Syvin pohja jolta olet noussut?

*väliaikaiesti vanhempien luokse rahatilanteen vuoksi, sittemmin muutaman kuukauden kuluttua muutin omilleni vauvan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus, jolle ei edes löytynyt syytä. Vuosissa mitattava prosessi, joka alkoi iloisesta toiveikkuudesta ja päättyi synkkään toivottomuuteen. Hoidoista ja tutkimuksista huolimatta ei yhtäkään positiivista raskaustestiä tai edes keskenmenoa. Tilannetta ei kykene hyväksymään ja omasta kehosta on tullut vihollinen. Elämä tuntuu synkältä ja epäreilulta ja musta on tullut katkera.

Minulla on hieman samanlainen kokemus. Tässä - kuten varmasti monessa muussakin asiassa - mediassa ja lehdissä näkyvät muiden ihmisten tarinat vielä päättyvät yleensä onnellisesti eli siihen, että hoitojen jälkeen kauan kaivattu lapsi on vihdoin saatu syliin tai henkilö paranee vakavasta sairaudesta.

Minäkin olin kauan luottavainen ja optimistinen kunnes ymmärsin, että nykyisistä hoidoista huolimatta moni jää ilman lasta ja hoidot lopetetaan tuloksettomana. Näin kävi sitten itsellenikin. Myös hoitojen pituus yllätti: kun aloitettiin vauvan yrittäminen olin 32v. Vuodet kuluivat nopeasti ja pian täytinkin jo 35. Kaiken muun lisäksi syytän itseäni siitä, että ryhdyin lapsentekoon "liian vanhana", sillä kohdallani se olisi nuorempana voinut onnistua. Mikäli lapsettomuudelle ei löydy mitään selittävää syytä, on tilanne varmasti vielä monin verroin kamalampi.

Hirveä turvaton lapsuus alkoholistiperheessä. Vakava koulukiusaaminen yläasteella ja mielenterveysongelmat aikuisena. Työelämään olen jotenkuten selvinnyt, mutta parisuhde ja perheen perustaminen ovat jääneet kohdallani haaveeksi.

Joku täällä mainitsikin jo sienet. Suosittelen psykedeelejä (sienet, lsd, ekstaasi, tällä kannattaa ehkä aloittaa) ensihoidoksi kaikille.  Kannabista sitten, kun pahin on takana.

Itsellä 25v puhjennut masennus joka lamaannutti niin täysin että 5v meni täysin sumussa. En pystynyt käymään töissä tai opiskelemaan ja lähinnä kituutin kotona asumistuen turvin. Olin ahdistunut, sain paniikkioireita ja nukuin pelkästään lääkkeiden avulla. Olin niin synkässä kuopassa etten uskonut mihinkään hyvään tulevaisuuteen ja lähinnä kituutin päivästä toiseen yrittäen hoitaa itseäni jotenkuten. Itseäni parhaiten auttanut asia oli tomera äitini joka patisti minua hakeutumaan hoitoon. Aloitin harvajaksoisen terapian kunnallisella puolella, mutta sain hyvältä psykiatrilta vinkin hyvästä terapeutista jolla aloitinkin KELA:n terapian. Hakuprosessi oli todella stressaavaa sairaana, mutta tässä oli onneksi läheisiä tukena.

Vaikka KELA:n terapiasta korvataankin suurin osa, oli terapiamaksujen hoito raskasta nollatuloisena, ja kaikki tuet ym. meni pitkälti näihin. Onneksi asuin tuolloin poikaystävän kanssa joka alkukuukausina jaksoi maksaa opiskelijakämppämme vuokraa pääosin. Myöhemmin kun oloni parani, pystyin tekemään osa-aikaisia pikkuhommia tukien lisänä, jolloin pystyin paremmin itsekin osallistumaan kodin kustannuksiin. Ero tuli poikkiksen kanssa, ja muutin halvimpaan mahdolliseen solu-asuntoon. Sain opintoja hiljalleen soljumaan eteenpäin, ja kandin paperit saatuani oli uskomaton voittaja-olo vaikka edelleenkin olin toipilas.

Nyt 10v myöhemmin tuosta ajasta, asun omassa asunnossa ja olen vakitöissä. Edelleen käyn harvajaksoisesti terapiassa (omakustanteisesti) joka ylläpitää mielenterveyttäni. Luen myös melko paljon stressiin, jaksamiseen ja mielenterveyteen liittyvää kirjallisuutta ja osallistun joskus luennoille joissa käsitellään aihetta. Pyrin siis minimoimaan mahdollisuuden että romahtaisin joskus uudelleen täysin.

