Vierailija
Poiminta

Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.

 

Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.

 

Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.

 

On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.

 

Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.

  • ylös 879
  • alas 59

Sivut

Kommentit (413)

Mulla on kolmenkympin kriisi, tai luulen että mulla on joku myöhäisempi kriisi etuajassa. Vaikka samoja nämä kaikki kai pohjimmiltaan ovat?!

 

Tiedostan että vanhenen, aika on sittenkin rajallinen.

 

Tyhjyyden tunne liittyy lopulta siihen, että oman tulevan kuolemansa tunnistaa. En ole löytänyt tähän mitään hyvää ratkaisua vielä.

 

Toisaalta koen ihan naurettavan pinnallisesti ulkonäkökriisiä, tajusin että vanhenen fyysisesti. Myös alle 20-vuotiaana läpikäymäni itsetunto-ongelmat ovat palanneet pahana, vaikka ne olivat pitkään pois. Onko se takautuma tai kaipausta siihen aikaan vain, että voi miettiä typeriä pinnallisuuksia suurina murheina?

 

Mitään maallista saavutettavaa tai saavuttamatonta en kaipaile, tajuan että saan mitä haluan, jos vain haluan tarpeeksi. Siitähän kaikki on kiinni. Mutta se vaan, kun kaikki on lopulta niin kivuliaan rajallista.

  • ylös 331
  • alas 11

Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen.  Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.

  • ylös 370
  • alas 128
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen.  Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.

 

Huh!

  • ylös 594
  • alas 3

Ihan ajan kanssa olen selvinnyt. Myös miehen tapaaminen kriittisellä hetkellä on auttanut asiaa, samoiten uusien opintojen ja töiden aloittaminen sekä maisemanvaihto. Vielä on pakka hieman sekaisin lähinnä työuran suhteen (tai sen puutteen) sekä kroonisen rahapulan takia, mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä. Ei ole kyllä helppoa hyväksyä ikääntymistä tai orastavia kremppoja, mutta yritän ajatella, että olen vielä ihan hyvässä kunnossa ja että vielä mulla on paljon annettavaa maailmalle. Pyrin olemaan itselleni armollinen.

  • ylös 222
  • alas 5

Kolmonen jatkaa vielä: Sain uuden elämän! Oli ihanaa vaihtaa se kaikki vanha uuteen.  Harmitti jälkeen päin, etten aiemmin repäissyt. Mutta 30v on hyvä aika remontoida elämä, jos siihen tarvetta on!

  • ylös 213
  • alas 30

Tulipa mieleen, että tein saman tempun 27-vuotiaana kuin nro 3. Lisäksi vaihdoin ammatinkin, eli menin oppisopimustyöpaikkaan opiskelemaan täysin eri ammatin. Kaikki kerralla uusiksi.

 

Mutta ei lopullista apua... Eikö kukaan tunnista tuota rajallisuuden tunnetta omakseen? Onko mulla viidenkympin kriisi etuajassa? Aivan käsittämättömiä, ja huikaisevan pelottavia, tyhjiä tunteita, ei niitä oikein voi kuvaillakaan sanoilla. Niiden aikaan saamiseen riittää toisinaan vain kun katsoo taivaalle. Tai katsoo vaikka lastaan. Se on vasta elämänsä alussa, kehittyy, eikä vanhene, ihan koko elinkaari on vielä edessä. On siinä hyvin paljon kaunistakin. 2

  • ylös 225
  • alas 5

Se "selviää" omalla ajallaan. Nyt sinun tehtäväsi on vaan käydä läpi niitä kaikkia asioita, mitä mielessä pyörii. Laitoin lainausmerkit siksi, ettei se kriisi selviä millään salamaniskulla, vaan elämä soljuu eteenpäin ja jossain kohtaa muistat, että silloin oli sellainen olo ja nyt ei enää ole. Elämä ei lopu kolmeenkymmeneen, eikä neljään tai viiteenkymmeneenkään sen puoleen, nuoruuden perään ei kannata haikailla, koska se ei todellakaan edes ole mitään ihmeellisen ihanaa aikaa, tulet huomaamaan, kun saat enemmän perspektiiviä.

