Aitoa kasvatusapua, kiitos
Kirjoitan tähän mielipahani siitä, että olen vissiin niin huono äiti. Minulla on kolme lasta ja hoidan heitä parhaan kykyni mukaan. Olen omistautunut heille ja pyrkinyt toimimaan heidän tarpeitaan kuunnellen ja rajoja asettaen. Ongelmaksi nousee vanhin lapseni, joka on nyt 6- vuotias. Hän ei tahdo uskoa mitään. On tosi paha suustaan. Inttää vastaan, uhkailee ja haukkuu. Kun haen hänet, alkaa jäkätys siitä, että haen hänet väärään aikaan, olen huono. Hän ei halua tehdä mitään, puhuu rumasti sisaruksille, mitätöi heitä. Puutun aina asiaan. Hirveää hiirveää vääntöä. Mikään ei voi mennä, että joo kiva tehdään sitä. Hän ei halua, ei tykkää Yms. Olen totaalisen väsynyt tähän valittavaan, kiittämättömään ja inhottavaav energiasyöppöön.
Sitten toisaalta, kun jaksan väännöt. Hän leikkii ihanasti. Hän on erittäin vastuullinen ja kunnollinen poika. Päiväkodissa pärjää todella hyvin ja kaikki sujuu. En vain ymmärrä mikai kotona on niin vaikeaa. Jotenkin minua pitää uhmata. Häntä ei saa kehua. Mitä teen? Kiitos
Kommentit (15)
Tuon ikäiset kiukkuaa. Halutaan olla isoja, mutta ei kuitenkaan. Kotona kiukutaan, kun siellä on turvallista. Minä jouduin joskus istumaan tuon ikäisen pojan päällä, kun alkoi olla vaaraksi itselleen tai muille. Mutta se selvästi helpotti pojan oloa, kun tajusi, että minä mahdan hänelle jotain, äiti on vahvempi. Sovimme myös kotiin paikan, missä saa huutaa pahaa oloa pois. Ihan mitä vaan saa huutaa siellä ja siihen ei jälkikäteen tartuta. Usein minä olin paska. Päin näköa tuollaisia ei saa meillä huutaa, mutta poika kyllä tietää, että huuto paikasta minä sen huudon kyllä kuulen. Usein huudettuaan riittävästi halusi aina syliin.
Vai "kiittämättömään". Se lapsi, jonka olet omasta tahdostasi tähän maailmaan saattanut, ei ole sulle mitään velkaa. Tuon kun tajuat, niin hyvä tulee, molopää!
Tämä saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta kokeile kosketuksen voimaa.
Vielä tuon ikäinen lapsikin saattaa kaivata sylittelyä vaikka käyttäytyy aivan päinvastoin. Kokeile esim. rutiinia, että aamulla otetaan aamuhalit, päivällä päivähalit ja illalla iltahalit. Otat lapsen lähelle ja sylittelet, luet hänelle omia kirjoja ja pienemmille omia - tai kaikille yhteisiä kirjoja.
Jos lapsi ei kestä sanallisia kehuja voit kokeilla sanattomia kehuja, esim. peukun näyttämistä kun hän toimii oikein, tai rohkaisevaa/kannustavaa hymyä.
Meillä on myös lapsi joka meni aiemmin kehuista lukkoon tai suuttui silmittömästi. Nyt sanattomien kehujen myötä hän on alkanut hyväksymään kehut. Lisäksi suhteemme on muuttunut läheisemmäksi kun olen aktiivisesti alkanut koskettamaan lastani.
meillä yritetään keskittyä siihen miten mahtavalta tuntuu olla hyvä ihminen ja tehdä oikeita valintoja (käytöksen suhteen). Poika kohta 7v ja tyttö kohta 5v, ovat hyvin innoissaan tämän hyvyyden tunteen tavoittelusta.
Oliskohan kyseessä ihan normaali vaihe lapsen elämässä? Ollaan isoja mutta ei siltikään.
Meillä oli tuollaista kun lapsi oli 6-7v. Moisesta ei ole enää tietoakaan (nyt 9v.).
Kiitos nro 3. Otan tuon sanattoman kehun käyttöön. Kosketusasia meillä onkin käytössä, mutta hän yleensä suostuu halittavaksi esim. Päiväkodin jälkeen, kun on ensin raivonnut. Se on tosi raskasta. Kiittämättömyydellä tarkoitin sellaista, että mistään ei ole tyytyväinen ja voi iloita, vaan pitää jotenkin ainakin esittää, että kamalaa on.
kolmonen kysyisin, että miten saat sen kiitoksen "käyntiin". Siis jos toinen vaan on hankala, olen jopa yrittänyt kiittää siitä ettei huuda niin kovaa. T. AP
Kolmonen jatkaa:
Kiitosta voidaan antaa esim. hyvin sujuneesta rutiinihommasta, kuten hammaspesusta tai jostain muusta joka tehdään joka päivä ja on ns. itsestäänselvyys.
Toinen asia, jossa kiitosta voi antaa on kotityöt. Olen aktiivisesti yrittänyt ottaa molempia (6 -ja 3-vuotias) mukaan arkirutiineihin. Aina vänkäävät ensin vastaan, mutta tyytyvät pikku hiljaa helpommin osaansa. Molemmat esim. auttavat pöydän kattamisessa. Mutta molemmille täytyy antaa tehtävät yksitellen erikseen. Eivät ymmärrä vielä kokonaisuuksia.
Vanhemman lapsista otamme (minä + mies) usein auttamaan tiskikoneen tyhjennyksessä. Hän vastaa astioista, jotka saa itse laitettua omille paikoilleen ja aikuinen nostaa korkealle menevät astiat. Siinä pääsee helposti kehumaan ja annanmme jopa palkkaa, yhden kolikkorahan hilukukkarosta.
