Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset, jotka hylkäävät ystävänsä parisuhteen vuoksi
24.03.2014 |
Mikä kumma siinä on, että toiset ihmiset parisuhteen alotettuaan hylkäävät kaikki kaverinsa ja ystävänsä? Jos suhde sitten kariutuu, alkaa taas tulla yhteydenottoja kiivaaseen tahtiin ja ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Esimerkki: Ystäväni (nainen) alkoi muutama vuosi sitten seurustella ja katosi kuin taivaan tuuliin. Sen kummemmin minä kuin muutkaan hänen ystävänsä eivät saaneet ko. naiseen ihmeemmin yhteyttä. Viesteihin tuli vastaus pitkällä viiveellä, jos ollenkaan. Tapaamiset eivät ikinä hänelle sopineet tai jos ensin sopivatkin, niin sitten hän perui ne viime tipassa. No, suhde kariutui noin vuoden kuluttua, ja tästä ystävästäni alkoikin taas kuulua tiuhaan tahtiin... Aika painokkaasti kysyin, miksei hän pitänyt minuun (tai muihinkaan ystävinsä) juuri mitään yhteyttä seurustelusuhteen aikana. Ystäväni oli kovasti pahoillaan ja pyyteli anteeksi käytöstään. No, viime kesänä hän aloitti uuden seurustelusuhteen ja taas sama kuvio toistuu.
Tämä kyseinen tapaus ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan saman kaltaisia on ollut vaikka kuinka. Ymmärrän toki, että alkuhuumassa on ihanaa viettää aikaa miesystävän kanssa ja muu maailma tuntuu katoavan ympäriltä. Mutta ei kai ystäviä silti pitäisi unohtaa? Onko sitten kivaa, jos suhde menee kiville, eikä olekaan enää ystäviä jäljellä? Itse olen parisuhteessakin aina pitänyt huolta, että yhteydenpito ystäviin pysyy.
Onko joku muukin törmännyt tällaisiin ystäviin (vai pitäisikö sanoa "ystäviin"), jotka katoavat kuin tuhka tuuleen, kun mies ilmestyy kuvioihin?
Kommentit (45)
Jos rakastuminen on hyvin voimallinen kokemus, iinen toimii tuolla tavalla. Rakastuneet sulkeutuvat omaan maailmaansa. Tuo on minusta aivan normaalia eikä siitä kannata loukkaantua. Ole iloinen ystäväsi puolesta ja toivo itsellesi samaa.
Mieheni kanssa emme menneet edes kavereille kylään pariin vuoteen, siis yhdessäkään. Emme halunneet jakaa aikaamme kuin keskenään. Seitsemän vuoden jälkeenkin rakastamme toisiamme intohimoisesti, mutta nykyään jo kyläilyt onnistuvat.
Ystäväni olivat iloisia puolestani, kun vuosien yksin olemisen jälkeen rakastuin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellesi rakastuminen ja parisuhde menevät kirkkaasti ystävien edelle. En tosin koskaan ole kovin paljon tekemisissä ystävieni kanssa, vaikka he rakkaita ovatkin. En oikein ymmärrä ap:n ongelmaa. Minusta hän roikkuu ystävässään ja on kateellinen tämän onnesta sekä katkerana yrittää palauttaa ystävän ruotuun. Todellinen ystävä ei pitäisi mitään puhuttelua, jos toisen parisuhde on päättynyt.
Vastaava ilmiö tapahtuu monille tuoreille äideille. Vauva valtaa koko mielen eikä silloin kiinnosta muut ihmiset tai asiat.
Jotkut on tosissaan sellaisia uuden parisuhteen tai lapsen saannin jälkeen ettei muuta elämää enää ole. Ei edes kuulumisia pysty kertomaan kerran kuussa, kun se herranterttu vie kaiken ajan.
Sitten on toki myös niitä ihmisiä, jotka jatkavat samaa sinkkuelämää myös parisuhteessa eivätkä tajua sitä, että toiset haluavat viettää aikaa kuitenkin myös sen oman kumppanin kanssa ja sitt valitetaan, kun on hylätty ystävät.
