Lue keskustelun säännöt.
Meidän ei-niin-perinteinen ratkaisu avioliiton ongelmiin
14.03.2014 |
Tulipahan vain fiilis avata keskustelu ja kertoa meidän tilanteemme. Ehkä haluaisin tietää onko täällä muita, jotka ovat päätyneet vastaavaan ratkaisuun ja samalla rohkaista muitakin pohtimaan voisivatko he löytää omia epäortodoksisia vaihtoehtoja arjen parantamiseksi...
Mieheni on maanis-depressiivinen ja hänellä on suuria ongelmia rahankäytön kanssa. Yritimme saada asiat sujumaan, mutta ei vaan onnistunut. Lopulta päädyimme asumuseroon. Olemme edelleen naimisissa ja yhdessä, mutta rahat erotimme täysin toisistaan. Mieheni on paljon täällä meidän kotonamme, mutta usein myös omalla asunnollaan. Vaikeimmissa vaiheissa (olivat ne sitten maniaa tai depressiota) on kaikille parasta, että hän on pääasiassa omassa kämpässään. Oli nimittäin lähes mahdotonta kestää miehen mielialojen vaihteluja ilman että se olisi vaikuttanut minuun tai lapsiin.
En todellakaan halua kaikille tilannettamme selittää ja on todennäköistä, että jotkut kuvittelevat meidän olevan tukihuijareita tms. Valitsemamme tie on kuitenkin tällä hetkellä se ainoa oikea. Ilman tälläistä järjestelyä lopullinen ero olisi välttämätön. Uskon, että vielä joku päivä asumme mieheni kanssa saman katon alla, mutta aiomme odottaa kunnes lapset ovat vanhempia tms.
Rakastan miestäni ja hän on aivan ihana ihminen ongelmistaan huolimatta. Hän osaa olla mitä parhain isä, mutta ei vain kykene saamaan sitä itsestään irti tietyissä vaiheissa. Lapsetkin voivat nyt paljon paremmin. Heille, ja minulle, on helpompaa ymmärtää ja hyväksyä se, että mies on nyt esim. viikon poissa kuin nähdä hänet omiin maailmoihinsa uppoutuneena täällä kotona ilman, että hän kykenee huomioimaan lapsiaan.
Kommentit (21)
Tuo on oikein hyvä ratkaisu. Olette fiksuja ihmisiä kun osaatte käsitellä miehen ongelmaa ja perheenne ongelmaa noin järkevästi. Hyvää jatkoa teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:15"]
Eihän tässä nyt ole kysymys avioliiton ongelmista vaan miehen sairaudesta.
[/quote]
Toki miehen sairaus on syy, mutta avioliitto-ongelmat seuraus.
Mullakin oli bipo-mies ja tilanne oli tuo, lisättynä tosin alkoholiongelmalla. Tarkoitus oli muuttaa erilleen hetkeksi miettimään asioita, mutta avioerolla ei ollut kiire. No, tapasin sitten kuitenkin toisen miehen ja ero tuli. Ja oon ollut tässä ihmeissäni siitä, mitä on ihan tavallinen elämä parisuhteessa, luottamus siihen että mitä sanotaan, se pitää. Luottamus siihen että rahaa tulee kuukaudessa määrä x ja se riittää KOKO kuukaudeksi, joskus jää säästöönkin ja voidaan lähtee vaikka reissuun. Voi luottaa että reissussa kumppani ei maniakohtauksessaan ala säätää ihan omiaan, vaimon ja lasten jäädessä kakkoseksi. Yleensäkin, voi YHDESSÄ suunnitella asioita ja ne pitää niinkuin on suunniteltu. Ei tarvii myöskään kestää sitä masennusvaiheen kaiken ilon tappavaa fiilistä. Ei tarvii olla varpaillaan kotona.
