Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hoitajan uupumus
17.11.2020 |
Olen 25v hoitaja. Taustoista sen verran että tämä on viides työpaikkani hoitoalalla. Ensimmäisestä työstä pidin, mutta koska olin juuri valmistunut, tuntui etten osaa mitään ja työ oli todella uuvuttavaa. Ymmärrän että se kuului asiaan, mutta kun määräaikainen työsuhde loppui, olin niin puhki etten kysynyt edes jatkoa muualta samasta firmasta, voi tosin olla ettei jatkoa olisi ollut tarjotakaan. Sitä työtä voisin nyt tehdäkin kun kokemusta on karttunut mutta ne paikat ovat kiven alla. Pelkään myös että uupumus ei johtunutkaan kokemattomuudesta, vaan ajaudun siihen aina koska en sovi alalle.
Toisessa työssä tuntui että vaikka sinänsä pidin siitä, en osannut sitä tarpeeksi hyvin eikä se vastannut oikeastaan koulutustani joten jätin ne työt. Osasin perusteet mutta pääosin olin todella hukassa. Lisäkoulutus tähän olisi vienyt 2v. En usko että pitkäaikaista sijaisuutta olisin uskaltanut ottaa vastaan ikinä ilman tuota koulutusta, olisi pitänyt niin paljon oppia nopeasti ja täyttää koulutuksen aukko muuten.
Sitten aloitin 3. työn, jossa oli hirveät työkaverit, surkea työmoraali useilla, kamala esimies ja jatkuva kiire ja resurssipula. Aamulla saattoi olla 4 asiakasta ja iltapäivällä tuli viesti että niitä onkin 12 jne. Perehdytystentti piti tehdä omalla ruokatunnilla jne. Lähdin sieltä nopeasti kun aloin saamaan fyysisiä oireita.
Kommentit (3)
Jatkuu...
Alan vaihto on käynyt mielessä mutta vasta 3v sitten valmistautuneena en haluaisi uutta hutia ja opintolainaa. En uskalla opiskella enää toista ammattia turhaan, kun ei ole mitään hajua mitä. Sairaslomalle en halua jäädä, koska se kuormittaa lisää ja saisin varmasti huonon leiman kun työnantajan pitäisi maksaa kahdet sairaslomarahat kun olen nyt sairaslomasijaisena, sekin pahentaisi resurssipulaa. Ammattilaselle käyn jo puhumassa mutta ei hän työtäni voi muuttaa. Yritän asennoitua positiivisemmin mutta tuntuu ettei se auta kun pyrkii vaan olemaan saamatta potkuja tällä hetkellä, kun en saa työtäni hoidettua kunnolla.
Välillä mietin eikö työelämä vai kyseinen ala ole minua varten... Kokemusta muusta alasta kun ei ole. En haluaisi jäädä työttämäksi tai sairaslomallekaan, mutten kestä tätäkään kauaa. Ainoa keino millä jaksan työtä on työkaverit ja ajatus siitä että pääsen joskus pois. Pelkään niin paljon etten kykene koko työelämään ikinä tai vaihdan työpaikkaa/alaa ja olen aina samassa pisteessä. Odotanko aina jotain parempaa jota ei ole ja miksi?
Asiakkaista, kliinisestä hoitotyöstä ja työstä sen sujuessa pidän kovasti. Koen olevani osassa työtä todella hyvä ja sensitiivinen hoitaja. Kaikki muu paperihomma ja selvittely on kuitenkin liikaa ja järkyttävä asiakasmäärä.
Käyn selvästi ylikierroksilla kun tuli tälläinen teksti..
Vertaistukea? Ajatuksia? Poloniumia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletkohan lastenpsykiatrian polilla? Siellä on juuri tuollaista että vaikka potilastapaamisia ei olisi kuin pari kolme päivässä, on niin paljon muuta sälää (selviteltäviä ja hoidettavia asioita, ja puheluita ilman ajanvarausta) että paketin kasassa pitäminen on välillä aika rankkaa. Potilasmäärä hoitajaa kohden sitä luokkaa, että pitäisi ottaa puolet pois jotta työn voisi hoitaa niin hyvin kuin haluaisi. Työ itsessään on kyllä palkitsevaa, ja alalle tuntuu hakeutuvan tosi mukavia tyyppejä, mikä kyllä auttaa jaksamaan. Lisäksi kaikkeen tottuu, ja oppii tehokkaammin organisoimaan omaa työtään. On se silti raskasta kun jatkuvasti on tunne ettei ole muistanut tai ehtinyt tehdä kaikkea, ja joutuu vaan sietämään keskeneräisyyttä ja siirtämään asioita eteenpäin. Osastolla pääsee tietyllä tavalla vähän helpommalla. Tai sanotaan että työ siellä on eri tavalla raskasta, mutta sitä kaikkea sälää joka tekee polityöstä niin raskasta, on selkeästi vähemmän.
Alue: Aihe vapaa
Jatkuu...
Neljäs työ ajoi myös minut ahdistukseen, istuin usein vessassa itkemässä. Sain huonoa palautetta kaikesta mitä tein, myös mistä aiemmin olin saanut hyvää palautetta. Työkaverit töksäyttelivät ja yleinen ilmapiiri oli hirveä muillekin, asiakkaat ihania. Sain vähän väliä huudot ja koko työidentiteetti mureni. Lähdin sieltä myös nopeasti. Mitään lähtöä en ole katunut, päin vastoin. Pidän niitä oikeina päätöksinä sillä hetkellä vaikka moni muu olisi jatkanut. Sain helposti fyysisiä oireita, tykytyksiä, hengenahdistusta, unet meni ja jaksoin hädin tuskin käydä suihkussa tai syödä. Tiesin etten voi jatkaakaan.
Nykyisessä työssä olen ollut puoli vuotta sijaisena ja olin todella onnekas kun sain työn heti edellisen perään. Työ on päivätyö ja vastaa täysin koulutustani. Työkaverit ovat ihania, työajat joustavia, lyhyt työmatka jne. Alussa olin onneni kukkuloilla ja nautin joka hetkestä. Työt ovat kuitenkin lisääntyneet nopeasti ja radikaalisti, samoin työkavereilla, joten kukaan ei ehdi auttaa toisiaan nykyään. Esimies on melko kylmä ihminen, hänelle en koe voivani puhua. Olen silti puhunut koska on pakko, mutta mikään ei muutu. Asiakkaita on ihan liikaa, en ehdi tehdä edes välttämätömyyksiä nykyään. Saan yhden työn tehtyä ja tulee 30 muuta lisää. Teen työtä jossa minulla on omat asiakkaat, joten jos jään sairaslomalle tai lyhennetylle työajalle, odottaa suurin osa töistä palattuani ja pelkään osan kasautuvan ylikuormittuneille kollegoille, jolloin omakin tilanne pahenee. Työtä on yksinkertaisesti liikaa, mutta muillekaan niitä ei voi jakaa. Tarvittaisiin uusi hoitaja mutta sellaiseen ei ole varaa. Sitten kun koneet kaatuu tai tulee yksi pitempi puhelu niin kaikki menee sekaisin. Ylimääräisiin ongelmiin ei ole varaa. Olen alkanut jälleen saada fyysisiä oireita, en jaksa nähdä ystäviä, en käy kuin kaupassa, näen vain harmaana koko työn, elämää muuten en onneksi. Pystyn yleensä pitämään työasiat töissä.