Totta kai se ystävyys muuttuu miltei aina, tuli sitten kuvioihin lapsi tai uusi kumppani, mutta jos ystävyyden unohtaa kokonaan, varsinkin pidemmäksi aikaa, ei se enää ole ystävyyssuhde.
mun "ystävät" on mun ryyppykavereita enkä jaksa nähä niitä sillon ku mullla on elämässä muutaki eli mies ja miehen uudet mielenkiintoset kaverit. Ota askel taaksepäin ja kato kokonaiskuvaa ootko yleensäkki ystävän kans vaan pinnallisesti yhdessä juopotellessa ja kaupungilla?
sitte on tietenki läheisriippuvaiset erikseen, mutten siitäkään mene ketään roviolla polttamaan hänelle on luultavasti lapsena tullut voimakkaita hylkäämiskokemuksia tms.
Hyvä ystävä ymmärtää kyllä. Noin käy kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
parisuhde ja lapsi muuttaa aina elämää.
Jos hän on perhekeskeinen sinun luulisi sen tietävän kun olet hänen ystävä? vai tunnetko ystäväsi todella niin huonosti? Ehkä hänellä on aikoja parisuhteiden välissä, (koska perheenperustamisvietti on niin kova) jolloin hän juhlii tavallaan säästöön. Näin minä tein. Enää en näe sen aikaisia ystäviäni. Se oli sitä aikaa
Mulla on just tollanen ystävä.. Hänen kanssaan on turha sopia mitään tapaamisia, hän peruu ne lähes aina viimetipassa, koska lähtee sittenkin miehensä kanssa syömään/heitä väsyttää/ei voikkaan tavata kun mies osti hänelle ihanan korun(!!:D).. Hän ei voi lähteä edes parille lasillisille, koska miehensä suuttuu siitäkin. Ja monia muita todella törkeitä temppuja on tehnyt tämän miehensä takia.. Kaikista naurettavinta on, että hän valittaa minulle siitä että hänellä ei ole enää oikein ystäviä, hmmm, miksiköhän? :) Olen onnellinen siitä että hänellä on mies jota hän rakastaa, mut harmi että sen kustannuksella hän ei edes huomaa, miten huonosti hän kohtelee niitä vähiä ystäviään.. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä kun sukulaiset toimii samoin? Siskoni rakastui ulkomaalaiseen mieheen ja sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, Ei soita koskaan eikä pidä muutenkaan yhteyttä.
Aina sama juttu kun hän rakastuu, eristäytyy muusta maailmasta.
Itse halaun aina kaikkien kavereiden ja sukulaisten tapaaman mieheni.
Kuulostaapa tutulta! Errääl kaverillani oli parisuhde 3vuotta. Hänestä ei kuulunut mitään. Aina jos sovittiin että nähdään niin hän perui viime hetkellä eikä koskaan ehdottanut uutta ajankohtaa tapaamiselleen.
No, sitten aloin seurustelemaan ja hänellä tuli ero. Vaikka olin "alkuhuumassa" toivotin ystäväni meille ja monet itkut on meidän sohvalla itketty. Hän pysyi sinkkuna ja meille syntyi lapsi. Hän teki 3-vuorotyötä joten yhdessä suunniteltiin että pysytään näkemään päivisin kun lapsi syntyy.
Eipä enään vastaillut yhteyden ottoihini. Tästä muutaman vuoden päästä hänen läheinen kuoli. Jopas oli taas asiaa sohvalle nyyhkimään. Aina jos hänellä on huolia niin minun pitisi olla tukemassa ja lohduttamassa. Niinhän ystävät tekevät. Mutta jos tämä ilojen ja surujen jakaminen ei ole vastavuoroista niin en sitä ystävyydeksi kutsu.
Nykyisin hän on kaveri...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde muuttaa elämää juu, mutta sitten on turha kitistä kun sen parisuhteen päätyttyä niillä ystävillä ei olekaan aikaa. Ei minua ainakaan semmoinen ihminen kiinnosta enää, jolla on aikaa vain silloin kun ei suhteessa. Se on sitten oma valinta kysymys, eli turha sellaisen on myöskään porata ystävien perään erossa.