 

On ihan normaalia siinä kolmenkympin tietämillä käydä läpi tuollaisia tunteita, siinä hakee suuntaa elämälleen, mitä sinä oikeasti haluat ja mitä et. Ei nekään selviä mustaksi valkoiselle, että voisi kirjoittaa paperille mitä tarkkaan haluaa, mutta oppii elämään enemmän omien arvojen, ei ulkopuolisen paineen mukaan.

 

Tsemppiä sinulle, ole itsellesi ystävällinen.

 

Olin itse aivan hukassa joskus n. 27-vuotiaana ja nyt 36-vuotiaana en voi jotenkin ymmärtää, miksi minulla mukamas silloin oli niin vaikeaa, mutta se oli just sitä, että hain paikkaani ja tapaani elää enkä osannut yhään käsitellä sitä asiaa. Nyt vasta ihan viimeisen kahden vuoden aikana minulle on tullut kokonaisvaltainen hyvä ja varma olo, että minun elämäni on (minulle) ihanaa!

 

 

 

  • ylös 310
  • alas 3

Onneksi nro 8 kirjoitti juuri sen mitä itsekin ajattelin, ei tarvitse tällä surkella aipädillä naputella :).  Nuo tuntemukset menevät kyllä ohi, kaikki tasoittuu ja elämä alkaa maistua. Tee muutoksia, jos olo ei millään helpotu. Minä en muuttanut muuta kuin pidin sapattivuoden töistä ja aloitin joogan ja meditoinnin. ne olivat riittäviä muutoksia minulle, työkriisi ja eroaikeet hälvenivät. Tsemppiä! 

  • ylös 146
  • alas 6
Vierailija

Tulipa mieleen, että tein saman tempun 27-vuotiaana kuin nro 3. Lisäksi vaihdoin ammatinkin, eli menin oppisopimustyöpaikkaan opiskelemaan täysin eri ammatin. Kaikki kerralla uusiksi.

 

Mutta ei lopullista apua... Eikö kukaan tunnista tuota rajallisuuden tunnetta omakseen? Onko mulla viidenkympin kriisi etuajassa? Aivan käsittämättömiä, ja huikaisevan pelottavia, tyhjiä tunteita, ei niitä oikein voi kuvaillakaan sanoilla. Niiden aikaan saamiseen riittää toisinaan vain kun katsoo taivaalle. Tai katsoo vaikka lastaan. Se on vasta elämänsä alussa, kehittyy, eikä vanhene, ihan koko elinkaari on vielä edessä. On siinä hyvin paljon kaunistakin. 2

 

 

Tunnistan tämän. Haluaisin elää niin että voisin kuolla tyytyväisenä.

 

  • ylös 76
  • alas 2

Voi tunnistan! Olen 31 ja mietin ihan hirveästi, päivittäin, omaa vanhenemista, omien vanhempien vanhenemista, omien isovanhempien vanhenemista. Olen miettinyt minkälaista heidän kenenkin elämä on ollut tässä iässä. Miks he on tehneet sellaisia valintoja kuin ovat tehneet. Tietenkään en voi sitä tietää, mutta mietin mitä itse tekisin siinä ajassa ja siinä tilanteessa. Pysäyttäviä ajatuksia.

 

Mietin omia lapsiani, minkälaista heidän elämänsä tulee olemaan meidän lapsinamme ja minkälaisen ystäväpiirin ja tulevaisuuden he saavat. Miltä he näyttävät samassa iässä kuin olen nyt itse? Voinko olla tyytyväinen tekemääni työhön vanhempana kun he ovat aikuisia. Mitä asioita he muistavat lapsuudestaan.

 

Mietin itseäni, mutta olen ihan varma siitä että teen juuri oikeita asioita tällä hetkellä. Siitä ei ole epävarmuutta. Ehkä lähinnä terveyttä, kuinka voin säilyä hyvässä kunnossa. Olen tehnyt elämäntaparemontin, vaikken mitenkään rapakuntoinen ole ikinä ollutkaan.

 

Välillä tulee ihan ihmeellinen olo, kun miettii kuinka tämä maailma on jatkanut oloaan niin kauan, ollen sama kaikille meille, jotka täällä vain käymme. Viime syksynä luin paljon maailmankaikkeudesta ja sitä en halua enää edes miettiä minkälaisia ajatuksia ja pelkoja se aiheutti!

