Lue keskustelun säännöt.
Syvin pohja jolta olet noussut?
19.11.2020 |
Itse olen taistellut hampaat irvessä syntymästä saakka - siltä tuntuu - etsien edes yhtä pehmeää kohtaa maailmasta sitä löytämättä.
En ole antanut itseni lannistua, ja tämä on vienyt siihen pisteeseen että ensin sain kunnon rampauttavan paniikkihäiriön ja syömishäiriön ja muutamia muitakin elämää rajaavia häiriöitä.
En tiedä miksi juuri nyt 33-vuotiaana koen itseni vihdoin nujerretuksi, mutta kauanko kukaan jaksaisi elää siten että herää aamulla ensimmäiseen paniikkikohtaukseen, koettaa päivän aikana vältellä kaikkea mikä saattaisi laukaista hillittömän PTSD:n (mikä on suunnilleen kaikki joten olen tehnyt kodistani linnakkeen, tai hautakammion), vältellä ruokaa koska tiedät ahmivasi sen kaiken kerrallaan, itkeskellä vain siihen asti että jossain kohtaa saa mennä nukkumaan ja nähdä jokaöinen painajainen?
Haluan tietää että täältäkin pääsee pois, ja omin avuin sillä lääkärien oviin en enää jaksa koputella, mömmöt sieltä saa käteen ja mikään ei toimi, pahimmassa tapauksessa pahentaa oloa kuten itselleni kävi SSRI-lääkityksen kanssa. Psyk. polille en halua mennä enää vähäteltäväksi ja kuulemaan sitä miten pitää nyt äkkiä löytää kallis yksityinen terapeutti sillä Kelan jonoon on turha pyrkiä näillä muskeleilla jne. Vaan millä rahalla, kun työkykyni täysin menettäneenä kuukaudessa kituutan reippaasti alle köyhyysrajan?
Kertokaa että nujerrettuna pääsee pois pohjalta, kertokaa mistä revitte itsenne takaisin elävien kirjoihin? Tarvitsen niitä tarinoita.
Kommentit (71)
Avioero työttömänä. Mies teki taloudellista väkivaltaa, kiusasi osituksen pitkittämisellä ym ym. Masennuin. Siitä sitten nousin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen minäkin varmaan väärässä keskustelussa, myötätuntoni kaikille edellä kirjoittaneille.
Olen kokenut suuria vastoinkäymisiä ja henkilökohtaisia menetyksiä viimeisen vuoden aikana. Kuolema, ero, työttömyys. Kaikki läheiseni ovat joko kaikonneet tai kuolleet. Oireina unettomuus, ahdistus, itsetuhoiset ajatukset, saamattomuus, viha. Ainoa mikä on pitänyt kasassa on päivittäiset rutiinit, joihin olen pakottanut itseni. Samat toiminnot samassa järjestyksessä. Ei tarvitse suunnitella eikä ajatella mitään, kaikki sellainen lamaannuttaa.
Toinen vanhemmistani kuoli kun olin nuori ja jäljelle jäävä vanhempi alkoi tämän jälkeen etsiä itseään. Oltiin köyhiä, oli kylmä, oli nälkä, mutta selvittiin. Etsintöjen päätteeksi vanhempani muutti pois uuden parisuhteen perään ja minä jätin lukion kesken, jotta sain rahaa nuorempien sisarusten ruokkimiseen. Tätä jatkui 3 vuotta, kunnes vanhempi muutti takaisin kotiin ja pyysi minua muuttamaan pois, ei kuulu aikuisen ihmisen asua vanhemman helmoissa.
Paniikissa tarrasin ensimmäiseen ihmiseen, joka tarjosi lämpöä. Päädyin kuudeksi vuodeksi parisuhteeseen sairaalloisen mustasukkaisen ja alkoholisoituneen, mutta taitavan puhujan kanssa. Lopulta onnistuin päättämään suhteen, mutta olin niin hajalla, että olisin kaivannut apua elämäni kasaamiseen. Olin luottotiedoton, asunnoton, hampaat huonossa kunnossa, ylipainoinen ja kyvytön huolehtimaan itsestäni.