Monelle tapahtuu juuri noin ensimmäisen vakavan suhteen aikana ja siitä suhteesta tulee ihmiselle koko elämä. Aika harvalla tuo ensimmäinen vakava suhde kuitenkaan kestää ikuisesti ja on syytä olla kiitollinen, jos ne ystävät ovat vielä olemassa suhteen jälkeen. Itse ainakin opin läksyni kerralla, enkä anna enää yhdenkään miehen vallata koko elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta mielestäni ei ole normaalia hylätä ystäviä totaalisesti, kun parisuhde astuu kuvioihin. Toki aluksi haluaisi viettää kaiken ajan kumppanin kanssa ja voin myöntää, että välillä ihan alkuhuumassa on tuntunut jopa hieman pakkopullalta nähdä kavereita. Silti mielestäni myös ystävyyssuhteita pitää hoitaa siinä missä parisuhdettakin. Ei ystävyyssuhteita voi laittaa pariksi vuodeksi naftaliiniin ja kaivaa niitä sitten sieltä esiin parisuhteen kuumimman ensihuuman laannuttua ja olettaa, että mitään vahinkoa ei ole käynyt. Enkä tosiaankaan raahaa miestä aina mukaan, kun näen kavereita ja ihmettelisin, jos joku kaveri tekisi niin. Haluan kahdenkeskeistä aikaa myös ystävieni kanssa.
Mustasukkainen mies. Aina kuulemma petän jos olen muuaalla kuin hänen luonaan. Soitteli perään n. puolen tunnin välein. Onneksi ex
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ystävä ymmärtää kyllä. Noin käy kaikille!
Hyväkin ystävä voi joskus kaivata ystävää. Ihmissuhteet ovat aina kahden kauppaa - niin parisuhteet kuin ystävyyssuhteet. Jos olet vain saavana osapuolena, homma ei toimi.
Mulla on paljon kavereita. Ne jotka on tuoreessa parisuhteessa tai pienen lapsen vanhempia, eivät paljon itsestään ilmoittele. Osa taas on sinkkuja tai olleet puolison kanssa niin kauan, että kaverit taas kiinnostaa. Ei ole tullut mieleenkään vetää herneitä nenään asiasta. Elämäntilanteet muuttuvat, eikä minua kenenkään tarvitse tavata velvollisuudesta kuten en itsekään tapaa ketään velvollisuudesta. Elämää tämä vain on.
Vierailija kirjoitti:
Monelle tapahtuu juuri noin ensimmäisen vakavan suhteen aikana ja siitä suhteesta tulee ihmiselle koko elämä. Aika harvalla tuo ensimmäinen vakava suhde kuitenkaan kestää ikuisesti ja on syytä olla kiitollinen, jos ne ystävät ovat vielä olemassa suhteen jälkeen. Itse ainakin opin läksyni kerralla, enkä anna enää yhdenkään miehen vallata koko elämääni.
Tämä olisi hyvä varmaan kaikkien oppia myös toisin päin - eli ymmärtää, mitä kaverit merkitsee jokaisen elämässä ja antaa tilaa nähdä näitä kavereita.
Itselle kävi samoin ekassa pari suhteessa, lähinnä tyttöystävän vaatimuksesta. Draamaa tuli aina, jos olin menossa ilman häntä ja kun tyttö sitten jäi minut, tajusin, etten palannut siihen, mitä elämä oli ollut sinkkuna vaan täydelliseen yksinäisyyteen. Parhaat kaverit palasi kyllä ajan myötä takaisin.
Sama kuintkein meinasi toistua toisessa parisuhteessa, mutta siitä älysin lähteä itse.
Myönnettävä olen jokaisessa parisuhteessani tehnyt tämän saman eleen että parisuhteeni menevät kaikkien edelle jopa ystävyyden. Poikaystäväni näkee omia kavereita ja puuhastelee omia juttuja, vaikka olen niiden seurassa tunnen hirveetä että "minut on unohdettu" tällä tavalla kitisen ja marisen miksi meillä ei oo yhteistä aikaa poikaystäväni on sanonut usein meillä on, mutta ei halua nähdä mustasukkaisuuskoiskeita tai muuta vastaavaa, kun olemme poikaystävän ja mun kavereitten kanssa. Olen riippuvainen läheisyydestä haluan poikaystävältä kaikki huomion, jopa omat kaverit ovat ihmettellyt mun käytöstä. Pakko sanoa että haluan huomiota ja paljon yhteistä aikaa poikaystävältäni, mutta olen liian takertuva ja kontrolloiva jne...
Tänään tuli taas itselleni mököttävä olo, kun puhuin poikaystävän kanssa puhelimessa halusin viettää kohta yhteistä aikaa poikaystäväni sanoi on tekemässä rengashommia ja sanoin nähää sitten huomenna tai ylihuomenna manipuloivasti sitten lopetin puhelun jäin ajattelemaan mitä helv..tiä olen tehnyt/ sanonut tämä on kestänyt pari kuukautta ja tappelemme tästä samasta aiheesta. Tänään olen yksin ja pyysin ystävää nähtäisi jossain vaiheessa. Tuntuu kuinka vähäsen arvostan poikaystävän ystävyyssuhteita ja sen arvoja, ja kuinka paljon vaadin poikaystävältä ja unohtanut omat ystävät ja en arvosta itseäni, että on molemmilla oikeus olla vapaampi ei kumpikaan tarvitse toista tuomita manipuloivasti jos hommat ei mene kuin itse haluaa menevän.
Mun ystäväpiiri on kaventunut siksi kun niin moni sittenkin puhuu paskaa kaikista jotka ei ole juuri silloin paikalla. Epäilen että eivät ole lojaaleja minuakaan kohtaan ja pinnallinen ja epäluotettava hyvän päivän kaveripiiri ei ole se mitä haen. Minulla on yhä sellaisia sielunystäviä joiden kanssa ei tarvitse miettiä onko rakkaus vaihtunut selkäänpuukottamiseksi ja vihaksi vaikka vuosikin menisi näkemisten välissä. Haluan varmistaa urani kehityksen ja minulla ei ole voimavaroja koettaa korjata sellaisia ihmisiä jotka eivät sittenkään lopulta ole luottamukseni arvoisia. Toinen on se, että olen hyvin empaattinen ja herkkä ja antelias mutta miten on, oletko sinä? Muutenkin haluan auttaa toisia ihmisiä kuten vain suinkin voin. Olen vain saanut niin usein kokea ettei se toinen välitä vaan esimerkiksi vaatii tapaamista ja selaa puhelintaan vihaisena koko viettämämme ajan. Tai valittaa jatkuvasti sekä puhuu pahaa ja juoruaa. En ole velvollinen pitämään tällaista yksisuuntaista hyöty-ystävyyttä yllä. Tunnen pahoinvointia kun negatiivinen ihminen täyttää valituksellaan ja juoruamisellaan sekä kuormittavalla äänensävyllään ilma-alaa.
aika luonnollista kun aletaan perustaa omaa perhettä ja ottamaan yhteistä lainaa, sehän on vähän kuin oma yhteinen yritys. et sä noita kavereiden kanssa saa, joten luonnollista keskittyä nyt siihen puolisoon. kavereiden aika tulee taas sitten kun lapset on lähteneet omilleen ja talokin on maksettu
[quote author="Vierailija" time="24.03.2014 klo 07:13"]
En oikein ymmärrä ap:n ongelmaa. Minusta hän roikkuu ystävässään ja on kateellinen tämän onnesta sekä katkerana yrittää palauttaa ystävän ruotuun. Todellinen ystävä ei pitäisi mitään puhuttelua, jos toisen parisuhde on päättynyt.
[/quote]
Kuka tässä on mistään puhuttelusta sanonut? Ystäväni itse ihmetteli suhteensa päättymisen jälkeen, mikseivät hänen kaverinsa enää soittele tai pyydä mukaan mihinkään. Pakkohan se oli todeta, miksi asia oli näin, ja ystäväni ymmärsi sitten itsekin, miksi oli menettänyt kaverinsa. Olin yksi niistä harvoista kavereista/ystävistä, joka vielä halusi olla ystävä.
Ja mitä ihmeen roikkumista siinä on, jos yrittää pitää ystäviinsä/kavereihinsa/tuttaviinsa yhteyttä silloin tällöin? :D Vai etkö sinä sitten pidä? Roikkuminen ja normaali yhteydenpito ovat käsitttääkseni hiukan eri asioita.
Kateuteen minulla ei ole syytä tai tarvetta, koska olen itse hyvässä ja tasapainoisessa parisuhteessa. Minulle parisuhde ei vain tarkoita sitä, että ystävät, kaverit ja harrastukset pitäisi unohtaa. Ihmisiä ja parisuhteita on tietenkin erilaisia, eikä kaikkia voi laittaa yhteen muottiin. Ymmärrän hyvin senkin, että rakastumisen ensihuuma vie mennessään. Minusta ystävät eivät kuitenkaan ole mitään käyttöesineitä, jotka voi heittää pois, jos mies tulee kuvioihin ja ottaa sitten takaisin, kun miestä ei enää ole. Tietenkin parisuhde vie oman aikansa ja ystäväpiirinkin pitää silloin ymmärtää, että parisuhteen aloittaneella ihmisellä on erilainen elämäntilanne kuin aiemmin. Mutta kyllä sen parisuhteen ulkopuolellakin olisi yleensä hyvä olla jotain elämää.