  • ylös 207
  • alas 7

Kirkastamalla omat arvoni ja toimimalla niiden mukaan joka päivä. Jos ei tiedä, mitä elämässä pitää tärkeänä, mielekkäänä ja vaivannäön arvoisena, on täysin mahdoton olla onnellinen. Vastaavasti on aika helppo olla onnellinen, jos arvot ovat selvät ja toteuttaa niitä.

  • ylös 139
  • alas 6

Olen jo yli 40, mutta muistan oman kolmenkympin kriisini hyvin. Kesti puolitoista vuotta ja muistan edelleen sen lauantai-iltapäivän, jolloin totesin aviomiehelleni että "nyt se mun kolmenkympin kriisi on ohi". Se todella lähti näin arkisesti autoajelulla.

 

Kävin itsekin silloin mietteitä, että kaikki oli saavutettu. Olin opiskellut haluamani tutkinnon, minulla oli ihana aviomies, hyvä työ ja edut, oma koti ja no kaikkea mihin oli ponnistellut siihen asti määrätietoisesti. Elämäni oli "valmis". Sitten tuli tunne että haluan laittaa kaikki uusiksi, että mistä aloittaisin. Onnekseni tajusin mennä juttelemaan terapeutille ja hän antoi viisaan neuvon, älä tee mitään, älä riko mitään.

 

Hassua kyllä lopullisen oivalluksen "tilaani" sain New Yorkin matkalla. Siellä Manhattanin kaduilla tajusin, että minä olen vain yksi pieni ihminen täällä murheineni. Maailma menee eteenpäin ja nämä miljoonat ihmiset eivät välitä pätkän vertaa mun mitättömistä ininöistä. Aivot ikäänkuin saivat sosiaalisen shokin. Siitä reipastuneena perustin parin vuoden kuluttua oman yrityksen enkä ole pahemmin kriiseillyt sen jälkeen. 

 

Neuvonani siis on, lähde johonkin ajatukset räjäyttävälle matkalle. Jos on liian pienet elämänpiirit, et näe hyvää itsessäsi ja elämässäsi ja jumitut liikaa.

  • ylös 368
  • alas 7

Kriiseilin voimakkaasti, vaikka oli hyvä ura, rahaa ja ok aviomies. Vasta vakavasti sairastuttuani tajusin suorittaneeni elämääni. Ymmärsin ettei se ainainen kiire töissä ja täysin kalenteritettu vapaa-aika, saati hyvä palkka tuoneet onnea. Käänsin toipumisaikana kelkkani, kouluttauduin uudelleen(alkuperäinen koulutus on/oli KTM) puusepäksi ja downshiftasin. Nyt, 8 vuotta sen jälkeen olen onnellisempi kuin koskaan, teen erilaisia tilauspuutöitä omassa yrityksessäni, vaikks tulot ovat pienet, niin onnellisuus on suuri.

  • ylös 322
  • alas 3

Komppaan nro 13. Itsellä oli tunne että tässäkö tämä oli? Mikään ei tuntunut miltään,en osannut nähdä mitään hyvää. Ajatukseni kiersivät liian pientä urautunutta kehää ja olin muutenkin jumittunut ihan liian pieniin kuvioihin. Kävin psykologilla purkamassa mieltä ja otin töistä vuorotteluvapaata. Matkustelin,esim 3 vkoa kielikursseilla "räjäytti tajuntani" olin ekaa kertaa yksin vieraassa maassa tuntematta ketään. Teki hyvää pääkopalle ja ajatuksille. Ton reissun jälkeen lähdin patikoimaan Itävaltaan,tein koko vuoden tietoisesti ihan erilaisia asioita. Kriisi helpotti ja arki oli taas ihan jees kun olin ollut ihan muissa kuvioissa.

  • ylös 109
  • alas 1
Vierailija

Tulipa mieleen, että tein saman tempun 27-vuotiaana kuin nro 3. Lisäksi vaihdoin ammatinkin, eli menin oppisopimustyöpaikkaan opiskelemaan täysin eri ammatin. Kaikki kerralla uusiksi.