Vinkkinä kaikille kohtalotovereille: pyytäkää apua joltain johon luotatte - sen verran että pääsette hoidon alkuun. Hakekaa hyvälle psykiatrille ja yrittäkää etsiä lahjakas terapeutti itsellenne. Vaikeinta on varmasti taloudellisesti, mutta jos ei ole säästöjä tai mitään myytävää tms niin hakekaa silloin vaikkapa seurakunnan tai kunnan kautta hoitoon. Kaikki on kotiinpäin. Asiat järjestyy kyllä lopulta, vaikka vaatii uskomattoman määrän kärsivällisyyttä! <3

Vierailija kirjoitti:

Pikkuveljen kuolema, raiskaus, väkivaltainen parisuhde, joista seurauksena vakava masennus ja velkakierre. Ikää 25-vuotta ja viiimein alkaa elämä olla nousujohteisempaa.

Hirveitä juttuja ketju täynnä. Tämä jäi mieleeni jotenkin erityisen koskettavana. Lyhyt kertomus, mutta eikai noin isoille targedioille löydy hirveästi sanoja muutenkaan. Lyhyt ja ytimekäs.

Nuoreen ikään ihminen nähnyt jo lähestulkoon elämän koko nurjanpuolen kirjon.

Tsemppiä jatkoon sinulle! Ja kaikille muillekin kirjoittaneille!

Itse olen neljäänkymppiin asti säästynyt aika vähällä näihin verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Kolmikymppiseksi asti elin elämäni luoden uraa ja etenin omalla alallani parhaimpien joukkoon, sain oman perheen, mutta lopultavakava masennus ajoi elimistön loppuun ja psykoosiin, joten anbulanssilla suljetulle vei tie. Siellä osastolla tarkempien seurantajaksojen aikana selvisi että minulla on bipolaarihäiriö puhjennut, varmaan ollut jo pidempäänkin taustalla. Yrittäjyys loppui siihen koska en pystynyt enää vaativaan ja vastuulliseen työhön useiden työelämään paluuyritysten jälkeen palaamaan. Ero tuli myös lasten äidistä ja tipuin kovaa ja korkealta yhteiskunnan pohjille. Tapasin uuden tulevan puolisoni pian eron jälkeen. Erilaisia erosta ja elintason uudelleenjärjestelyn mainingeissa syntyneet 30ke:n velat jäi myös taustalle (oman bipolaarihäiriön vauhtijakso uusine lääkityksineen avitti asiaa). Tämän jälkeen on ensimmäiset 7 vuotta meni velkoja ja elatusmaksuja hoitaessa, vaatien myös taistelua terveydenhuollon ja vakuutusyhtiön kanssa (eläkepäätöstä ei saanut), vaatien 2 uutta psykoosia ja itsemurhayrityksiä psykoosissa, suljetulla elämää eri osastojaksoilla ja yrityksestä luopumista. Kaiken menettäneenä vuosi 8 tarjosi ihmeen, eli pääsin viimein työkyvyn arviointiin (6 viikon jakso erikoisosastolla), siellä todettiin pysyvät muutokset kognitiivisissa toiminnoissa, muistin heikon toiminnan ja keskittymiskyvyn puutokset erilaisia tehtäviä tehden. Lääkäri suositteli vahvasti pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen hakemista ja ne paperit tehtiin ja lausunto lääkäriltä lähti Kelalle ja työeläkelaitokselle. Päätös lopulta tuli ja se oli myönteinen. Lisäksi firmalla oli erilliset vapaaehtoiset vastuuvakuutukset olemassa ja siitä korvausta haettiin myös. Sekin päätös oli myönteinen. Tässä vaiheessa sain hoidettua jäljellä olleet velat ja hankittua puolison kanssa uuden oman talon ja järjestettyä itseni samaan positioon (kulissien puolesta), josta alunperin tipahdin ja jouduin luopumaan. Sairaus on taustalla ja ect hoitojaksoja takana ja lisäksi vielä yksi psykoosi puhkesi ja siitä olen onneksi toipumassa. Mutta siis joo, huipulta pohjalle ja paluu pohjalta takaisin "johonkin" on koettu. Terveyttä rahalla ei ole saanut ostettua takaisin, se on se mitä on vielä jäljellä, reilusti alle 40% työkyvystä..

