Minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Haluatko kysyä jotain?

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 19:14"]

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 18:59"]

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 18:57"]

Mulla on osa noista oireista johtuen vuosien koulukiusaamisesta ja siitä jääneistä traumoista, jotka ovat koko aikuisuuteni ajan vaikeuttaneet ihmissuhteitani.

[/quote]

Minua on myös kiusattu koulussa, sekä ylä- että ala-asteella. Olen puhunut tästä asiasta mieheni kanssa ja hän on sitä mieltä, että minun pitäisi vain unohtaa nämä asiat ja antaa anteeksi. Mutta kun en osaa!

Ap

[/quote]

Osuukohan diagnoosisi sittenkään kohdalleen...osa noista sun luettelemista oireista on nimittäin seurausta vakavasta koulukiusaamisesta, sellaisia luonnollisia kiusaamisen jälkiseurauksia ovat mm. sosiaalisten tilanteiden ja uusien ihmisten pelko ja kuvitelma siitä että ihmiset puhuvat selän takana pahaa tai eivät hyväksy sinua sellaisena kuin olet.

Monella on myös läheisriippuvuutta parisuhteessa.

[/quote]

Mulla ei ole sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Viihdyn hyvin ihmisten seurassa ja haluan jopa tavata uusia ihmisiä, jos satun olemaan hyvällä tuulella. Olen myös avoin ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, jos niin haluan. En myöskään ole ujo. Joskus olo taas on niin kamala ja ahdistunut, että en halua lähteä mihinkään enkä halua nähdä ketään.

Ap

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 18:27"]

Ilmenee todella monella tavalla, tässä muutamia mainitakseni: mielialat vaihtelevat jatkuvasti, olen lähes aina todella ärsyyntynyt ja ihan pienetkin vastoinkäymiset otan todella raskaasti, epäilen muiden ihmisten sanoja ja tarkoitusperiä, kuvittelen usein, että ihmiset vihaavat minua tai ajattelevat minusta jotain pahaa, minun on todella vaikea tehdä päätöksiä ja ahdistun helposti tulevista menoista. Muistan tosi paljon asioita, joita minulle on sanottu vuosia sitten ja joista olen loukkaantunut. Mietin usein, että haluaisin elää jonkun muun elämää koska välillä oman pään sisäinen olo käy vaan niin sietämättömäksi ja tuntuu ettei minusta ole mihinkään.

Minusta tuntuu, että mieheni haluaa jollain tavalla hallita elämääni. Innostun helposti uusista asioista ja saan ihmeellisiä päähänpistoja, mutta samalla tavalla myös kyllästyn ja turhaudun nopeasti. Olen masentunut ja välillä tuntuu, että en jaksa eää elää.. ja sitten taas välillä kaikki on niin ihanaa ja tuntuu että pystyn mihin vain.

Arki sujuu vaihtelevasti, mutta koen mielialan vaikuttavan todella paljon elämänhaluuni. Huomaan, että töitä tehdessä olo on kaikin puolin paljon parempi ja nyt kun olet työtön, koen olevani taas paljon masentuneempi ja jollain tavalla epäonnistunut. Olen kuitenkin todella aikaansaava ja pidän tietyn päivärytmin, jotta en jumiudu kokonaan kotiin. Hyvinä päivinä näen ystäviä, käyn ostoksilla ja teen kaikkea kivaa. Joskus taas on päiviä kun mikään ei huvita ja silloin olen kotona ja siivoan, luen, katsellaan elokuvia yms.

[/quote]

Ihan kuin minä olisin kirjoittanu tuon..

Vielä ainakin toistaisesti on terveen paperit taskussa...
Terapiassa kuitenkin käyn, että saa nähdä koska tulee jotaki diagnoosia.

Jaksamisia!