Mies on ihan hyvä isä lapsilleen kun on tolkuissaan. Mutta en enää IKINÄ suostuisi tuohon. Sanotaan, ettei mielenterveysonge,lmat tartu, mutta tarttuu ne. Ei minusta bipoa tullut mutta muuten järjen lähtö oli aika lähellä. Mä osaan suhtautua mielenterveyshäiriöisiin ihmisiin ihan normaalisti ja hyväksyvästi, mutta mun ei enää KOSKAAN tarvii jakaa elämääni sellaisen kanssa. No, jos tuo nykyinen sairastuis niin en toki ensimmäisenä olis jättämässä. Mutta en myöskään odottais niin kauaa kun tein lasteni isän kanssa. Ja jos itse sairastuisin, sanoisin suoraan että minun kanssa ei tarvii olla jos menee vaikeaksi, etten kenellekään toivo sitä vankilaa missä itse elin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:24"]
Eikö miehelläsi ole lääkitystä?
[/quote]
Lääkitys löytyy, mutta vaikka se jonkin verran on helpottanutkin ei se ole poistanut niitä ongelmia. Tällä hetkellä mies käy myös terapiassa ja lääkitys luultavasti uusitaan lähitulevaisuudessa. Lääkkeet eivät valitettavasti tarjoa aina sellaista apua kuin niiltä toivoisi saavansa.
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:27"]
Mullakin oli bipo-mies ja tilanne oli tuo, lisättynä tosin alkoholiongelmalla. Tarkoitus oli muuttaa erilleen hetkeksi miettimään asioita, mutta avioerolla ei ollut kiire. No, tapasin sitten kuitenkin toisen miehen ja ero tuli. Ja oon ollut tässä ihmeissäni siitä, mitä on ihan tavallinen elämä parisuhteessa, luottamus siihen että mitä sanotaan, se pitää. Luottamus siihen että rahaa tulee kuukaudessa määrä x ja se riittää KOKO kuukaudeksi, joskus jää säästöönkin ja voidaan lähtee vaikka reissuun. Voi luottaa että reissussa kumppani ei maniakohtauksessaan ala säätää ihan omiaan, vaimon ja lasten jäädessä kakkoseksi. Yleensäkin, voi YHDESSÄ suunnitella asioita ja ne pitää niinkuin on suunniteltu. Ei tarvii myöskään kestää sitä masennusvaiheen kaiken ilon tappavaa fiilistä. Ei tarvii olla varpaillaan kotona.
Mies on ihan hyvä isä lapsilleen kun on tolkuissaan. Mutta en enää IKINÄ suostuisi tuohon. Sanotaan, ettei mielenterveysonge,lmat tartu, mutta tarttuu ne. Ei minusta bipoa tullut mutta muuten järjen lähtö oli aika lähellä. Mä osaan suhtautua mielenterveyshäiriöisiin ihmisiin ihan normaalisti ja hyväksyvästi, mutta mun ei enää KOSKAAN tarvii jakaa elämääni sellaisen kanssa. No, jos tuo nykyinen sairastuis niin en toki ensimmäisenä olis jättämässä. Mutta en myöskään odottais niin kauaa kun tein lasteni isän kanssa. Ja jos itse sairastuisin, sanoisin suoraan että minun kanssa ei tarvii olla jos menee vaikeaksi, etten kenellekään toivo sitä vankilaa missä itse elin.
[/quote]
En missään tapauksessa väitä, että meidän tapamme sopii kaikille tai ajattele, että erilaisiin ratkaisuihin päätynyt pari olisi jotenkin väärässä.
Tietystikin masentunut ihminen vetää helposti puolisonkin sinne synkkyyteen mukanaan, mutta tämä meidän ratkaisumme on juurikin tehty estääksemme sen tapahtumista meidän kohdallamme. Minua ahdisti ennen, mutta ei enää. Mieheni on todella hyväsydäminen ja ihana ihminen, jota rakastan koko sydämestäni. Olen oppinut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on vaikka jossain vaiheessa koin hänen käytöksensä milteipä tahallisena. Hän on myös joka tapauksessa lastemme isä (mielenterveysongelmat nostivat kunnolla päätään vasta lasten syntymän jälkeen) eikä häneltä tai lapsilta voisi kieltää yhteistä aikaa. Tälä tavalla se tapahtuu yhdessä perheenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä tuossa nyt on niin ei perinteinen ratkaisu?!?