(off topic: suureellisilla rituaaleilla tämä pieni laittaa palkkansa omaan possuunsa)
Kolmonen jatkaa:
Kiitosta voidaan antaa esim. hyvin sujuneesta rutiinihommasta, kuten hammaspesusta tai jostain muusta joka tehdään joka päivä ja on ns. itsestäänselvyys.
Toinen asia, jossa kiitosta voi antaa on kotityöt. Olen aktiivisesti yrittänyt ottaa molempia (6 -ja 3-vuotias) mukaan arkirutiineihin. Aina vänkäävät ensin vastaan, mutta tyytyvät pikku hiljaa helpommin osaansa. Molemmat esim. auttavat pöydän kattamisessa. Mutta molemmille täytyy antaa tehtävät yksitellen erikseen. Eivät ymmärrä vielä kokonaisuuksia.
Vanhemman lapsista otamme (minä + mies) usein auttamaan tiskikoneen tyhjennyksessä. Hän vastaa astioista, jotka saa itse laitettua omille paikoilleen ja aikuinen nostaa korkealle menevät astiat. Siinä pääsee helposti kehumaan ja annanmme jopa palkkaa, yhden kolikkorahan hilukukkarosta.
(off topic: suureellisilla rituaaleilla tämä pieni laittaa palkkansa omaan possuunsa)
Kuulostaa ihan normaalilta. Tuollaista lasten kanssa juuri on.
Tsemppiä! Meillä ekaluokkalainen poika jo melkeinpä päässyt tuosta "raivokaudestaan", kyllä se siitä helpottaa. Jaksamista sinulle, ap, ja muiden kiukkupyllyjen vanhemmille! :)
Sinun tehtäväsi ei ole miellyttää lastasi vaan kasvattaa hänestä tasapainoinen ihminen ja antaa paljon rakkautta ja rajoja.
Jotenkin lapsesi on saanut valtaa ja käyttää sitä sinuun. Mitä lapsesi tarvii, on ne selkeät rajat. Kuten kirjoitit, leikkii kauniisti kun jaksat vääntää. Silloin lapsellasi on turvallinen olo, kun tietää, että sinä päätät ja hoidat homman.
Pää pystyyn nainen, sinä olet äiti!
Niinpä, mäkin tuudittaudun siihen että se on vain vaihe. Onneksi! Jos haluat apua niin koetappa päivä tai viikko tehdä just toisin päin kun lapsesi olettaa sun tekevän. Eli jos se natisee ja nitisee niin älä hermostu. Älä hermostu vaikka lapsi sitä hakeekin. Jos lapsi vinkuu ettei ole mitään tekemistä, keksi loputon lista tekemistä ja kaikkea mikä on jotain ihan hulluakin... vaikka saunan lattian peseminen tai puhelinluettelon sivujen repiminen... siis mietit asian niin että voit keksiä loputtomasti juttuja jos mikään ei kelpaa.
on toi 6v siitä ihmeellinen että kun sen kanssa menee kauppaan se kinuaa ja vinkuaa itselleen lelua ja yleensä seison raivon partaalla kaupassa. Eilen käytiin ostamaan kaverille lahja ja pelkäsin että koko homma repee käsiin kun muksu rupee vinkumaan lelua myös itselleen... ja mitä tapahtui, muksu ei kertaakaan vinkunut mitään ja sai itse valita kaverin lahjan... olin todella yllättynyt ja harmitti että oli valmistautunut loputtomaan kinuamiseen ja hermostumiseen
[quote author="Vierailija" time="18.03.2014 klo 23:37"]
Sitten toisaalta, kun jaksan väännöt. Hän leikkii ihanasti. Hän on erittäin vastuullinen ja kunnollinen poika. Päiväkodissa pärjää todella hyvin ja kaikki sujuu. En vain ymmärrä mikai kotona on niin vaikeaa. Jotenkin minua pitää uhmata. Häntä ei saa kehua. Mitä teen? Kiitos
[/quote]
Jatka vääntöä. Sitä vääntämistä kutsutaan kasvatukseksi ja tuo uhma on aivan normaalia lapsen kehitystä. Pahin mitä voit tehdä lapsellesi on päästää hänet niskan päälle niissä väännöissä.
On harmi, jos se tulee sinulle tässä vaiheessa jotenkin yllätyksenä, että lasten kasvatus on myös kiukuttelua, uhmaa ja kova kovaa vastaan vääntämistä. Sen pitäisi olla yleissivistyksen perusjuttuja, jonka kaikki lasta harkitsevat aikuiset tietävät.
Lapsi kiukkuaa pk päivän jälkeen siksi, että on vihainen sinulle siitä hylkäämisestä. Saattaa olla myös väsynyt siitä, että on joutunut tsemppaamaan päiväkodissa kilttinä. Kaikki tämä on ihan normaalia.
Mitähän tuo 'jatkuva vääntäminen' mahtaa teillä tarkoittaa. Ei lasten kanssa tarvitse kaikesta neuvotella loputtomiin, jossei usko hyvällä niin sitten pulinat pois ja menoksi.
Itse kerron ihan suoraan lapselle että äiti päättää nyt tämän asian, (esim minne lähdetään, lähdetäänkö päiväkotiin tai sieltä pois jne). Muutenkin keskustellaan siitä mitkä asiat kuuluu lasten päätettäviksi(esim saavat päättää mitä leikkivät) ja mitkä aikuisille. Aikuisille kuuluvat päätökset voi lapselle perustella mutta ei niistä neuvotella eikä 'väännetä'.
Lapsella on turvallinen olo kun hänen ei tarvitse yrittää päättää semmoisista asioista mitkä hänelle ei kuulu.