Kuinka monen isä on pilkannut tyttärensä ulkonäköä?

Niin onhan se lapsen oma persoona ongelma, ei isän. Joidenkin on niin kovin vaikea hyväksyä vanhempiaan heidän omassa raadollisuudessaan.

Mun isä, syntynyt -52 ei koskaan kommentoinut mun ulkonäköä huonosti, ei kommentoinut oikeastaan ollenkaan mutta mulla oli aina sellainen olo että olin kaikin puolin hyvä hänen mielestään. Mun äiti sen sijaan kritisoi kaikkea minussa raskaamman puoleisesti mutten välittänyt asiasta. 

Teini-iässä kun olin niin isä kommentoi kerran poikaystäviä kohtaan harjoittamaani käytöstä sanomalla että pojillakin on tunteet:D 

Vierailija kirjoitti:

Kun olin teini-ikäinen, isä aina kysyi ravintolassa minkä salaatin otan, veli sai syödä mitä halusi. Kerran myös kommentoi peppuni olevan kuin seitsemän leivän uuni. Olin tuolloin normaalipainoinen.

Minä en olisi saanut syödä mitään.

Olin lihava läskiperse. Kouluterveydenhoitajan mukaan pitkä ja hoikka tyttö.

Myös muutenkin ruma ulkonäköni oli isäni suurimpia huolia. Olin tyhmä ja laiska. Itsekäs, luonnostaan pahan hajuinen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Nimittelyä ja arvostelua harrastettiin mielellään myös silloin, kun joku kaverini oli kuulemassa. Nöyryyttäminen muitten edessä tuotti isälleni jotain nautintoa. Tosin meille ei olisi mielellään saanut ketään kaveria pyytääkään, sillä eihän kukaan minusta oikeasti pitänyt.

Jostain kumman syystä minua kuitenkin vieraat kehuivat nätiksi. Olin nuorena hyvin hämmentynyt kehuista, sillä minähän olin kuvottavan ruma!

Isäni on syntynyt -54. Kommentoi teininä minulle mm. ”Katsoisit mitä laitat suuhusi”- olin alipainoinen ja silloin normaalipainossa. Myös merkkityyliä kommentoi, että ”naama on milloin minkäkin näköinen”. Äitini taas (sairaanhoitaja) sanoi sukulaisillani kylässä käydessään kaikkien kuullen saunassa, että minulla on niin paksut reidet. Minua ei koskaan kehuttu, vaan aina vain silloin sanottiin jos tein jotain väärää. Vanhempani olivat kuitenkin molemmat kouluttautuneita ihmisiä.

Miksi ei olisi voinut vaan rakastaa ja sanoa hyviä asioita ja jättää huonot sanat ja arvostelut sanomatta?

Minun isäni sanoi minua aina pullukaksi. Siitä sitten nuorena aikuisena sairastuin syömishäiriöön, kun oikeasti luulin olevani lihava. Noh, olin isäni mielestä toki myös laiska, tyhmä, mitään osaamaton vässykkä, että muitakin ongelmia perhesuhteissa oli.

Vierailija kirjoitti:

Niin onhan se lapsen oma persoona ongelma, ei isän. Joidenkin on niin kovin vaikea hyväksyä vanhempiaan heidän omassa raadollisuudessaan.

Lapsia kuuluu kehua ja kannustaa.

Mun isä kehui ja kannusti ja kertoi että olen kaunis. Mutta hän aina muisteli myös miten oli heti syntyessäni sanonut, että mulla on vahvat ja lihaksikkaat jalat. Siitä tuli hiukan traumoja, ja yritin laihduttaa kunnes totesin, että sääristäni ja reisistäni ei saa siroja millään. Toisaalta olen kestävä ja jaksan kävellä loputtomiin, ja isän kanssa käytiinkin aikoinaan pitkillä erämaavaelluksillla.

Jostain syystä isäni katsoi asiakseen tuoda ääneen julki jatkuvasti, että oli hänen mielestään ikävuosina 12 - 19 erittäin epänaisellinen ja suorastaan miehekäs. Äänikin liian matala.

Hän oli tavattoman hämmästynyt siitä, että mulla oli poikaystäviä vaikka en koskaan edes "laittautunut". Toisin sanoen en värkännyt tukkani kanssa enkä meikannut ja vaatteetkin oli tyyliin farkut ja T-paita tai college-huppari.

Finneistä ja lihomisesta hän huomautteli, vaikka mitään aknea minulla ei ollut (muutama näppy silloin tällöin) ja hoikka olen ollut koko ikäni. Tottahan sitä nyt nuori nainen saa muotoja ajan kanssa olematta silti lihava.

Ja luoja paratkoon, että piti vielä silmälasit saada!

Suuri yllätys hänelle oli, että vähemmän naisellinen tyttärensä "pääsi naimisiin" ja synnytin terveen lapsen pari vuotta yliopistosta valmistumisen jälkeen. Ja jatkoi työssäkäyntiä.

Ei ole pilkannut minua, mutta siskoani on.