 

Mutta ei lopullista apua... Eikö kukaan tunnista tuota rajallisuuden tunnetta omakseen? Onko mulla viidenkympin kriisi etuajassa? Aivan käsittämättömiä, ja huikaisevan pelottavia, tyhjiä tunteita, ei niitä oikein voi kuvaillakaan sanoilla. Niiden aikaan saamiseen riittää toisinaan vain kun katsoo taivaalle. Tai katsoo vaikka lastaan. Se on vasta elämänsä alussa, kehittyy, eikä vanhene, ihan koko elinkaari on vielä edessä. On siinä hyvin paljon kaunistakin. 2

 

Minulla oli noita elämän rajallisuuden tunteita etenkin, kun lapseni oli ihan vauva. Itkin sitä, että joskus kuolen ja elämä on niin lyhyt. Nyt nämä tunteet ovat väistyneet. Kyse ei ollut masennuksesta vaan nimenomaan jonkin rajallisuuden ymmärtämisestä. Työssäni sairaanhoitajana näen kauhean riipaisevasti elämän raadollisuuden ja sen, että oma aika voi koittaa koska vain, niin myös läheisten aika. Se on todella ahdistavaakin välillä. Ihmiset rakentavat elämänsä ja valheellisesti saavat kontrollin tunteen kaikesta, mutta tosiasiassa elämältä voi tippua pohja koska vain vakavan sairauden edessä. Joskus en ajattele näitä asioita, toisinaan paljonkin. 

 

  • ylös 217
  • alas 0
Vierailija

Kirkastamalla omat arvoni ja toimimalla niiden mukaan joka päivä. Jos ei tiedä, mitä elämässä pitää tärkeänä, mielekkäänä ja vaivannäön arvoisena, on täysin mahdoton olla onnellinen. Vastaavasti on aika helppo olla onnellinen, jos arvot ovat selvät ja toteuttaa niitä.

Alan oivaltaa saman. Yksinkertaisesti lopettanut muiden miellyttämisen; en vain tee mitään mikä ei ole minulle tärkeää.

 

  • ylös 98
  • alas 3

Niin. Mä olen 30. Mä olen eronnut, ei lapsia. Haluan lapsia, mutta kun ei yksin voi. Mulla on pätkätyö, jatko-opinnot kesken. Ei omistusasuntoa, ei säästöjä. Että en kai mä oikeestaan ole saavuttanut ns. mitään.

Tästä huolimatta mä oon ihan tyytyväinen :) Se että täytin 30 stressas mua etukäteen hirveesti, mutta sitten tajusin että elämä jatkuu. Ihan oikeesti.

  • ylös 140
  • alas 5
Vierailija

 

 

Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.

 

Muahahah juuri niin se menee että huomaat kohta olevasi 40, mutta lohdutan että sitä seuraava vuosikymmen menee VIELÄKIN NOPEAMMIN!

Ota siis järki käteen ja nauti siitä että et vielä ole rupsahtanut vanha kurppa.

 

  • ylös 42
  • alas 78

Minä aion palata opiskelemaan alaa, jolle tunsin intohimoa jo muutama vuosi sitten. Uskoin sisäistä kriitikkoani ja muiden mielipiteitä liikaa, joten en uskaltanut seurata unelmaani. 

 

Nyt alan huomata, että samalla tapoin osan persoonaani. Mikään ei ole tuon jälkeen tuntunut kunnolla miltään. Uskoin yös, etten osaa mitään enkä pysty mihinkään ja elin sen mukaan. Koin "herätyksen", kun työpaikassani kyseenalaistettiin huomattava ylikoulutukseni alalle. Aloin tajuta, että minun on nähtävä itseni lahjakkaana ja kykenevänä ihmisenä, sillä sellainen olen.

 

Muiden mielipide elämästäni on tullut merkityksettömäksi. Tunnen nahoissani seuraukset siitä, että en seurannut unelmaani. Nyt en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä minä haluan, mikä on minulle hyvä. Muuten kuihdun ihmisenä. 

 

Aviomies on saanut pysyä. Muuten ihmissuhteissa olen karsinut energiasyöpöt ihmiset ja sellaiset "lohtukaverit", jotka haluavat vain käyttää hyväkseen jotenkin. En enää jaksa miellyttää ja pitää yllä naamiota. Aitous ja rehellisyys on ainoa tapa kokea yhteyttä toisiin.

 

31v.

  • ylös 150
  • alas 4

Raivostuttaa koko ajan kaikki. Ihmiset valehtelevat ja esittävät. Elävät ymmärtämättömyydessä.

  • ylös 97
  • alas 3

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla