Lue keskustelun säännöt.
Syvin pohja jolta olet noussut?
19.11.2020 |
Itse olen taistellut hampaat irvessä syntymästä saakka - siltä tuntuu - etsien edes yhtä pehmeää kohtaa maailmasta sitä löytämättä.
En ole antanut itseni lannistua, ja tämä on vienyt siihen pisteeseen että ensin sain kunnon rampauttavan paniikkihäiriön ja syömishäiriön ja muutamia muitakin elämää rajaavia häiriöitä.
En tiedä miksi juuri nyt 33-vuotiaana koen itseni vihdoin nujerretuksi, mutta kauanko kukaan jaksaisi elää siten että herää aamulla ensimmäiseen paniikkikohtaukseen, koettaa päivän aikana vältellä kaikkea mikä saattaisi laukaista hillittömän PTSD:n (mikä on suunnilleen kaikki joten olen tehnyt kodistani linnakkeen, tai hautakammion), vältellä ruokaa koska tiedät ahmivasi sen kaiken kerrallaan, itkeskellä vain siihen asti että jossain kohtaa saa mennä nukkumaan ja nähdä jokaöinen painajainen?
Haluan tietää että täältäkin pääsee pois, ja omin avuin sillä lääkärien oviin en enää jaksa koputella, mömmöt sieltä saa käteen ja mikään ei toimi, pahimmassa tapauksessa pahentaa oloa kuten itselleni kävi SSRI-lääkityksen kanssa. Psyk. polille en halua mennä enää vähäteltäväksi ja kuulemaan sitä miten pitää nyt äkkiä löytää kallis yksityinen terapeutti sillä Kelan jonoon on turha pyrkiä näillä muskeleilla jne. Vaan millä rahalla, kun työkykyni täysin menettäneenä kuukaudessa kituutan reippaasti alle köyhyysrajan?
Kertokaa että nujerrettuna pääsee pois pohjalta, kertokaa mistä revitte itsenne takaisin elävien kirjoihin? Tarvitsen niitä tarinoita.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!
Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.
En väittänyt että keskustelupalstat olisivat tosielämästä irrallaan. Sanoin etten usko että täällä vallitsevat asenteet ja mielipiteet edustaisivat väestön keskiarvoa. Jos olet eri mieltä, niin liikumme selkeästi hyvin erilaisissa piireissä.
Minulle av-palsta on viihdettä, ja pelkästään sitä. Jos minua huvittaa kirjoitella provosoivia viestejä, niin teen sitä, sillä saan siitä iloa. On lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puolitoista vuotta sitten on jäänyt eräs surkein äitienpäivä mieleen.. istun autossa pikkukaupungin kaupan pihassa, ihana kiltti lapseni takapenkillä kysyy varovaisesti haetaanko me ne jätskit vai ja alan pillittää koska käyttötililläni ei ole rahaa edes niihin, viimeiset meni bensoihin koska täytyi ajaa kotoa pois sillä mieheni oli aamulla uhannut hakata minut sairaalakuntoon lapseni kuullen, olimme siis menossa evakkoon vanhemmilleni. Itkin vain sitä miten jotkut muu sai ruusuja ja hemmottelua sinä aamuna, ja minä istun tässä. Verkkopankkini oli lukkiutunut ja vaatisi paljon vaivaa (passinhankinta ym) lähipäivinä että saisin siirrettyä rahaa toiselta tililtä, kärsin kivuliaista haavoista ja minun täytyisikin tehdä yksin eräs iso työ yliopistolla koska kurssikaverini lopetti. Kuulostaa ehkä pieneltä mutta mikä tahansa ylimääräinen vastoinkäyminen tuossa väkivaltaisessa parisuhteessa eläessä aikaansai pieniä romahduksia silloin tällöin.
Onneksi se on nyt taaksejäänyttä elämää jo puoli vuotta..