Noihin vuosiin mahtuu myös läheisten menetyksiä, työpaikan menetys kahteen kertaan, jonkinlainen burn out? ja muuta oheistapahtumaa, joilla on ollut minuun suuri vaikutus.
Nyt 30-vuotiaana. Olen viimein alkanut saada elämääni järjestykseen. Vakituinen työ, ok palkka, omistusasunto, ei haitallisia ihmissuhteita, hampaat ja painoindeksi kunnossa. Kuitenkin huomaan nyt pääni alkavan lahota. Kaikki vuosien takaiset asiat ovat alkaneet palata takaisin ja romuttavat nykyistä hyvinvointiani. Voin huonosti enkä jaksa enää iloita mistään. Eli kai olen noussut suon pohjalta toiselle.
Koulukiusaaminen ja alkoholisti-isän kanssa eläminen, näistä kai johtuva joku lievä epätyypillinen masennus, jonka kanssa tässä nyt elelen. Elämä vähän semmosta harmaata ja tasasta paskaa kokoajan ja ajoittain itsetuhoisia ajatuksia, mutta silti kohta korkeakoulututkinto suht. hyvältä alalta ja kumppani.
Takana pitkä masennusjakso, ahdistushäiriö, vakavaa itsetuhoisuutta, krooninen syömishäiriö.
Nykyään menee paremmin, jopa hyvin. Kiitän 🍄🍄🍄!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toinen vanhemmistani kuoli kun olin nuori ja jäljelle jäävä vanhempi alkoi tämän jälkeen etsiä itseään. Oltiin köyhiä, oli kylmä, oli nälkä, mutta selvittiin. Etsintöjen päätteeksi vanhempani muutti pois uuden parisuhteen perään ja minä jätin lukion kesken, jotta sain rahaa nuorempien sisarusten ruokkimiseen. Tätä jatkui 3 vuotta, kunnes vanhempi muutti takaisin kotiin ja pyysi minua muuttamaan pois, ei kuulu aikuisen ihmisen asua vanhemman helmoissa.
Paniikissa tarrasin ensimmäiseen ihmiseen, joka tarjosi lämpöä. Päädyin kuudeksi vuodeksi parisuhteeseen sairaalloisen mustasukkaisen ja alkoholisoituneen, mutta taitavan puhujan kanssa. Lopulta onnistuin päättämään suhteen, mutta olin niin hajalla, että olisin kaivannut apua elämäni kasaamiseen. Olin luottotiedoton, asunnoton, hampaat huonossa kunnossa, ylipainoinen ja kyvytön huolehtimaan itsestäni.
Noihin vuosiin mahtuu myös läheisten menetyksiä, työpaikan menetys kahteen kertaan, jonkinlainen burn out? ja muuta oheistapahtumaa, joilla on ollut minuun suuri vaikutus.
Nyt 30-vuotiaana. Olen viimein alkanut saada elämääni järjestykseen. Vakituinen työ, ok palkka, omistusasunto, ei haitallisia ihmissuhteita, hampaat ja painoindeksi kunnossa. Kuitenkin huomaan nyt pääni alkavan lahota. Kaikki vuosien takaiset asiat ovat alkaneet palata takaisin ja romuttavat nykyistä hyvinvointiani. Voin huonosti enkä jaksa enää iloita mistään. Eli kai olen noussut suon pohjalta toiselle.
Oletko sateenkaariperheestä vai miksi piti noin oudosta puhua yhdestä vanhemmasta ja toisesta vanhemmasta? Eikö voi sanoa äiti ja isä?
No joss mä nyt älykkkkäästi ajattelisin niin sillähän voisi tehdä bisnestä ajattelemallla mikä yhdistäää ihmisiä ja keksiä siiihen yhteinen helpotus että joku siiitä maksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toinen vanhemmistani kuoli kun olin nuori ja jäljelle jäävä vanhempi alkoi tämän jälkeen etsiä itseään. Oltiin köyhiä, oli kylmä, oli nälkä, mutta selvittiin. Etsintöjen päätteeksi vanhempani muutti pois uuden parisuhteen perään ja minä jätin lukion kesken, jotta sain rahaa nuorempien sisarusten ruokkimiseen. Tätä jatkui 3 vuotta, kunnes vanhempi muutti takaisin kotiin ja pyysi minua muuttamaan pois, ei kuulu aikuisen ihmisen asua vanhemman helmoissa.
