Lue keskustelun säännöt.
Kolmevuotias ei ota kontaktia isäänsä
17.11.2020 |
Melkein koskaan. Ihan yksittäisiä kertoja muistuu mieleen viimeisen vuoden ajalta. Ja olen siis miehen, lapsen isän, kanssa naimisissa ja asumme yhdessä eli olemme ihan tavallinen perhe.
Taustalla tässä on se, että mies itse ei ottanut lapseen hirveästi kontaktia tämän ollessa vauva eikä oikein halunnut esim vaihtaa vaippaa koskaan muuten kuin pakotettuna. Yritin silloin sanoa miehelle että vauvan kanssa pitää viettää aikaa mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta. Nyt mies syyttää minua siitä että olen kasvattanut lapsesta sellaisen että lapsi ei ota isäänsä kontaktia.
Olisiko kommentteja tällaisesta? En ehkä itse osaa nähdä tilannetta nyt ulkopuolisen silmin.
Kommentit (33)
Meillä oli sama. Isälle oli aina oma aika ja harrastukset tärkeämpää kuin lapset. Nyt on sitten tilanne se, että 18-v eikä 20-v ei kumpikaan ota kontaktia isäänsä, poikia molemmat. Vanhempi sanoi kerran ettei oikeastaan edes tunne isäänsä eikä tiedä mitä tai kuka se on eikä jaksa enää kiinnostuakaan asiasta. Kuulemma "things are now gone". Itkin silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhtä tämäntyyppistä kokemusta olen seurannut sivusta.
Isä on ollut poissa suuren osan lastensa lapsuudesta (tehnyt uraa, vaikka sen suhteen olisi ollut vaihtoehtoja - on siis päättänyt mennä itsekkäästi oman halunsa mukaan..). Perheen äiti on hoitanut lapset ja kaiken, vaikka itsekin työelämässä.
Mies on suuttunut, kun ei "kelpaa" lapsilleen, jotka nyt kouluikäisiä. Kaikessa lapset konsultoivat äitiään. Tästä syytetään toki lasten äitiä. Terapiassa asti on käyty keskustelemassa, mutta miehen päähän ei mahdu, että lasten siittäminen ei takaa roolia lasten elämässä, vaan se rooli täytyy ihan ajan ja vaivan kanssa rakentaa, olemalla läsnä.
Ystävien kanssa olen puhunut, että miehille vauvan kanssa oleminen luonnollistuu hitaasti, varsinkin jos/kun heillä ei asiat muutu samalla tavalla kuin äideiksi tulevilla naisilla. Naiset kantavat, synnyttävät, ja imettävät lapsensa, valvovat öitä ja ovat heti lapsen alusta asti kotona ainakin jonkin ajan, mies palaa töihin pian lapsen synnyttyä, eikä lapseen ole "fyysistä" sidettä. Kaikki on uutta ja outoa, ja jos mies luistelee siitä osasta mukavuusalueellaan, niin suhteen luominen muuttuu aina vain vaikeammaksi.
Oppimistahan se on, niin naiselle kuin miehellekin. Ja huomattavaa, että jos mies ei osallistu lapsensa asioihin, niin se äitihän asiasta ottaa silloin kopin ja kantaa vastuun. Ja oppii siinä mennessään. Ilmeisesti miehillä on tällainen karkuunluikerteluvaihtoehtokin, harvemmin nainen lykkää lapsivastuuta isälle yhtä raskaasti.
Eiköhän lapsen ja isän välit aikaa myöten lähtene tuosta, mutta olet oikeassa siinä, että vauvan kanssa pitäisi viettää aikaa, hoitaa ja pitää sylissä jne. Mies ei ehkä aivan ymmärrä, että kiintymyssuhde ei tipahda taivaalta edes oman lapsen kanssa. Semmonen "en ois jaksanu teitä kakaroita yhtään ku olitte pieniä mut nykyään ootte jo ihan jees" -asenne (esim. omalla isällä oli/on tämmönen, en väitä että sinun miehellä olisi ainakaan yhtä paha) on vähän kurja, ja lapsi huomaa kyllä jos hänen seuraansa ei oikeasti toivota.
Hyvä vaan, kaikki isät on luusereita!
Meilläkin isä kyllä meinasi luistaa lapsen asioista, ja oletti, että minä äitiyslomalaisena huolehdin vauvasta 24/7.
Oletti väärin. Minä mahdollistan miehen työssäkäymisen, eli silloin kun mies on töissä, minä hoidan vauvaa. Kun olemme molemmat kotona, hommat on 50/50.
Imetyksen takia minä valvoin yöt ensimmäiset 7 kk, unikoulusta lähtien yöheräilyt (harvat) hoitaa mies.