Ei todellakaan kuulosta pieneltä! Vaan tosi vakavilta vaikeuksilta. Ihana kuulla, että olet päässyt eteenpäin! <3
Olin kaikin tavoin ahdingossa. Rukoilin pyysin apua, pyysin anteeksi ja lupasin turvautua Jumalaan. Kuin salama, elämääni tuli valo. Aina, kun ahdistaa tai on joku sairaus ja ongelma, rukoilen ja uskon asian hoituvan, apu tulee nopeasti. Lopettakaa yliyrittäminen ja heittäk kaikki huolet Jumalalle.
Vierailija kirjoitti:
Pohjakosketuksia on ollut paljon, enkä ilman Jumalaa olisi jaksanut. Sain voimaa silloin, kun en enää itse jaksanut uskoa mitään muuta ulospääsyä olevan kuin itsetuho. Mukana olisi lähtenyt monia muitakin. Olen pahimpina hetkinäni huutanut Jumalalle, että jos et sinä nyt auta tässä tilanteessa,jos olet vain hiljaa, vastuu seurauksista on sinun, sillä minä en enää jaksa!!!! Ja katso- apu on tullut siinä hetkessä- kokemus siitä, että Hän on rakkaudessaan totinen ja kaiken maallisen pas..n yläpuolella sittenkin, että me emme ole yksin ja että Hän vastaa niille,jotka Häntä todella avuksensa huutavat. Kaikki minulta on viety ja kaikki on minulle annettu. Jobin sanoin: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi -viimeisenä on Hän seisova multien päällä.
Tämä on ihan käsittämätöntä.
Jumalanne vei ihan kaiken Jobilta vain näyttääkseen kaverilleen "hei kato miten paljon voin potkia tätä tyyppiä ja se silti ylistää minua". Aivan sadistista touhua.
Jos raamattua lukee niin saatana on paljon reilumpi ja vähemmän mu-rhanhimoinen tyyppi kuin teidän jumala.
Seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, aika pian sen jälkeen ystäväni kuoli tapaturmaisesti. Perheenjäsenen itsemurhayrityksen todistaminen ja rankka koulukiusaaminen yläasteikäisenä. Seurauksena vaikea masennus, itsetuhoisuus, anoreksia joka tuhosi terveyden osittain ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Käännekohta oli oma itsemurhayritys, jota en Luojan kiitos ehtinyt viedä loppuun asti.
Tulin uskoon päälle parikymppisenä ja nousu on ollut siitä ylöspäin. En ole käynyt terapiassa, vaan Jumalan johdatuksessa saanut vahvistua ja jälleenrakentaa itseäni.
Näin neljä vuotta myöhemmin olen saanut rauhan. Olen töissä, opiskelen, olen löytänyt pari uutta hyvää ystävää, olen uskaltanut tehdä uusia asioita ja muutoksia, joita entinen minä pelkäsi kuollakseen. Vaikka tämä korona-aika onkin ollut epävarmaa, odotan silti innolla mitä tulevaisuus on minulle varannut. Ei pelota, ei ahdista. Herran haltuun :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!
Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.
En väittänyt että keskustelupalstat olisivat tosielämästä irrallaan. Sanoin etten usko että täällä vallitsevat asenteet ja mielipiteet edustaisivat väestön keskiarvoa. Jos olet eri mieltä, niin liikumme selkeästi hyvin erilaisissa piireissä.
Minulle av-palsta on viihdettä, ja pelkästään sitä. Jos minua huvittaa kirjoitella provosoivia viestejä, niin teen sitä, sillä saan siitä iloa. On lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä.
Tarkoititko, että keskustelupalstakommentit eivät kuvaa edustavasti sitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan kasvokkain? Siitä olen samaa mieltä. Uskon myös, että netin provoilijat eivät edusta väestön keskiarvoa, koska onneksi suurin osa ihmisistä osaa käyttäytyä myös netissä. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, että ei ole sopivaa laukoa mitä tahansa edes netissä, ei edes omaksi "viihteeksi". Varsinkaan silloin, kun on mahdollisuus, että keskustelussa on mukana ihmisiä, jotka ovat juuri nyt todella heikoilla.