-Jonna

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 19:23"]

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 18:27"]

Ilmenee todella monella tavalla, tässä muutamia mainitakseni: mielialat vaihtelevat jatkuvasti, olen lähes aina todella ärsyyntynyt ja ihan pienetkin vastoinkäymiset otan todella raskaasti, epäilen muiden ihmisten sanoja ja tarkoitusperiä, kuvittelen usein, että ihmiset vihaavat minua tai ajattelevat minusta jotain pahaa, minun on todella vaikea tehdä päätöksiä ja ahdistun helposti tulevista menoista. Muistan tosi paljon asioita, joita minulle on sanottu vuosia sitten ja joista olen loukkaantunut. Mietin usein, että haluaisin elää jonkun muun elämää koska välillä oman pään sisäinen olo käy vaan niin sietämättömäksi ja tuntuu ettei minusta ole mihinkään.

Minusta tuntuu, että mieheni haluaa jollain tavalla hallita elämääni. Innostun helposti uusista asioista ja saan ihmeellisiä päähänpistoja, mutta samalla tavalla myös kyllästyn ja turhaudun nopeasti. Olen masentunut ja välillä tuntuu, että en jaksa eää elää.. ja sitten taas välillä kaikki on niin ihanaa ja tuntuu että pystyn mihin vain.

Arki sujuu vaihtelevasti, mutta koen mielialan vaikuttavan todella paljon elämänhaluuni. Huomaan, että töitä tehdessä olo on kaikin puolin paljon parempi ja nyt kun olet työtön, koen olevani taas paljon masentuneempi ja jollain tavalla epäonnistunut. Olen kuitenkin todella aikaansaava ja pidän tietyn päivärytmin, jotta en jumiudu kokonaan kotiin. Hyvinä päivinä näen ystäviä, käyn ostoksilla ja teen kaikkea kivaa. Joskus taas on päiviä kun mikään ei huvita ja silloin olen kotona ja siivoan, luen, katsellaan elokuvia yms.

[/quote]

Ihan kuin minä olisin kirjoittanu tuon..

Vielä ainakin toistaisesti on terveen paperit taskussa...
Terapiassa kuitenkin käyn, että saa nähdä koska tulee jotaki diagnoosia.

Jaksamisia!

-Jonna

[/quote]

Oi kiitos! Samoin sinulle :)

Mulle tuli ihan yllätyksenä, että diagnooseistani ei kerrottu mitään ennen kuit itse otin asian puheeksi. Mielestäni se oli jopa loukkaavaa, että sain tietää niistä vasta itse kysyttyäni. Ja siitä on jo aikaa, kun pyysin saada nämä diagnoosit ja minusta kirjoitetut jutut paperilla itselleni nähtäväksi. En ole vieläkään niitä saanut..

Ap

Minulla myös vastaava diagnoosi. Todella vaikea elämä takana, koulukiusaamista ala-asteelta lukioon todella rankasti, koko minuus ihan palasina vielä nytkin kolmekymppisenä...

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 19:55"]

Minulla myös vastaava diagnoosi. Todella vaikea elämä takana, koulukiusaamista ala-asteelta lukioon todella rankasti, koko minuus ihan palasina vielä nytkin kolmekymppisenä...

[/quote]

Onko sulla jokin lääkitys käytössä?

Kiitos vastauksista ja voimia!

Hei, haluaisin kysyä muutaman kysymyksen, oletko ap vielä lukemassa tätä viestiketjua? :)

Mullakin todettiin tuo kesäkuun alussa.Olen välillä tosi ahdistunut.Muuten ei vaivaa.Eikä lääkkeitäkään ole paitsi opamox tarvittaessa

Mulla on kans diagnosoitu toi. Sun pitää itse päättää elätkö elämääsi jonkun diagnoosin kautta vai omana itsenäsi? Lähes poikkeuksetta kuka tahansa ihminen voidaan diagnosoida joksikin tai ainakin löytää piirteitä jostain.

Tärkeämpää on oppia ymmärtämään itseään, kuin jotakin v''''''n diagnoosia.