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:36"]
En missään tapauksessa väitä, että meidän tapamme sopii kaikille tai ajattele, että erilaisiin ratkaisuihin päätynyt pari olisi jotenkin väärässä.
Tietystikin masentunut ihminen vetää helposti puolisonkin sinne synkkyyteen mukanaan, mutta tämä meidän ratkaisumme on juurikin tehty estääksemme sen tapahtumista meidän kohdallamme. Minua ahdisti ennen, mutta ei enää. Mieheni on todella hyväsydäminen ja ihana ihminen, jota rakastan koko sydämestäni. Olen oppinut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on vaikka jossain vaiheessa koin hänen käytöksensä milteipä tahallisena. Hän on myös joka tapauksessa lastemme isä (mielenterveysongelmat nostivat kunnolla päätään vasta lasten syntymän jälkeen) eikä häneltä tai lapsilta voisi kieltää yhteistä aikaa. Tälä tavalla se tapahtuu yhdessä perheenä.
[/quote]
Minäkin rakastin lasteni isää yli kaiken, mutta jälkeenpäin tajusin, että rakkaus perustui enemmän läheisriippuvuuteen kuin kumppanuuteen. Ja olisin varmaan edelleen siinä samassa kahleessa ja suossa ilman sitä että olisin tavannut nykyisen puolisoni. Itsekin hyväksyin lasteni isän juuri sellaisena kuin hän on.
En väittänyt että väittäisit, kerroin vaan oman kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:41"]
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:36"]
En missään tapauksessa väitä, että meidän tapamme sopii kaikille tai ajattele, että erilaisiin ratkaisuihin päätynyt pari olisi jotenkin väärässä.
Tietystikin masentunut ihminen vetää helposti puolisonkin sinne synkkyyteen mukanaan, mutta tämä meidän ratkaisumme on juurikin tehty estääksemme sen tapahtumista meidän kohdallamme. Minua ahdisti ennen, mutta ei enää. Mieheni on todella hyväsydäminen ja ihana ihminen, jota rakastan koko sydämestäni. Olen oppinut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on vaikka jossain vaiheessa koin hänen käytöksensä milteipä tahallisena. Hän on myös joka tapauksessa lastemme isä (mielenterveysongelmat nostivat kunnolla päätään vasta lasten syntymän jälkeen) eikä häneltä tai lapsilta voisi kieltää yhteistä aikaa. Tälä tavalla se tapahtuu yhdessä perheenä.
[/quote]
Minäkin rakastin lasteni isää yli kaiken, mutta jälkeenpäin tajusin, että rakkaus perustui enemmän läheisriippuvuuteen kuin kumppanuuteen. Ja olisin varmaan edelleen siinä samassa kahleessa ja suossa ilman sitä että olisin tavannut nykyisen puolisoni. Itsekin hyväksyin lasteni isän juuri sellaisena kuin hän on.
En väittänyt että väittäisit, kerroin vaan oman kokemukseni.
[/quote]
Jos huomaa olevansa toisen kanssa läheisriippuvaisuuden takia niin ei tietenkään ole mielekästä jatkaa suhdetta väkipakolla. Me olemme kuitenkin mieheni kanssa puineet näitä asioita paljon vuosien varrella, yhdessä ja erikseen, ja tiedän rakastavani juurikin häntä. Varjopuolista huolimatta olen erittäin onnekas, että olen löytänyt hänenlaisensa ihmisen kumppaniksi. Mieheni on erittäin empaattinen ihminen, jonka kanssa voin keskustella ihan kaikesta. Hän saa minut nauramaan ja hän usein esim. kutittelee illalla selkääni kunnes nukahdan. En missään tapauksessa haluaisi hänestä luopua.
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:39"]
Mikä tuossa nyt on niin ei perinteinen ratkaisu?!?
[/quote]
Ehkä sinun tuttavapiirissäsi on paljonkin aviopareja ja perheitä, jotka asuvat eri osoitteissa. Ihan vain tiedoksi että suurin osa ei näin kuitenkaan tee. Varmaan tiesitkin sen, miksi kysyit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:39"]
Mikä tuossa nyt on niin ei perinteinen ratkaisu?!?