Paniikissa tarrasin ensimmäiseen ihmiseen, joka tarjosi lämpöä. Päädyin kuudeksi vuodeksi parisuhteeseen sairaalloisen mustasukkaisen ja alkoholisoituneen, mutta taitavan puhujan kanssa. Lopulta onnistuin päättämään suhteen, mutta olin niin hajalla, että olisin kaivannut apua elämäni kasaamiseen. Olin luottotiedoton, asunnoton, hampaat huonossa kunnossa, ylipainoinen ja kyvytön huolehtimaan itsestäni.
Noihin vuosiin mahtuu myös läheisten menetyksiä, työpaikan menetys kahteen kertaan, jonkinlainen burn out? ja muuta oheistapahtumaa, joilla on ollut minuun suuri vaikutus.
Nyt 30-vuotiaana. Olen viimein alkanut saada elämääni järjestykseen. Vakituinen työ, ok palkka, omistusasunto, ei haitallisia ihmissuhteita, hampaat ja painoindeksi kunnossa. Kuitenkin huomaan nyt pääni alkavan lahota. Kaikki vuosien takaiset asiat ovat alkaneet palata takaisin ja romuttavat nykyistä hyvinvointiani. Voin huonosti enkä jaksa enää iloita mistään. Eli kai olen noussut suon pohjalta toiselle.
Tämä on tuttua monelle traumatisoituneelle. Kun vihdoin alkaa olla nykyhetki turvallinen, mieli alkaa käsittelemään traumoja. On ollut pitkään huono tilanne päällä ja kaikki energia on mennyt selviytymiseen. Nyt sinulla on ensimmäisen kerran elämässä "varaa" katsoa taaksepäin. Se on aivan h*vetin rankkaa! Se tosiaan tuntuu siltä, kuin olisi taas uudestaan suossa. Mutta se on samalla mahdollisuus alkaa vihdoinkin rakentaa terveempää mieltä ja elämää. Tsemppiä!
Vapaalla sukeltamisella pohja oli n. 15 metrin syvyydessä. Amatööri, tiedän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pohjakosketuksia on ollut paljon, enkä ilman Jumalaa olisi jaksanut. Sain voimaa silloin, kun en enää itse jaksanut uskoa mitään muuta ulospääsyä olevan kuin itsetuho. Mukana olisi lähtenyt monia muitakin. Olen pahimpina hetkinäni huutanut Jumalalle, että jos et sinä nyt auta tässä tilanteessa,jos olet vain hiljaa, vastuu seurauksista on sinun, sillä minä en enää jaksa!!!! Ja katso- apu on tullut siinä hetkessä- kokemus siitä, että Hän on rakkaudessaan totinen ja kaiken maallisen pas..n yläpuolella sittenkin, että me emme ole yksin ja että Hän vastaa niille,jotka Häntä todella avuksensa huutavat. Kaikki minulta on viety ja kaikki on minulle annettu. Jobin sanoin: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi -viimeisenä on Hän seisova multien päällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En viitsi kertoa. Mutta olin pohjalla ja päätin tehdä ihmeen. Kaikki sanoivat että käy huonosti. He ei tienneet että minut on tehty tekemään ihmeitä, en tiennyt minäkään. Tsemppiä ap. Ehkä mikään tavallinen ei onnistu koska sinut on tarkoitettu tekemään mahdottomia :)
Höpö höpö R olet psykoosissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Muttta ethän sä sitäkään tee elllei se lähde sinusta itsestäs se provoilu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeisin mania tuhosi parisuhteen, työpaikan, ystävyyssuhteet ja talouden. Isoveli auttoi ja tuli hakemaan minut takaisin Suomeen ulkomailta, jonne olin manian riemuissa päätynyt. Auttoi verkajärjestelyissä, kun olin osastohoidossa, mutta muuta menettämääni en enää saanut takaisin. Hyvin hitaasti nousussa kohti parempaa elämää, mutta olen hyvin yksinäinen.