Tätä lukiessa tuli hyvä mieli, onneksi syöksy alaspäin on kääntynyt reitiksi ylöspäin. Minulla on hyvin samantapainen historia, tosin ect-hoidot vielä kokeilematta. Maniavelkaa kymppitonni maksamatta, mutta hiljalleen sekin tulee hodettua. Olen ensi vuoden alkupuolella menossa samaiseen työkyvyn arviointiin. Kognitiivisten taitojen romahtaminen on jo ennen sitä testeissä todistettu. Jännittää silti. Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle! Tietystikään en tällaista kenellekään toivo, mutta on helpottavaa lukea, että samankaltaisia kohtaloita on muillakin ja että toivoa on.

Oma pelastukseni oli ensimmäinen oma lapseni.

Lapsuuteni oli aika kamala. Koin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Perheeni suorastaan vihasi minua. Käytössä heillä oli myös päihteitä. Minun käskettiin tappaa itseni ja toisinaan he uhkasivat tappaa minut. Mietin monesti jo silloin it se mur haa (teini-iässä), etenkin iltaisin kun itkin itseni uneen. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska pohdin, että olen lähempänä täysi-ikäisyyttä kuin vastasyntynyttä ja jos syntyisin uudelleen vastaavaan perheeseen, niin joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Haaveilin vain omasta perheestä (omista lapsista) ja siitä, että voin sitten näyttää millaista on onnellinen perhe-elämä.

Täytin 18 ja minut potkaistiin pihalle. Rahaa oli juuri ja juuri ensimmäisen kuukauden vuokraan ja minulla oli vielä lukio kesken tietenkin. Sain kuitenkin määrä-aikaisen työpaikan toiselta paikkakunnalta ja muutin sinne. Vuokra oli todella kallis, mutta pienellä palkallani sain sen juuri maksettua. Opiskelin edelleen toisella paikkakunnalla, joten olin yöt töissä ja aamuisin matkustin 2h junalla kouluun ja sitten taas iltapäivällä takaisin ja yöksi töihin. Huonekaluja ei ollut eikä rahaa ostaa mitään, nukuin lattialla vaatteideni päällä ja ruoaksi tein monesti pelkästä vehnäjauhosta ja vedestä pizzapohjan, jonka päälle tomaattisosetta ja sipulia tai paprikaa. Se oli sellainen kova lätty, kun eihän se ilman hiivaa tmv. kohonnut. Toisinaan oksensin ja pyörtyilin aamuisin, kun oli niin kova nälkä.

En tuolloin tiennyt toimeentulotuesta, että sellaista olisi saanut esim. patjaan tmv. Määräaikainen työni loppui ja aina se tilanne ahdisti, kun piti etsiä uusi työpaikka ja muuttaa. Muutin tuossa parin vuoden aikana monta kertaa ympäri Suomea aina työpaikan perässä ja tavaraa oli mukana yksi laukullinen. Perheeni piti minuun edelleen yhteyttä ja usein sainkin haukut tai uhkailuja puhelimessa. Kunpa olisin osannut tuolloin katkaista välit ja vain kadota heiltä.

Vielä tuolloinkin monesti suunnittelin vain tap pa vani itseni, kun muistot lapsuudesta piinasivat ja arki oli suhteellisen rankkaa ilman kunnon työpaikkaa, ilman huonekaluja tai  mitään pysyvyyttä.

Lopulta sain pääkaupunkiseudulta pidempikestoisen työpaikan ja ihan ok-palkkaisen. Sain ostettua jopa sängyn itselleni ja asuin kivassa vuokra-asunnossa. Sain uusia tuttavia ja tein vapaa-ajallakin asioita. Töitä sain lisää aina suositusten perusteella ja lopulta sain oman lapsenikin. Sen jälkeen kun lapseni syntyi, niin en ole kertaakaan enää halunnut kuolla. 

Nykyään elämäni on onnellista ja hyvää. Minulla on ihana perhe, hyväpalkkainen työpaikka ja jopa huonekaluja kotonani sekä rahaa ruokaan. Ikää minulla oli 24 vuotta, kun olin saavuttanut onnellisuuden ja kaikki lapsuudenhaaveeni toteutuneet. Sitä ennen tosiaan 24 rankkaa ja jopa painajaismaista vuotta takana, joten nykyään tätä kaikkea osaa arvostaa todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Oma pelastukseni oli ensimmäinen oma lapseni.

Lapsuuteni oli aika kamala. Koin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Perheeni suorastaan vihasi minua. Käytössä heillä oli myös päihteitä. Minun käskettiin tappaa itseni ja toisinaan he uhkasivat tappaa minut. Mietin monesti jo silloin it se mur haa (teini-iässä), etenkin iltaisin kun itkin itseni uneen. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska pohdin, että olen lähempänä täysi-ikäisyyttä kuin vastasyntynyttä ja jos syntyisin uudelleen vastaavaan perheeseen, niin joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Haaveilin vain omasta perheestä (omista lapsista) ja siitä, että voin sitten näyttää millaista on onnellinen perhe-elämä.