[/quote]
Ei ratkaisussamme varmasti mitään erityisen erikoista olekaan eikä se tee meistä mitään supersankareita. Naimisissa oleminen erillään asuen ei ole mikään maata järisyttävä erikoisuus, mutta väittäisin silti että se poikkeaa normista.
Avauksestasi tuli hyvä mieli, ap. Olette asettaneet suhteenne muiden asioiden edelle ja valinneet elämäntavan, joka tukee sitä. Ei ole oikeasti mitään väliä mitä muut ratkaisustanne ajattelevat - oletteko kenties eronneet, oletteko tukihuijareita tms.. Huihai! Se on muiden ihmisten ongelma, ei teidän. Osaatte ajatella "outside the box".
Hyvää kevättä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:29"]
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 10:24"]
Eikö miehelläsi ole lääkitystä?
[/quote]
Lääkitys löytyy, mutta vaikka se jonkin verran on helpottanutkin ei se ole poistanut niitä ongelmia. Tällä hetkellä mies käy myös terapiassa ja lääkitys luultavasti uusitaan lähitulevaisuudessa. Lääkkeet eivät valitettavasti tarjoa aina sellaista apua kuin niiltä toivoisi saavansa.
[/quote]
Kyllä ne kohta iskee miehellesi Litot kehiin ja siitä se sitten lähtee kuhan saavat sen balanssiin. Lääkityksen fiksaaminen saattaa kestää tosi kauan, mutta kunhan tasapaino löytyy niin helpottaa. Bipo on yksi helpoimmista taudeista hoitaa lääkkeillä, siis että vaste lääkehoitoon on yksi parhaista. Ainoa vaan, että bipossa se lääkkeitten otto tuppaa jäämään. Muista kytätä miestäsi että hän syö lääkkeensä ajallaan.
Niin ja se vielä, että kun miehelläsi on kirkkaampi hetki, niin tehkää hänelle "oma luottokielto". (Löytyy googlesta.) Sitten voisitte laittaa hänen rahansa menemään kolmannelle tilille, josta hänelle tulee käyttötilille käyttörahaa automaattisesti vaikka kerran kuussa tai viikossa, mikä vaan teille sopii.
Kiitos että jaksatte meitä bipoja ja rakastatte meitä sairaudesta huolimatta! Mekin rakastetaan teitä, mutta joskus sairaus saa ylivallan. Anteeksi. Kiitos teille ihanille ihmisille, tämmönen tuo jaksamista omaankin arkeen ja uskoa siihen, että toinen ei hylkää vaan seisoo vierellä!
olen miettinyt vastaavanlaita ratkaisua masentuneen mieheni kanssa. meillä 3 lasta ja mies jo vuosia masentunut, välillä hieman parempia jaksoja.
Olipa ihana lukea tälläistä :) olette hieno perhe, kun osaatte tehdä joustavan, vaikkakin erilaisen ratkaisumallin perheellenne. Älkää välittäkö muista, jos tuo toimii teillä ja pitää kaikki "järjissään" ja onnellisena, niin miksi ei!
Läheiseni on myös bipo ja kaikesta rasittavuudestaan, mielialanvaihteluistaan ja satunnaisesta yhteistyökyvyttömyydestään huolimatta minulle todella rakas. Olen joutunut ottamaan etäisyyttä häneen, jotta välimme säilyisivät hyvinä, mutta en ikimaailmassa luopuisi hänestä. Tietysti toivon että hän olisi terve, mutta toisaalta, olisiko hän sama ihminen ilman sairauttaan? Hän on opettanut minulle paljon ihmisyydestä.
Tuo on sitä, mitä minä kutsun tosirakkaudeksi :)
Kiitoksia ystävällisistä vastauksista. Kyllä minäkin miellän mieheni tosirakkaudekseni :)
Eihän tässä nyt ole kysymys avioliiton ongelmista vaan miehen sairaudesta.