Paljon on riidelty, keskusteltu ja perattu näitä asioita, mutta minä en suostu ottamaan tässä asiassa itselleni velvollisuuksia, jotka kuuluvat molemmille, ja joiden jakautuminen tasaisesti tuottavat tyytyväisyyttä parisuhteeseen ja lapselle täysipainoisen suhteen molempiin vanhempiinsa. Siitä en anna periksi tippaakaan. Kyse on lapsen oikeudesta molempiin vanhempiinsa. Ja jos mies on niin tahvo ettei ymmärrä ajatella asiaa kauaskantoisesti, niin minä laitan asiat järjestykseen, lapsen takia.
Onneksi viidessä vuodessa asiasta on löytynyt yhteisymmärrys, ja mieskin on kiitollinen kun on läheinen lapsensa kanssa, ja voi tyytyväisenä kertoa olleensa tasaveroinen vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oma isäni oli lapsuudessani hyvin paljon poissa kotoa töiden ja töihin liittyvien sosiaalisten menojen takia. Silloin kun isäni oli kotona, hänellä oli omat juttunsa, joita ei saanut häiritä (telkan katsominen jne).
Eli äitini oli käytännössä ainoa vanhempamme. Hän oli läsnä meille, huolehti ruoat pöytään, pesi pyykit ja leikki kanssamme.
Sitten kun olin teini-iässä, isäni työnkuva muuttui ja hän alkoi olla enemmän aikaa kotona. Toki hänellä edelleen oli omat harrastuksensa yms. mutta silloin hän havahtui siihen, ettei tuntenut meitä lapsia juurikaan ja että emme mitenkään erityisesti etsiytyneet hänen seuraansa.
Tottakai se oli äitini vika, joka oli kasvattanut meidät väärin.
Nyt isäni on eläkkeellä, ehtinyt miettiä asioita ja suhteemme on varmaan parempi kuin koskaan ennen. Hän on moneen kertaan harmitellut sitä, ettei ymmärtänyt viettää enemmän aikaa kanssamme silloin kun me olimme pieniä. Muutaman kymmentä vuotta hänellä kesti tajuta, että hän on itse vastuussa omista valinnoistaan ja että läheisyys ei synny automaattisesti. Mutta onneksi hän sentään tajusi sen.
Millaisista lapsuudenperheistä nämä etäiset isät ovat?
Minun mies ikävä kyllä teki samaa, kuin omat vanhempansa aikoinaan. Lapsi nähtiin "pois jaloista", arvottomana jne...
Poika sanoi pienempänä, miksi iskä ei puhu mitään? Niinpä, koitin miehelle tästä puhua ja hän mitäs muutakaan, kuin syytti minua asiasta! Mikään ei koskaan ole hänen vika! Jopa lapsia syytti: mitäs pojat ovat sellaisia ettei häntä huvita olla niiden kanssa?! Olin aivan, että mitä ihmettä....??
Epäilen että väkivaltainen lapsuus hänellä on suurin syy tässä.
Nyt lapset jo isoja, välit kohteliaat mutta etäiset, pojat ei koskaan avaudu hänelle mistään, se surettaa minua. Eli opetti lapset etäiseksi, ihan itse. Miten voi ollakaan, ettei VIELÄKÄÄN näiden vuosien jälkeen näe omaa osuuttaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit sanoa miehellesi, että nyt hän näkee toimintansa tuloksen. Sinussa ja lapsessa ei ole mitään vikaa. Jos mies haluaa lapseen läheiset välit, se vaatii häneltä ihan valtavan paljon aikaa ja työtä. Annan mies hoitaa sen itse, jos haluaa, sinun ei tarvitse siihen puuttua.
Minua jaksaa palstallakin naurattaa ihan hirveästi miesten kommentit, joiden mukaan he ei puutu lapsen hoitoon kun lapsi on pieni vaan alkavat touhuta vasta sitten, kun lapsi on isompi. Olen moneen otteeseen sanonut, että miksi lapsi sitten haluaisi olla itselleen vieraan ihmisen kanssa? Hoiva tulee äidiltä ja seura kavereilta, ei siihen uusi ihminen enää mukaan mahdu.
Isä on siis ulkoistanut sosiaalisen yhteydenpidon ja kun ei onnistu, syyttelee sinua ja varmasti vielä lastakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisista lapsuudenperheistä nämä etäiset isät ovat?
Minun mies ikävä kyllä teki samaa, kuin omat vanhempansa aikoinaan. Lapsi nähtiin "pois jaloista", arvottomana jne...
Poika sanoi pienempänä, miksi iskä ei puhu mitään? Niinpä, koitin miehelle tästä puhua ja hän mitäs muutakaan, kuin syytti minua asiasta! Mikään ei koskaan ole hänen vika! Jopa lapsia syytti: mitäs pojat ovat sellaisia ettei häntä huvita olla niiden kanssa?! Olin aivan, että mitä ihmettä....??
Epäilen että väkivaltainen lapsuus hänellä on suurin syy tässä.
Nyt lapset jo isoja, välit kohteliaat mutta etäiset, pojat ei koskaan avaudu hänelle mistään, se surettaa minua. Eli opetti lapset etäiseksi, ihan itse. Miten voi ollakaan, ettei VIELÄKÄÄN näiden vuosien jälkeen näe omaa osuuttaan?
