Lue keskustelun säännöt.
Rakastatko vanhempiasi?
28.02.2014 |
Eli onko se itsestäänselvyys ja pakko? Itse en koe rakastavani vanhempiani. Lapsuuteni oli perheen suhteen normaali joten siitä asia ei johdu. Olen muuten tunteellinen ja empaattinen ihminen mutta en vain rakasta vanhempiani. Jos he kuolisivat niin en itkisi sängyssä maaten kuukausia. En tietenkään iloitsisikaan mutta se ei herättäisi minussa mitään erityisen vahvoja ja kauan kestäviä tunteita.
Kommentit (46)
En,mulla ei vanhempia koskaan ollutkaan sanan varsinaisessa merkityksessä.olivat juu olemassa mutta koen et olin aina itse se vanhempi.isä alkoholisti,äiti lapsentasolle jäänyt narsisti,skitsofreenikko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molemmat kuolleet, isää kaipaan sitä toista en.
En pysty käyttämään sanaa "äiti". Ei minulla sellaista ollut muuta kuin biologisesti.
Olin taakka, luvatta maailmaan ängennyt hänen elämänsä pilaamaan. Ja sein sain nahoissani tuntea.
Miten sellaista ihmistä voisi rakastaa, tai edes pitää?
Isä oli kiltti ja täysin alistettu. Isän kanssa kuitenkin kuljettiin luonnossa ja käytiin uimassa ja isä tuli aina koulun päättäjäisiinj ja joulujuhliin, se toinen ei enkä sitä edes kaivannut.
Isän elämä sen toisen kanssa ei ollut todellakaan helppoa, ja usein kun aloin jotain ymmärtää toivoin että isä ottaisi minut mukaan ja häivyttäisiin elämään jonnekin kauas.
Itselläni ei ole lapsia enkä ole parisuhteessa. En edes haluaisi enkä osaisi olla äiti, olisin varmasti kamala sellainen. En ole saanut minkäänlaista äidinmallia eikä minulle ole koskaan herännyt minkäänlaisia äidinvaistoja.
Eläimiä pystyn rakastamaan. Ne osoittavat vilpitöntä hyväksyntää ja pyyteetöntä rakkautta. Niiden kanssa tunnen olevani turvassa.
Kun se "äiti" kuoli en ollut hautajaisissa enkä muistanut mitenkään. Olin pistänyt välit poikki kokonaan jo vuosia aikaisemmin, kun isä kuoli. Monta vuotta vihasin sitä ihmistä, kunne sain työstettyä sitä kaikkea. Enää en vihaa. Säälin kyllä, surkeaa ihmistä jonka elämän on täytynyt olla paskaa kaiken sen vihan keskellä. En haaskaa sellaiseen niin voimakasta tunnetta kuin viha. En tunne mitään muuta kuin sääliä. Elän omannaäköistäni elämää ja olen tyytyväinen.
Äiti samoin isä vanhoja, isä jo 87. Tuskin kauaa tässä maailmassa. Mutta en sure sitä muuten kuin äidin puolesta. Ollut aina etäiset välit.
Rakastin. Isä kuoli 82-vuotiaana 2005 ja äiti 85-vuotiaana 2011. Minä olin iltatähti, he olivat nelikymppisiä minun syntyessäni.
Mulla on melko samanlainen tarina, poislukien itsemurhalla uhkailu ja kotoa pois ajaminen. Itseasiassa mun äiti huomas joskus, että yritetään lähteä ns. karkuun kotoa ennenku se tulee töistä ja sen jälkeen kielsi senkin ettei sieltä saa poistua ennenkuin hän on tullut kotiin. Huusi, kävi käsiksi, oli uhkaava, pelottava ja aggressiivinen. Joskus myöhemmällä iällä olen yrittänyt kertoa omasta mielipahastani hänelle ja vastaukset ovat tyyliin "jaaha taas on teiniuhmaa liikkeellä..." tai "ei mulla oo tullut mieleenkään pyytää sulta mitään anteeksi". En sitten tiedä olisko sekään enää järjissään jos ymmärtäisi sen mitä mulle silloin aiheutti ja mistä kärsin koko loppuelämäni. Ehkä kaikista pahinta oli sellainen "hiljaisuus" ja odotti vain sitä hetkeä milloin räjähtää. Sen jotenkin näki siitä olemuksesta, että on niin räjähdysherkässä tilassa et pienikin rasahdus saa raivon irti. Vaikea selittää. Voimia sullekin kuitenkin.
: Mies 35v