus! Sen lisäksi olet vuosia epäsuorasti antanut ymmärtää että miniä ei ole tervetullut, eli tuskin voit vedota hetkelliseen mielenhäiriöön tms.

Olethan kohdentanut anteeksi pyyntösi miniälle? Tästä ei nyt ihan saa selvää hyväksytkö miniää edelleenkään? Sun pitää hyvin avoimesti kertoa miniälle että sun on ollut vaikea katkaista napanuoraa poikaasi, minkä takia olet sanonut typeriä asioita. Niitä et oikeasti tarkoita, vaan miniässä ei ole oikeasti mitään vikaa ja lapsenlapsi on toivottu. Lisäksi hommaa jotain söpöä vauvalle tai tee joku muu teko joka puhuu sen puolesta että juuri tämä lapsi ja hänen äitinsä ovat tervetulleita. Sano että hommaat mielelläsi myös esim.vaunut/pinnasängyn/turvakaukalon tms juuri sellaiset kuin he haluavat (et ala päättämään heidän sisustuksestaan), esim.vaunut maksaa reilun tonnin tyypillisesti. Laita paketti matkaan ja liitä siihen kirje miniälle.

se on totta että kaikki ei ole saaneet joka äidin toiveminiää tai toivevävyä. Olen pojalle sanonut että ota itsesi kaltainen ja samaa tasoa, yhtä korkealle koulutettu kun itsekin olet.

Kerrotko vielä minkä ikäinen poikasi ja hänen vaimonsa ovat?

Ap. Ehdottaisin seuraavaa: Mene psykologille. Hanki siis itsellesi terapiaa. Sitoudu terapiaan ja käy siellä jonkin aikaa. Työskentele tosissasi. Anna pojallesi ja miniällesi aikaa. Ota heihin yhteyttä esim. puolen vuoden kuluttua, ja kerro, että ymmärsit toimineesi todella väärin ja hait itsellesi apua. Nyt käyt terapiassa.

Suosittelen ihan vakavissaan tuota terapiaa. Ei ihmisiä voi kohdella noin. Ei suuttuneena. Ei hetken mielijohteesta. Jos haluat pitää ihmissuhteesi, opettele uudet toimintatavat.

Kuulostat ihan minun äidiltäni, ap. Sillä erolla, että äitini on käyttäytynyt vuosikausia törkeästi sekä veljeni että minun puolisoita kohtaan, eikä ole missään vaiheessa pyytänyt anteeksi. Kamalaa kontrollointia, kuukausien murjotusjaksoja, puolisoiden vähättelyä ja erotoiveita olemme saaneet sietää jo vuosikausia. Olisi pitänyt katkaista välit, mutta olemme kai siihen liian kilttejä. Etäisyyttä on kyllä pitänyt ottaa ihan oman mielenterveyden takia. Toimeen koitetaan jotenkin tulla, mutta mieli on katkera ja suurelta vääryydeltä tuntuu tuollainen äidin käytös. Äidit muka tukevat ja eivät ikinä hylkää lastaan...Ja pyh. Minun äitini hylkää kyllä aina, kun hänen tahtoonsa ei taivuta. Äidinrakkaus tarkoittaa tällaisissa tapauksissa vain pohjatonta itsekkyyttä ja oman edun ajattelua lapsen elämän kustannuksella.