Aikuinen ihminen voi valita toisen tien, kuin vanhempansa. Mieheni isä oli autoritäärinen ja etäinen. Mies itse taas hyvä isä lapselleen.
Miksi ap sun mies ei lapsen ollessa vauva, halunnut vaihtaa vaippoja tai muuten hoitaa vauvaa?
Olitteko sitten ennen raskautta sopineet, ettei miehen tarvitse osallistua vauvan hoitoon?
Jos te meolemmat halusitte vauvan ,niin en ymmärrä niitä naisia, jotka suostuvat siihen, ettei mies osallistu vauvan hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisko niin omalla käytökselläsi olet ihan itse opetanut siinä jo 3 vuotta lapsesi läheisriippuvaiseksi itsestäsi?
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap sun mies ei lapsen ollessa vauva, halunnut vaihtaa vaippoja tai muuten hoitaa vauvaa?
Olitteko sitten ennen raskautta sopineet, ettei miehen tarvitse osallistua vauvan hoitoon?
Jos te meolemmat halusitte vauvan ,niin en ymmärrä niitä naisia, jotka suostuvat siihen, ettei mies osallistu vauvan hoitoon.
Isät voivat huoletta kuunnella vauvan itkua ja antaa vauvan olla kakkavaipassa, äidit eivät. Vauvan tarpeet pitää ennakoida tai vastata niihin heti eikä sitten, kun pääsee pelissä sopivaan kohtaan tai telkkarissa alkaa mainostauko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisko niin omalla käytökselläsi olet ihan itse opetanut siinä jo 3 vuotta lapsesi läheisriippuvaiseksi itsestäsi?
No onpa kommentti. Pieni lapsi ei ole läheisriippuvainen. Mies itse on omalla käytöksellään aiheuttanut sen, että lapsi ei tunne isäänsä.
Uskon, että tilanne muuttuu. Isä ja lapsi voivat löytää jonkun oman jutun keskenään. Pelin esimerkiksi.
Vierailija kirjoitti:
Uskon, että tilanne muuttuu. Isä ja lapsi voivat löytää jonkun oman jutun keskenään. Pelin esimerkiksi.
Ei tuo laiska mies jaksa nähdä niin paljon vaivaa, että lapsi haluaisi tutustua häneen.
Meillä miehen ura lähti nousuun kun sain lapsen. Vuonna, jona esikoinen syntyi, hänellä oli 100 työmatkapäivää, muulloinkin pitkää päivää konttorilla ja ylitöitä kotona. Minä hyväksyin tämän työnjaon että mies tienaa rahaa ja minä hoidan kodin ja lapset, olinhan itse köyhästä kodista ja kärsinyt siitä paljon ja halusin lapsilleni taloudellisesti paremmat lähtökohdat.
Luonnollinen lopputulos oli se, että ihan pienenä lapset (2) vierastivat isää joskus kun hän palasi työmatkoilta, vauva ei edes tuntenut. Vähän vanhempana tuota että ei ota kontaktia isään. Isä olisi tykännyt että kun lapset on ruokittu ja hyväntuulisia, hän olisi mielellään vähän leikkinyt ja pitänyt seuraa, mutta ei se tullut enää luontevasti lapsilta. Hän hyväksyi sen, että tämä oli hinta meidän valinnoista, eikä siitä sen enempää draamaa seurannut.
Jännä on, että kun lapset oli vanhempia jo koulussa, molemmat alkoi ihannoida isää, vaikka vieläkin vaivautuvat, jos joutuvat isän kanssa kaksin. Yhtäkkiä minä olinkin nolo homssuinen kotimutsi, kun taas mies oli super cool liikemies jonka matkoista ja muusta kerskailtiin kavereillekin.
Vierailija kirjoitti:
Olisko niin omalla käytökselläsi olet ihan itse opetanut siinä jo 3 vuotta lapsesi läheisriippuvaiseksi itsestäsi?
Että äidin pitäisi hoitaa lasta niin huonosti, että isän olematon hoivakin tuntuu juhlalta? Miksi joku haluaa kiusata omia lapsiaan? Tätä olen miettinyt lapsuudesta asti. Ap, sun mies on itse vastuussa omista teoistaan ja tekemättömyydestä. Jo isäni 80-luvulla syytti äitiäni siitä, että oli kasvattanut meidät lapset väärin, kun emme tunteneet isäämme. Isä ei halunnut viettää aikaa, kun olimme pieniä ja myöhemminkin se TV ja työ oli tärkeimmät.
Sano vaan miehellesi, että sitä niittää, mitä kylvää. Mies itse on omalla esimerkillään kasvattanut lapsen siihen, että mies ei ota lapseen kontaktia. Miksi lapsi ottaisi kontaktia henkilöön jolle on esimerkin mukaan yhdentekevä?