Lapsuustraumat: Oletko antanut anteeksi vai vihaatko vanhempiasi?

Paljon tuttua ap:n tekstissä.

En ole äitini kanssa enää missään tekemisissä, ollut muutamaan vuoteen (omasta halustani). Tunteeni omat samassa linjassa ratkaisuni kanssa, olleet aina.

Olin äitini ikeen alla ja tiukassa kontrollissa alistettuna noin 23-24-vuotiaaksi kunnes totesin, että en enää kestä sitä. Pikkuhiljaa aloin ottaa etäisyyttä (psykologin avulla), enhän osannut sanoa edes "ei" tälle ihmiselle, niin alistettu olin. Olosuhteiden (joita en halua tarkemmin määritellä) pakosta jouduin olemaan hänen kanssaan kuitenkin vielä tekemisissä jokusen vuoden, ja se olikin helvetillistä koska hän ei halunnut millään hyväksyä sitä ettei enää voi kontrolloida ja alistaa minua miten haluaa. Sitten olosuhteet muuttuivat ja pystyin ottaa yhä enemmän etäisyyttä kunnes katkaisin välit kokonaan. Voi sitä helpotuksen määrää. 

Totesin, että jos olisin hänen kanssaan tekemisissä, hänen pitäisi muuttua totaalisesti, hänen pitäisi hakea itselleen apua ja minun pitäisi saada käydä hänen kanssaan kaikki kokemani asiat läpi. Koska mikään noista asioista ei tule koskaan tapahtumaan, ratkaisuni oli yksinkertainen.

2. lisää. 

Kun tätä asiaa mietin, sekä terapiassa että ihan itsekseni, tajusin, että en ole koskaan rakastanut äitiäni. Minulla ei ole koskaan ollut mitään lämpimiä tunteita häntä kohtaan. Ja ihan syystä. Eipä hänkään ole minusta koskaan pitänyt, näytti sen erittäin suoraan sekä ihan sanallisesti että teoissaan.

Kamalia kokemuksia, en varmaan pystyisi antamaan anteeksi. Mun vanhemmat eivät aiheuttaneet traumojani tahallaan, eivätkä ne olleet noin pahoja. Ehkä siksi oli aika helppo antaa anteeksi. Hetken kyllä koin suuttumusta, kun kävin noita asioita läpi terapiassa. Enkä vieläkään suostu osallistumaan, kun vanhemmillani tuntuu nyt olevan tarve käydä läpi noita vanhoja asioita. 

Annoin anteeksi ja" ymmärsin" edesmennyttä alkoholisti-isääni toistakymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, ns, isän tyttö kun aina olin. 

Kunnes tulin itse äidiksi, ja tajusin että lasta kohtaan vaan EI monissa asioissa toimita niin.  Ilmeisesti vasta oma vanhemmuus laittoi ns. palikat uusiksi enkä vaan pysty ymmärtämään, miten joku voi käyttäytyä niin.

Lapsi on nyt kahdeksan, isän haudalla en ole käynyt seitsemään vuoteen vaikka melkein vieressä asun. Maatkoon siellä nyt ihan keskenään, se minua tärkeämpi asia kun sinne veikin.  

Ehkä jonain päivänä olen valmis oman lapseni sinne vaarin haudalle viemään, vielä mulla ei ole mitään mielenkiintoa tuota tehdä. 

Minullakin ollut monesti mielessä lopullinen välien katkaisu, mutta vielä ollaan kitkuteltu eteenpäin. Onneksi välimatkaa on reilusti, en usko että voisin asua äitini kanssa kovinkaan lähekkäin. Tiedän, etten voi käydä raskaita lapsuusasioita läpi äitini kanssa koskaan (koska hän ei siihen kykene, enkä sitä enää haluakaan), enkä usko hänen koskaan muuttuvan. Tässäkin kohtaa siis täytyy itse olla se vahvempi ja järkevämpi. Osa omaa traumoista toipumista minulla on ollut juuri tuon tosiasian hyväksyminen, etten voi muuttaa vanhempiani. En myöskään ole enää vuosiin kokenut tarvetta käsitellä lapsuuttani äitini (tai isäni) kanssa, sillä tiedän etteivät ne keskustelut johtaisi mihinkään - hyvään ainakaan.