Olet taitava kirjoittamaan provoja. Ensin teet eron keskustelupalstan ja tosielämän välillä, sitten kiellät tekeväsi niin. Väität olevasi empaattinen, mutta kirjoitat todella epäempaattisesti. Huomaat, että minua ärsyttää itsekkyys, ja kirjoitat entistä itsekkäämmin. Taitavuutesi ei kuitenkaan poista sitä, että sinun käytökseksi on kiusaamista. Toivottavasti jätät vaikeista elämäntilanteistaan kertovat ihmiset jatkossa rauhaan. Vaikka sinä oletkin tässä ketjussa liikkeellä huvittelumielellä, yritä ymmärtää, että osa ihmisistä täällä on myös tosissaan.
P.S. En enää vastaa kommentteihisi, koska "on lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä." Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kommentin siinä toivossa, että sinä tai joku kaltaisesti heräisi.
Join itseni pohjalle, menin hoitoon ja opettelen nyt elämää raittiina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jumala on auttanut
Ihanaa! Minulla auttoi pääsiäispupu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!
Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.
En väittänyt että keskustelupalstat olisivat tosielämästä irrallaan. Sanoin etten usko että täällä vallitsevat asenteet ja mielipiteet edustaisivat väestön keskiarvoa. Jos olet eri mieltä, niin liikumme selkeästi hyvin erilaisissa piireissä.
Minulle av-palsta on viihdettä, ja pelkästään sitä. Jos minua huvittaa kirjoitella provosoivia viestejä, niin teen sitä, sillä saan siitä iloa. On lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä.
Tarkoititko, että keskustelupalstakommentit eivät kuvaa edustavasti sitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan kasvokkain? Siitä olen samaa mieltä. Uskon myös, että netin provoilijat eivät edusta väestön keskiarvoa, koska onneksi suurin osa ihmisistä osaa käyttäytyä myös netissä. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, että ei ole sopivaa laukoa mitä tahansa edes netissä, ei edes omaksi "viihteeksi". Varsinkaan silloin, kun on mahdollisuus, että keskustelussa on mukana ihmisiä, jotka ovat juuri nyt todella heikoilla.
Olet taitava kirjoittamaan provoja. Ensin teet eron keskustelupalstan ja tosielämän välillä, sitten kiellät tekeväsi niin. Väität olevasi empaattinen, mutta kirjoitat todella epäempaattisesti. Huomaat, että minua ärsyttää itsekkyys, ja kirjoitat entistä itsekkäämmin. Taitavuutesi ei kuitenkaan poista sitä, että sinun käytökseksi on kiusaamista. Toivottavasti jätät vaikeista elämäntilanteistaan kertovat ihmiset jatkossa rauhaan. Vaikka sinä oletkin tässä ketjussa liikkeellä huvittelumielellä, yritä ymmärtää, että osa ihmisistä täällä on myös tosissaan.
P.S. En enää vastaa kommentteihisi, koska "on lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä." Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kommentin siinä toivossa, että sinä tai joku kaltaisesti heräisi.