Täytin 18 ja minut potkaistiin pihalle. Rahaa oli juuri ja juuri ensimmäisen kuukauden vuokraan ja minulla oli vielä lukio kesken tietenkin. Sain kuitenkin määrä-aikaisen työpaikan toiselta paikkakunnalta ja muutin sinne. Vuokra oli todella kallis, mutta pienellä palkallani sain sen juuri maksettua. Opiskelin edelleen toisella paikkakunnalla, joten olin yöt töissä ja aamuisin matkustin 2h junalla kouluun ja sitten taas iltapäivällä takaisin ja yöksi töihin. Huonekaluja ei ollut eikä rahaa ostaa mitään, nukuin lattialla vaatteideni päällä ja ruoaksi tein monesti pelkästä vehnäjauhosta ja vedestä pizzapohjan, jonka päälle tomaattisosetta ja sipulia tai paprikaa. Se oli sellainen kova lätty, kun eihän se ilman hiivaa tmv. kohonnut. Toisinaan oksensin ja pyörtyilin aamuisin, kun oli niin kova nälkä.

En tuolloin tiennyt toimeentulotuesta, että sellaista olisi saanut esim. patjaan tmv. Määräaikainen työni loppui ja aina se tilanne ahdisti, kun piti etsiä uusi työpaikka ja muuttaa. Muutin tuossa parin vuoden aikana monta kertaa ympäri Suomea aina työpaikan perässä ja tavaraa oli mukana yksi laukullinen. Perheeni piti minuun edelleen yhteyttä ja usein sainkin haukut tai uhkailuja puhelimessa. Kunpa olisin osannut tuolloin katkaista välit ja vain kadota heiltä.

Vielä tuolloinkin monesti suunnittelin vain tap pa vani itseni, kun muistot lapsuudesta piinasivat ja arki oli suhteellisen rankkaa ilman kunnon työpaikkaa, ilman huonekaluja tai  mitään pysyvyyttä.

Lopulta sain pääkaupunkiseudulta pidempikestoisen työpaikan ja ihan ok-palkkaisen. Sain ostettua jopa sängyn itselleni ja asuin kivassa vuokra-asunnossa. Sain uusia tuttavia ja tein vapaa-ajallakin asioita. Töitä sain lisää aina suositusten perusteella ja lopulta sain oman lapsenikin. Sen jälkeen kun lapseni syntyi, niin en ole kertaakaan enää halunnut kuolla. 

Nykyään elämäni on onnellista ja hyvää. Minulla on ihana perhe, hyväpalkkainen työpaikka ja jopa huonekaluja kotonani sekä rahaa ruokaan. Ikää minulla oli 24 vuotta, kun olin saavuttanut onnellisuuden ja kaikki lapsuudenhaaveeni toteutuneet. Sitä ennen tosiaan 24 rankkaa ja jopa painajaismaista vuotta takana, joten nykyään tätä kaikkea osaa arvostaa todella paljon.

Ihana kuulla että kaikki järjestyi <3 Olen todella iloinen puolestasi. Hienoa myös että jaksoit sinnitellä kohti tulevaisuutta!

Leskeksi jääminen 34-vuotiaana. Lapsemme oli tuolloin 3-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskaltaudun kirjoittamaan tähän ketjuun, vaikka minulla ei ole ollut niin rankkoja kokemuksia kuin muilla täällä. Olen kuitenkin jonkinlaisen oman elämäni pohjakosketuksen kokenut. Olen vasta aavistuksen saanut nenää pinnalle, matkaa on vielä paljon kuljettavana ja jatkuvasti pelkään vajoavani taas.

Kaikkein vaikeinta on ollut opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, hyväksymään itsensä, olemaan itseä kohtaan armollinen...ehkä jopa uskaltaa rakastaa itseään. Jos ei välitä itsestään vaan pikemminkin vihaa itseään, on vaikea löytää motivaatiota ponnistella pinnalle. Tämän kanssa painin edelleen, mutta pienin askelin olen mennyt eteenpäin.