Voi elämä alkuperäistä kirjoittajaa!! Hahah. Meinasitko pystyä vastaamaan jokaisen epävakaan puolesta?? :DD

Hei! Haluaisin tietää onko miesystävälläni tätä persoonallisuus häiriötä tai muuta saman kaltaista. Olen aivan lopussa mutta hän ei suostu lopettamaan suhdetta.

Olemme seurustelleet vuoden. Kaikki oli ihan ok siihen asti kunnes viime syksynä muutimme yhteen. sen jälkeen helvetti alkoi.

En ole saanut koko suhteen aikana käydä ulkona kevereideni kanssa sillä a, hän ei pidä kavereistani, ovat kuulemma huonoa seuraa ja minun pitäisi etsiä uudet tai olla hänen surassaan tai hänen kavereidensa kanssa, b hänen ex vaimonsa petti häntä eikä hän voi luottaa kehenkään (en ole koskaan häntä pettänyt enkä edes antanut aihetta tälläiselle) ei siis minuunkaan c, minä olen kuulemma välinpitämätön ja epäluotettava enkä halua olla hänen tai hänen ystäviensä kanssaan (olen kyllä ollut) joten en siis saa omienikaan.

joka kerta kun on tullut kutsu johonkin niin pelkästä ehdotuksesta on seurannut raivoaminen, ero uhkailu (jos minä olen myöntynyt eroon on tullut vielä pahempi kohtaus) ja hän on alkanut juomaan.

en siis voi käydä missään enkä nähdä omia ystäviäni.

kerran kutsuin siskoni joka muutti toiselle paikkakunnalle meille istumaan iltaa (ainut kerta kun kutsuin ketään kotiimme!) ja siskon poikaystävän. teimme yhdessä pitsaa istuimme iltaa. kunnes mieheni joi liikaa viinaa ja alkoi siskon poikaystävällä pyyhkimään lattioita. elikkäs en enää voi pyytään ketään sukulaisia/ystäviä kylään.

Kerran kävin kaupungilla kahvilla miespuolisen kaverini kanssa (olemme tunteneet 10 vuotta ja hän on tyttäreni setäpuoli) ja mieheni raivostui tästä niin että riehui, hyppäsi autoon, ei näkynyt pariin päivään mutta kuului kyllä, sairaita viestejä ja puheluita ja tulin parin päivän päästä yöllä kännissä kotiimme autolla ja kertoi että on maksanut "pahoille pojille" käsirahaa kyseisen ystäväni tappamisesta, sekä oli kuulemma ostanut aseen.

ja näitä kertoja on jo muutama kun hän tulee humalassa yöllä uhkaillen satuttaa jotakuta (ei kyllä vielä minua) tai uhkaa hajottaa asuntomme.

ja kaikki alkaa aina siitä jos minä en ole suostunut hänen vaatimuksiin tai minua on pyydetty johonkin tai olen harkinnut edes lähteväni.

Aina kun hän hermostuu hän ei välitä Mistään ympärillä olevasta edes Omista lapsistaan. Hekin ovat meillä ollessaan menneet aikaisin illalla sänkyihinsä hiljaa kun hän on raivoissaan alkanut minulle huutamaan ja juomaan kaljaa.

Kihlasormuksen hän kiskoi sormestaan ja heitti pimeään makuuhuoneeseen minua kohti ja osui nukkuvaa lasta päähän.

Kun hän hermostuu hän jättää lastenhoidon, hoitaa humalassa ja jättää menemättä töihin tms.