❤️ Me tarvitsemme enemmän sinun kaltaisiasi ihmisiä. Kiitos kun kirjoitit. Se ei ole näkymätöntä tai mene hukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmikymppiseksi asti elin elämäni luoden uraa ja etenin omalla alallani parhaimpien joukkoon, sain oman perheen, mutta lopultavakava masennus ajoi elimistön loppuun ja psykoosiin, joten anbulanssilla suljetulle vei tie. Siellä osastolla tarkempien seurantajaksojen aikana selvisi että minulla on bipolaarihäiriö puhjennut, varmaan ollut jo pidempäänkin taustalla. Yrittäjyys loppui siihen koska en pystynyt enää vaativaan ja vastuulliseen työhön useiden työelämään paluuyritysten jälkeen palaamaan. Ero tuli myös lasten äidistä ja tipuin kovaa ja korkealta yhteiskunnan pohjille. Tapasin uuden tulevan puolisoni pian eron jälkeen. Erilaisia erosta ja elintason uudelleenjärjestelyn mainingeissa syntyneet 30ke:n velat jäi myös taustalle (oman bipolaarihäiriön vauhtijakso uusine lääkityksineen avitti asiaa). Tämän jälkeen on ensimmäiset 7 vuotta meni velkoja ja elatusmaksuja hoitaessa, vaatien myös taistelua terveydenhuollon ja vakuutusyhtiön kanssa (eläkepäätöstä ei saanut), vaatien 2 uutta psykoosia ja itsemurhayrityksiä psykoosissa, suljetulla elämää eri osastojaksoilla ja yrityksestä luopumista. Kaiken menettäneenä vuosi 8 tarjosi ihmeen, eli pääsin viimein työkyvyn arviointiin (6 viikon jakso erikoisosastolla), siellä todettiin pysyvät muutokset kognitiivisissa toiminnoissa, muistin heikon toiminnan ja keskittymiskyvyn puutokset erilaisia tehtäviä tehden. Lääkäri suositteli vahvasti pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen hakemista ja ne paperit tehtiin ja lausunto lääkäriltä lähti Kelalle ja työeläkelaitokselle. Päätös lopulta tuli ja se oli myönteinen. Lisäksi firmalla oli erilliset vapaaehtoiset vastuuvakuutukset olemassa ja siitä korvausta haettiin myös. Sekin päätös oli myönteinen. Tässä vaiheessa sain hoidettua jäljellä olleet velat ja hankittua puolison kanssa uuden oman talon ja järjestettyä itseni samaan positioon (kulissien puolesta), josta alunperin tipahdin ja jouduin luopumaan. Sairaus on taustalla ja ect hoitojaksoja takana ja lisäksi vielä yksi psykoosi puhkesi ja siitä olen onneksi toipumassa. Mutta siis joo, huipulta pohjalle ja paluu pohjalta takaisin "johonkin" on koettu. Terveyttä rahalla ei ole saanut ostettua takaisin, se on se mitä on vielä jäljellä, reilusti alle 40% työkyvystä..
Lapsettomuus, jolle ei edes löytynyt syytä. Vuosissa mitattava prosessi, joka alkoi iloisesta toiveikkuudesta ja päättyi synkkään toivottomuuteen. Hoidoista ja tutkimuksista huolimatta ei yhtäkään positiivista raskaustestiä tai edes keskenmenoa. Tilannetta ei kykene hyväksymään ja omasta kehosta on tullut vihollinen. Elämä tuntuu synkältä ja epäreilulta ja musta on tullut katkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uimamaisterikokeessa. Oliko se 5 vai 2 metriä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!
Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.
En väittänyt että keskustelupalstat olisivat tosielämästä irrallaan. Sanoin etten usko että täällä vallitsevat asenteet ja mielipiteet edustaisivat väestön keskiarvoa. Jos olet eri mieltä, niin liikumme selkeästi hyvin erilaisissa piireissä.
Minulle av-palsta on viihdettä, ja pelkästään sitä. Jos minua huvittaa kirjoitella provosoivia viestejä, niin teen sitä, sillä saan siitä iloa. On lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä.
Olet todella hirveä ja vaarallinen ihminen. Tulet hakemaan viihdettä ketjusta missä ihmiset kertovat kaikkein raskaimmista ja surullisimmista asioista elämässään.
On kerrottu, läheisten kuolemista, turvattomasta lapsuudesta, raiskauksesta, raa'asta väkivallan uhasta, vakavista mt-ongelmista, itsemurhan kaipuusta, kun olet pahimmassa masennus suossa, vakavista talousongelmista jotka johtaa vakavaan masennukseen ja muihin ongelmiin, yksinäisyydestä ja mitä vielä. Ja sun mielestä tämä on viihdettä? Ja sun mielestä on ok tulla tänne provoamaan ja tunnet mielihyvää siitä kun ihmiset voi huonosti?
Oikeasti, en pysty ymmärtämään sun kaltaisia ihmisiä. Enkä usko että oikeassa elämässä olet empaattinen ihminen. Taidat vain uskotella itsellesi niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.
Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.
Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.
Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.
Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!
Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.
En väittänyt että keskustelupalstat olisivat tosielämästä irrallaan. Sanoin etten usko että täällä vallitsevat asenteet ja mielipiteet edustaisivat väestön keskiarvoa. Jos olet eri mieltä, niin liikumme selkeästi hyvin erilaisissa piireissä.
Minulle av-palsta on viihdettä, ja pelkästään sitä. Jos minua huvittaa kirjoitella provosoivia viestejä, niin teen sitä, sillä saan siitä iloa. On lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä.
Tarkoititko, että keskustelupalstakommentit eivät kuvaa edustavasti sitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan kasvokkain? Siitä olen samaa mieltä. Uskon myös, että netin provoilijat eivät edusta väestön keskiarvoa, koska onneksi suurin osa ihmisistä osaa käyttäytyä myös netissä. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, että ei ole sopivaa laukoa mitä tahansa edes netissä, ei edes omaksi "viihteeksi". Varsinkaan silloin, kun on mahdollisuus, että keskustelussa on mukana ihmisiä, jotka ovat juuri nyt todella heikoilla.
Olet taitava kirjoittamaan provoja. Ensin teet eron keskustelupalstan ja tosielämän välillä, sitten kiellät tekeväsi niin. Väität olevasi empaattinen, mutta kirjoitat todella epäempaattisesti. Huomaat, että minua ärsyttää itsekkyys, ja kirjoitat entistä itsekkäämmin. Taitavuutesi ei kuitenkaan poista sitä, että sinun käytökseksi on kiusaamista. Toivottavasti jätät vaikeista elämäntilanteistaan kertovat ihmiset jatkossa rauhaan. Vaikka sinä oletkin tässä ketjussa liikkeellä huvittelumielellä, yritä ymmärtää, että osa ihmisistä täällä on myös tosissaan.
P.S. En enää vastaa kommentteihisi, koska "on lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä." Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kommentin siinä toivossa, että sinä tai joku kaltaisesti heräisi.
Luen usein keskusteluja murha .info nimisellä palstalla. Siellä keskustellaan henkirikoksista ja niiden yrityksistä, kadonneista ihmisistä jne. Usein ketjuihin ilmestyy uhrien tai kadonneiden omaisia tai muita läheisiä vaatimaan, että keskustelu näistä ihmisistä pitää lopettaa, sillä se on epäkunnioittavaa eikä mukamas relevanttia itse rikoksen kannalta. On tietenkin aivan turha yrittää kieltää muita keskustelemasta asioista, jotka monia kiinnostaa, eikä näillä omaisten vaatimuksilla yleensä olekaan mitään vaikutusta.
Jos oma läheiseni joutuisi henkirikoksen uhriksi, en todellakaan menisi tuolle foorumille lukemaan pahansuopaa juoruilua hänestä. Aivan samoin jos kohtaisin omassa elämässäni vaikean kriisin, en todellakaan tulisi av-palstalta hakemaan tukea ja neuvoja. Sellaista varten on olemassa ihan muut palvelut.
-eri
2 vuotta sitten alkanut helvetti, joka ei ole vieläkään ohi. Siitä seurauksena useampi mt- diagnoosi, terapia, 3 eri lääkettä, unettomuus, erilaiset fyysiset oireet ja oireiden paheneminen sairaudessa( migreeni). En tiedä selviänkö ja milloin? Toivottavasti joskus
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomuus, jolle ei edes löytynyt syytä. Vuosissa mitattava prosessi, joka alkoi iloisesta toiveikkuudesta ja päättyi synkkään toivottomuuteen. Hoidoista ja tutkimuksista huolimatta ei yhtäkään positiivista raskaustestiä tai edes keskenmenoa. Tilannetta ei kykene hyväksymään ja omasta kehosta on tullut vihollinen. Elämä tuntuu synkältä ja epäreilulta ja musta on tullut katkera.
Sitä ei etukäteen edes tajua, kuinka iso ja elämänmittainen kriisi lapsettomuus on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jumala on auttanut
Ihanaa! Minulla auttoi pääsiäispupu
Minä luotan Joulupukkiin.