Kauheinta tässä on se, etten edes itse lopettanut lääkkeiden ottamista vaan mania iski lääkityksestä huolimatta. "Joskus ne vain lakkaavat toimimasta", kuten yksi jos toinenkin lääkäri on todennut.
On paljon hetkiä, jolloin tuntuu, että en jaksa elää. Jaksan sitten kumminkin, edes vähän ja päivä kerrallaan. Onneksi olen sentään suomalainen, niin saan apua sairauteni hoitamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!
Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.
Huumeet, syömishäiriö, mt-oireilua nuoresta saakka. Itsemurhaa pohdin tosissani ensimmäistä kertaa joskus 12-vuotiaana. Kotona ilmapiiri oli huono, eivätkä vanhemmat osanneet tukea ja välittää. Mutta tässä sitä vielä porskutetaan, vaikka onhan se meno ollut melkoista vuoristorataa ja mistään uran luomisesta on turha puhua. Kuitenkin tullut tehtyä monia asioita mistä voi olla ylpeä, opiskeltua, matkustelua jne. Kaipa se on tuo jääräpäisyys ja periksiantamattomuus, jotka pitäneet pinnalla vaikeinakin aikoina.
Minunkin piti tavallaan kuolla jo joskus 16-vuotiaana. Sitä ennen oli kaksi läheistä nuorta tehnyt jo saman ratkaisun ja itsekin mietin, että en koskaan enää selviä ja jaksaa yleensäkään elää enää. Minulla pitkäaikainen kiusaaminen ja yksinäisyys varmaan pahensivat vielä kaikkea. En saanut kunnolla apua mistään ja ne harvat läheiset ihmiset vähättelivät ja tekivät paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Selvisin siitä pahimmasta vuodesta jotenkin eteenpäin, mutta ajattelen usein palan minusta jääneen niihin vuosiin. Jokin sellainen asia on muuttunut etten enää ole se sama ihminen kuin ennen. Nykyisin elämä on parempaa, mutta en kuitenkaan elä sellaista elämää mitä tahtoisin ja osaa olla se oma itseni. En uskalla olla rohkea ja pelkään eri tilanteita. Ajattelen aina, että haluaisin erilaisen elämän ja tämä ei ole sitä omanlaista ja osaan olla erilainen ihminen. Se rohkea ja iloinen minä on vaan jossain siellä piilossa ja samalla hukkaan aikaa ja vuosia ja putoan syvemmälle. Ihmisiin on vaikeaa luottaa ja toimia normaalista. Yksinäisyys aiheuttaa surua, mutta samalla ihmisten kanssa vaikeaa olla.
Puolitoista vuotta sitten on jäänyt eräs surkein äitienpäivä mieleen.. istun autossa pikkukaupungin kaupan pihassa, ihana kiltti lapseni takapenkillä kysyy varovaisesti haetaanko me ne jätskit vai ja alan pillittää koska käyttötililläni ei ole rahaa edes niihin, viimeiset meni bensoihin koska täytyi ajaa kotoa pois sillä mieheni oli aamulla uhannut hakata minut sairaalakuntoon lapseni kuullen, olimme siis menossa evakkoon vanhemmilleni. Itkin vain sitä miten jotkut muu sai ruusuja ja hemmottelua sinä aamuna, ja minä istun tässä. Verkkopankkini oli lukkiutunut ja vaatisi paljon vaivaa (passinhankinta ym) lähipäivinä että saisin siirrettyä rahaa toiselta tililtä, kärsin kivuliaista haavoista ja minun täytyisikin tehdä yksin eräs iso työ yliopistolla koska kurssikaverini lopetti. Kuulostaa ehkä pieneltä mutta mikä tahansa ylimääräinen vastoinkäyminen tuossa väkivaltaisessa parisuhteessa eläessä aikaansai pieniä romahduksia silloin tällöin.
Onneksi se on nyt taaksejäänyttä elämää jo puoli vuotta..
Voi että, mikä kommentti. Kuinka syvällä (omassa navassaan, ellen paremminkin sano) kommentin kirjoittaja on? Mutta kai se sopii tähän ketjuun, kun piti oman elämän huonoimmasta hetkestä kertoa...