Ja tämä kaikki on kuulemma minun syytäni koska kuulemma joko "kusen hänen muroihinsa", kusetan häntä, ärsytän häntä tai olen kusippä tai persenaama.

paljoakaan ei tarvitse että tämä raivo räjähtää.

vaadin häntä muuttamaan pois ja sen hän raivoten tekikin. olen hänelle velkaa hiukan, minulla on vielä hänen tavaroitaan/kodinkoneitaan ja hänen autonsa vakuutuksineen sekä kännykkä ja nettiliittymät ovat minun nimissämme. yritimme vielä eri asunnoissa mutta tästä ei tule mitään.

hänellä on avain asuntooni ja hän saattaa ajaa vaikka kännissä keskellä yötä jos sille päälle sattuu tänne. muutan kuukauden päästä ja sitten vasta olen "turvassa"

hän lähettelee viestejä joissa olen kusipää, seuraavassa käskee kasvaa aikuiseksi ja suostua vaatimuksiinsa että suhdetta voi jatkaa ja tai yhtäkkiä seuraava viesti voi olla kiitos jostain/hyvää yötä kulta tma. ja taas seuraava jokin uhkailu.

sain myös tietää hänen väkivaltaisesta historiastaan ja ex vaimonsa piinaamisesta eron jälkee ja siitä seuranneesta lähestymiskiellosta.

Tämän ihmisen mielestä hänen käyttäytymisensä on normaalia, hän on vain kuulemma hiukan tempperamenttinen eikä häntä saa ärsyttää.

tämä ei ole enää normaalia ! haluaisin mielipiteitä, olenko aivan väärässä?

Edelliselle: Turvakodin kautta eroon.

[quote author="Vierailija" time="13.03.2014 klo 18:09"]

Haluatko kysyä jotain? Tai kertoa omakohtaisia kokemuksia aiheesta, joko persoonallisuushäiriöisen läheisenä tai itse diagnoosin saaneena?

[/quote]

En halua kysyä. Eikä ole mtään kerrottavaakaan.

Olen toi ylläoleva kolmekymppinen, ja joo, kyllä on lääkityksiä sekä säännöllisiä tapaamisia avo-hoitoyksikössä...

Mulla hoidetaan lääkityksellä epävakaata persoonallisuushäiriötä.

Up

Käytkö Kelan tukemassa terapiassa?

Ainakin osittain tuossa on kyse siitä, että pyörii liikaa oman napansa ympärillä, tutkailee koko ajan fiiliksiään. Kannattaisi suunnata huomio itsensä ulkopuolelle, se voisi auttaa!

Mulla oli ennen ko häiriö, mutta enää en täytä diagnoosin kriteereitä. Koen olevani melkein parantunut, joitain haitallisia käytösmalleja on vielä. Traumojen käsittely ja terveiden käytösmallien oppiminen on rankkaa ja hidasta, mutta täysin sen arvoista. Suosittelen kyllä keskusteluavun tai sopivan terapian hankkimista, esim. DKT on erityisesti tämän häiriön hoitoon tarkoitettu. Paljon voimia ja siunausta sulle ja kaikille tästä häiriöstä kärsiville! Toivoa paranemisesta on, ja vaikka mieli ei tervehtyisikään kokonaan on hyvä ja onnellinen elämä mahdollista.

Tosi paljon tiedätte epävakaudesta, kylle sitä syyttämistä tekee ihan muutkin. Ja jos on tunteita ja vtutusta, niin sekö tarkoittaa, ettei se voi johtua toisesta.  Ja jos parisuhteessa, jossa kaikki on menny päin prsettä ja toisia vain syytellään, niin silloin asiat menny huonosti ja yleensä sitä vikaa on molemmissa puolissa. Otan esimerkin itsestä, parisuhde kukoisti ja oli mielekästä niin kauan, kun toinen osoitti kunnioitusta ja vastakaikua omille tunteillesi. Mutta kun ruvettiin menemään siihen, että vika on vain minun päässäni, koska reagoin vittuiluun, niin silloin oli peli menetty jo ennen kuin mikään oli loppunut tai alkanut.

Minun äidillä tämä sama. Aika raskasta oli lapsuus. Muutaman kerran tullut soitettua apua kun äiti otti lääkkeitä ja alkoholia tai oli muuten itsetuhoinen. Nyt parikymppisenä edelleen melko raskasta, kun äiti usein soittelee ja viestittelee ahdistuksestaan, mutta helpompaa, koska on aina hyvällä tuulella, kun tulen kylään viikonlopuksi.