Tsemppiä sinulle 2, kiitos kun kerroit tarinasi :)

ap

Ja kiitos muillekin, joiden kirjoitukset luin vasta nyt ;)

ap

Minä en ole antanut anteeksi äidilleni. (Ei hän ole koskaan pyytänyt koska ei mielestään ole koskaan tehnyt mitään väärää, minä vain olen pilannut hänen elämänsä syntymällä). Mutta en ole itse, omassa "hiljaisuudessa", antanut anteeksi. En voi, niin paljon tuo ihminen tuhosi ja niin suuri vaikutus sillä oli minuun.

Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieriskelisin traumoissani, ajattelisin niitä koko ajan ja säälisin itseäni. Sen sijaan koitan suunnata katseeni ihan tähän päivään ja eteenpäin sekä hyväksyä sen asian, että tuo ihminen kohteli minua niin kuin kohteli ja asiat tapahtuivat. Minä en pysty muuttamaan em. asioita vaan niiden kanssa on vain elettävä. Olen siis saavuttamassa pikkuhiljaa sieluuni rauhaa tämän asian tiimoilta, vaikka mitään varsinaista anteeksiantoa en olekaan tehntyt.

[quote author="Vierailija" time="23.03.2014 klo 01:12"]

Minä en ole antanut anteeksi äidilleni. (Ei hän ole koskaan pyytänyt koska ei mielestään ole koskaan tehnyt mitään väärää, minä vain olen pilannut hänen elämänsä syntymällä). Mutta en ole itse, omassa "hiljaisuudessa", antanut anteeksi. En voi, niin paljon tuo ihminen tuhosi ja niin suuri vaikutus sillä oli minuun.

Mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieriskelisin traumoissani, ajattelisin niitä koko ajan ja säälisin itseäni. Sen sijaan koitan suunnata katseeni ihan tähän päivään ja eteenpäin sekä hyväksyä sen asian, että tuo ihminen kohteli minua niin kuin kohteli ja asiat tapahtuivat. Minä en pysty muuttamaan em. asioita vaan niiden kanssa on vain elettävä. Olen siis saavuttamassa pikkuhiljaa sieluuni rauhaa tämän asian tiimoilta, vaikka mitään varsinaista anteeksiantoa en olekaan tehntyt.

[/quote]

Ja 2. oli tässä taas.

Vihaan enkä ole enää tekemisissä. Hampaani pilattiin jo pikkulapsena, niitä ei pesty ja söin karkkia ja join Cokista jatkuvasti. Pysyvät poskihampaat poistettiin n. 12v iässä koska murenivat suuhun, sitä edelsi vuosien särky. Viime yönä taas valvoin hammassäryn vuoksi, edessä on ties kuinka mones juurihoito. Minulla palaa niihin jatkuvasti rahaa ja jiudun järjestelemään töitäni jotta pääsen hammaslääkäriin. Mikään hoito ei auta, kun hampaista on puolet paikkaa. Vasta itse äidiksi tultuani tajusin, miten hirveää lapsen terveyden laiminlyömistä tuo oli.

On välillämme paljon muutakin pahaa ollut, mutta tuo muistuttaa minua vanhempieni välinpitämättömyydestä lähes päivittäin.

En ole täysin antanut anteeksi, mutten vihaakaan. Suhtautuminen vanhempiini on tällä hetkellä lähinnä välinpitämätön. Heidän kohtaamisensa aiheuttaa yleensä enemmän pahaa kuin hyvää. Siksi en heillä juurikaan käy. Koskaan he eivät ole minua hyväksyneet sellaisena kuin olen, enkä pysty kertomaan heille mitään henkilökohtaisia asioitani tai tunteitani, koska tiedän, että niistä tulisi riidan hetkellä lyömäase.

En minä vanhempiani vihaa. Anteeksi ei tarvitse antaa, mutta pitää hyväksyä tapahtunut...näin sanoi psykologi....en siis tunne tarvetta antaa anteeksi.

Minulla hyvin paljon samaa kokemusta ja oman lapsen saaminen myös lisäsi ihmetystä, että miten joku on voinut omaa lastaan niin kohdella ( meillä oli sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa). Myöskään minulla minkäänlainen keskustelu ei ole vaihtoehto, se vain pahentaisi omaa tilannettani.

Isäni kuoli joitain vuosia sitten, mikä oli itselleni suuri helpotus. Äitini kanssa olen tekemissä noin kerran kahdessa kuukaudessa, syynä lasten synttärit tms. sukulaistapahtuma.

Suhtautuminen äitiini on välinpitämätöntä, en pidä hänestä ihmisenä ja koen että pystyn häntä hyvin objektiivisesti tarkastelemaan.

Syy miksi olen tekemissä on sellainen sosiaalinen "normaalius", en jotenkin halua tällaisella asialla erottua muista. Tavatessamme keskustelen pinnallisia asioita, niinkuin nyt jonkun satunnaisen ihmisen kanssa keskustellaan. Mitään tarvetta läheisemmälle kanssakäymiselle en halua, en koe häntä mitenkään mukavana ihmisenä ( siis vaikka hän olisi ihan uusi tuttavuus, meistä ei tulisi kavereita:)). Asun myös kaukana hänestä, joten harvat tapaamisemme ovat "perusteltuja". 

Mulla on samanlaisia kokemuksia lapsuudesta kuin ap:lla, ja sitten kun aloin parikymppisenä sairastella psyykkisesti niin vanhempien käytös muuttui melko paljon ja alkoivat suorastaan holhota minua, mutta viime aikoina olen tajunnut että ei sekään johdu siitä että he rakastaisivat minua vaan yrittävät vain paikata omaa syyllisyyttään siitä että ovat tuhonneet terveyteni, vaikka eivät tietenkään myönnä heillä olevan osaa tai arpaa nykytilanteeseeni. Suunnittelenkin itse välien katkaisua koska tuntuu että edelleen minua käytetään vain hyväksi ja vanhempien tarpeisiin, omien syyllisyydentuntojen lievittämiseen. Varmaankin jos ongelmana olisi ollut esim. "vain" alkoholismi, jota sitäkin esiintyi, ja vanhemmat suoraan pyytäisivät anteeksi, niin antaisin, mutta seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen peittelyä ja vaikenemista en voi mitenkään antaa anteeksi.

Olen antanut anteeksi, koen että vanhempanikin ovat uhreja ja ovat sitä edelleen.

Jossain vaiheessa elämääni olin todella katkera heille, lapsuudessa koetut asiat vaikuttaa elämänmittaisesti. Tiedän että vanhemmat ovat omasta mielestään toiminut oikein ja tarkoittaneet parastani. Vanhemmat ovat iäkkäitä ja olen heidän kanssaan edelleen tekemisissä. Meillä on hyvät välit. Uskonnosta emme keskustele.

uskonnon uhri

enemmänkin säälin heitä, molemmat olivat aivan sekaisin itsensä ja toistensa kanssa ja lapset saivat pärjätä miten kykenivät siinä sivussa. Kuitenkin annettiin ymmmärtää, että meidän perhe on kuitenkin parempi kuin muiden, eivät nähneet siinä mitään ristiriitaa.

Isän kanssa välit paranivat iän myötä, hän kuoli pari vuotta sitten ja ikävä on ajoittain kova. Äitiin pidän etäisyyttä, koska hän ei vieläkään ymmärrä omaa osuuttaan tapahtuneessa, kaikki oli muiden syytä. Minulle tulee hänen seurassaan huono olo, samalta tuntui lapsenakin kun hän yritti saada lapsia liittoutumaan kanssaan isää vastaan. Olenkin miettinyt miltä sitten tuntuu kun äiti kuolee, koska luultavasti ensimmäinen tunne on helpotus.