Vierailija kirjoitti:
Pohjakosketuksia on ollut paljon, enkä ilman Jumalaa olisi jaksanut. Sain voimaa silloin, kun en enää itse jaksanut uskoa mitään muuta ulospääsyä olevan kuin itsetuho. Mukana olisi lähtenyt monia muitakin. Olen pahimpina hetkinäni huutanut Jumalalle, että jos et sinä nyt auta tässä tilanteessa,jos olet vain hiljaa, vastuu seurauksista on sinun, sillä minä en enää jaksa!!!! Ja katso- apu on tullut siinä hetkessä- kokemus siitä, että Hän on rakkaudessaan totinen ja kaiken maallisen pas..n yläpuolella sittenkin, että me emme ole yksin ja että Hän vastaa niille,jotka Häntä todella avuksensa huutavat. Kaikki minulta on viety ja kaikki on minulle annettu. Jobin sanoin: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi -viimeisenä on Hän seisova multien päällä.
Siis sinä tässä kirjoitat, että mukana olisi lähtenyt muitakin. Tarkoitat siis sinun kätesi kautta? Tuohan on todella julmaa ja itsekästä. Ja nähtävästi uskonto taas pahentaa vain kaikkea, koska kirjoitat tuossa että vastuu seurauksista on sen jumalan, ei sinun. Koska et jaksa. Mitä juuri luin? Luuletko oikeasti, että Suomen oikeuslaitos olisi nähnyt asian noin, tai muut älykkäät ihmiset? Taas kerran, mitä uskovaisempi, sitä suurempi uhka muille. Tämän voi myös kääntää poliittisiin ääripäihin.
On ikävää, että olet joutunut kärsimään, mutta et todellakaan ole ainut. Me muutkin kärsitään, mutta emme silti halua, tai valitse vaihtoehtoa vahingoittaa muita. Olet oma yksilösi, muut eivät ole jatkeita sinuun. Lisäksi tuskasi on sinun subjektiivinen tuskasi, jota vain sinun pitää oppia selvittämään, ymmärtämään ja rakastamaan, koska se on osa sinua.
Minulla on pysyvä neurologinen sairaus, joka vaikeuttaa jokaista päivääni. Mies Joi rahat ja pahoinpiteli vauvavuonna, joten jätin hänet ja muutin vauvan kanssa ilkeiden vanhempieni luokse, jotka olivat vihaisia ja halveksivat päätöstäni. Sittemmin sain kaksi eri syöpää ja exä keksi minusta erilaisia kostorikosilmoituksia ja valehteli niin hyvin kuulusteluissa, että pari niistä eteni oikeuteen. Minut julistettiin syyttömäksi, mutta ajattele mikä vaiva oli niissä oikeusjutuissa, valmistella niitä köyhänä ja vakavasti sairaana, exän mielenvikaiset uhkailut ja julkiset valeet niskassa. Samalla syöpähoidoissa käyden ja uhmaikäistä lasta yksin hoitaen ja huoltaen (Pelkästään se on terveellekin ihmiselle raskas homma hoitaa). Päätin, että hän ei nujerra minua eikä pilaa lapseni lapsuutta, lapsi ei tiedä näistä mitään. Hain apua lastensuojelusta, sitä kautta sain ammattitatioista tukea, lastenhoitoapua ja terapiaa itselleni, vaikka pelkäsin toisinaan henkeni puolesta enemmän kuin terveyteni. Nykyisin lapsi ja minä voimme hyvin, syövät on selätetty ja perussairaus hyvässä hoitotasapainossa. Lapsi on aurinkoinen, terve, hauska ja hänellä on paljon kavereita. Itse pääsin tuossa myllyssä muuten läskeistäni eroon, stressi ja ruokahaluttomuus laihduttuvat, joten nykyisin myös näytän älyttömän hyvältä, sekin vielä. Kaikesta voi selvitä.
Liikuntakyvyttömänä teho-osastolla, kuntoutuminen entiselleen kesti vuoden. Sen pohjemmalla en ole koskaan aiemmin ollut.