Kuulostaa samanlaiselta kuin mulla. Pari vuotta sitten päädyin omaa tyhmyyttäni aikamoisiin syvyyksiin. Tein asioita joita kadun, jotka tuhosivat paljon elämässäni ja joiden takia pelkään monien inhoavan minua, vaikka eivät sitä ääneen sano. Nykyään välttelen ihmisiä ja saan lähes paniikin kun näen tutun ihmisen kadulla. On vaikea päästä itseinhosta pois, koska saan tältä palstalta vahvistusta siihen ajatukseen, että ihmiset ovat todella tuomitsevia ja pitävät kerran virheitä tehnyttä ikuisesti halveksuttavana epäonnistujana, joiden kaverikaan ei kannata olla. Koska niiden mielestä ihminen ei muutu eikä voi oppia virheistään. Luulen etten vielä vuosiin pysty antamaan itselleni anteeksi, enkä pääse elämässäni eteenpäin kunnolla vaan märehdin vain menneisyyttä ja eristäydyn muista. Ehkä jonain päivänä täältä noustaan,mutta en voi olla varma.

Ihan vilpittömästi ihmettelen miten kukaan tältä palstalta ottaa mitään kirjoituksia todesta, tai ajattelee että täällä olisi jotenkin keskimääräisiä asenteita tai mielipiteitä esillä. Itse olen tosielämässä hyvin empaattinen, mutta täällä provoilen estoitta. Sitä vartenhan tämä palsta on olemassa.

Ihan vilpittömästi ihmettelen, miten kukaan ajattelee, että netin keskustelupalstat ovat tosielämästä irrallaan. Nämä ovat tosielämää, ja sinä kirjoitat niitä provojasi ihan oikeille ihmisille, jotka saattavat olla todella vaikeassa elämäntilanteessa. Sopii miettiä tätä ihan ajan kanssa!

Olet esimerkkitapaus kognitiivisesta dissonanssista, toivottavasti pystyt ratkaisemaan sen sekä itsesi että meidän kaikkien eduksi.

En väittänyt että keskustelupalstat olisivat tosielämästä irrallaan. Sanoin etten usko että täällä vallitsevat asenteet ja mielipiteet edustaisivat väestön keskiarvoa. Jos olet eri mieltä, niin liikumme selkeästi hyvin erilaisissa piireissä. 

Minulle av-palsta on viihdettä, ja pelkästään sitä. Jos minua huvittaa kirjoitella provosoivia viestejä, niin teen sitä, sillä saan siitä iloa. On lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä.

Tarkoititko, että keskustelupalstakommentit eivät kuvaa edustavasti sitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan kasvokkain? Siitä olen samaa mieltä. Uskon myös, että netin provoilijat eivät edusta väestön keskiarvoa, koska onneksi suurin osa ihmisistä osaa käyttäytyä myös netissä. Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, että ei ole sopivaa laukoa mitä tahansa edes netissä, ei edes omaksi "viihteeksi". Varsinkaan silloin, kun on mahdollisuus, että keskustelussa on mukana ihmisiä, jotka ovat juuri nyt todella heikoilla.

Olet taitava kirjoittamaan provoja. Ensin teet eron keskustelupalstan ja tosielämän välillä, sitten kiellät tekeväsi niin. Väität olevasi empaattinen, mutta kirjoitat todella epäempaattisesti. Huomaat, että minua ärsyttää itsekkyys, ja kirjoitat entistä itsekkäämmin. Taitavuutesi ei kuitenkaan poista sitä, että sinun käytökseksi on kiusaamista. Toivottavasti jätät vaikeista elämäntilanteistaan kertovat ihmiset jatkossa rauhaan. Vaikka sinä oletkin tässä ketjussa liikkeellä huvittelumielellä, yritä ymmärtää, että osa ihmisistä täällä on myös tosissaan.

P.S. En enää vastaa kommentteihisi, koska "on lukijan vastuulla, kuinka paljon sen antaa vaikuttaa omaan elämäänsä." Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kommentin siinä toivossa, että sinä tai joku kaltaisesti heräisi.

Teet saman virheen kuin useimmat ihmiset, ja varsinkin kiusatut. Kuvittelet, että provoilijalla ("kiusaajalla") ei ole omia mielipiteitä tai arvoja lainkaan, ja kaikki mitä he tekevät, ovat vain reagointia muiden (yleensä juuri sinun itsesi) tekemisiin ja sanomisiin. Voin kerttoa etten ollenkaan ajatellut sinua edellistä viestiäni kirjoittaessani. Enkä muutenkaan sillä pyrkinyt provoamaan, vaan kirjoitin rehellisesti niin kuin asiat näen. Hyvää viikonloppua sinulle ja kaikille muillekin tähän ketjuun kirjoittaneille. Arvostan asiallista ulosantiasi, vaikka en ajatustenvaihtomme tuloksena herännytkään toivomallasi tavalla.

Jos ap vielä lukee ketjua, niin olisi kiinnostavaa kuulla, mitä ne taistelut ovat olleet, jotka hänet ovat uuvuttaneet. Epäilen tosin aloitustakin provoksi.