Lue keskustelun säännöt.
Rakastatko vanhempiasi?
28.02.2014 |
Eli onko se itsestäänselvyys ja pakko? Itse en koe rakastavani vanhempiani. Lapsuuteni oli perheen suhteen normaali joten siitä asia ei johdu. Olen muuten tunteellinen ja empaattinen ihminen mutta en vain rakasta vanhempiani. Jos he kuolisivat niin en itkisi sängyssä maaten kuukausia. En tietenkään iloitsisikaan mutta se ei herättäisi minussa mitään erityisen vahvoja ja kauan kestäviä tunteita.
Kommentit (46)
Rakastan. Varsinkin äitiäni. Hän on maailman paras äiti. Voin myös luottaa 150% vanhempiini ja he ovat tukeni ja turvani joka asiassa vaikka olenkin jo lähemmäs 30 vuotias. Olen yhä äidin pikkuprinsessa. Eli todellakin itkisin ja surisin pitkään minulle tärkeitä ja läheisiä vanhempiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan koko sydämmestä! He ovat ihania en kestä ajatusta, että joskua heitä ei ole :'( Näen heitä joka viikko :-)
Äitiäni, isääni ja äitipuoltani rakastan. Vanhempani erosivat kun olin lapsi. Isä ja äitipuolikin erosivat n. 8 vuotta sitten mutta soittelen ja kyläilen äitipuoleni luona. Isäni on narsisti ja alkoholisti. Hänessähän ei (omien sanojensa mukaan) ole mitään vikaa ja hän käyttäytyy todella itsekkäästi.
[quote author="Vierailija" time="02.03.2015 klo 08:43"]
Äitiäni, isääni ja äitipuoltani rakastan. Vanhempani erosivat kun olin lapsi. Isä ja äitipuolikin erosivat n. 8 vuotta sitten mutta soittelen ja kyläilen äitipuoleni luona. Isäni on narsisti ja alkoholisti. Hänessähän ei (omien sanojensa mukaan) ole mitään vikaa ja hän käyttäytyy todella itsekkäästi.
[/quote]
Siis isää en rakasta mutta isäpuolta.
En osaa sanoa, luulen että minulla oli ok lapsuus, mutta viimevuosina omien lasten kasvun myötä olen miettinyt että välit vanhempiini ovat tosi etäiset ja viileät. Vielä kun olen vierestä seurannut muutaman ystäväni suhdetta omiin vanhempiinsa. En koe tarpelliseksi tai luontevaksi asiaksi esim soitella ja kertoa tai kysellä kuulumisia, välimatkaa n 70km eli nähdään maks kerran kuussa satunnaisesti. Keskustelut ei koskaan ole 'syvällisiä' tai intiimejä..en siis koe helpoksi kertoa vaikka jos olen sillä hetkellä väsynyt johonkin/jostain, tai huolista lasten suhteen vaikkapa tai tai.. Luulen että tukea tarvittaessa löytyisi, jos olisi pakkotilanne sitä pyytämällä pyytää. Luulen että vanhemmillani on läheisemmät väliin joihinkin sisatuksistani, ja se on ok. Koen että.en tarvitsekaan enempää, mutta välillä mietin onko tässä taustalla jotain mitä en huomaa ja mitä tästä seuraa.. Mutta toisaalta homma on ihan ok. Luulen myös että maailmani ei kaatuisi jommankumman tai molempien kuolemaan, vähä huolettaa olenko jotenkin kylmä? Mutta en myöskään ylläty jos kuolematilanteessa tulisikin joku romahdus ja katuisin tätä nykyistä vähäistä yhteydenpitoa ja etäisyyttä. Rakkaus tuntuu turhan voimakkaalta sanalta, jos vertaan siihen mitä tunnen miestä ja lapsia kohtaan. Vanhempani on ihan kivoja,öh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitiäni en rakasta. Sanat ei riitä kertomaan hänen narsismistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mutta eipä nekään rakasta mua. (Eipä sillä että tolla olis mitään väliä, en siltikään rakastais niitä vaikka ne rakastaiskin mua).
Äitini oli teini minut saadessaan. Opiskelut kesken, paljon harrastuksia, harvoin kotona. Isällä reissutyö ja vapaat joi. Mummoni kasvatti minut. Olen yksi isäni sisaruksista. Erittäin vanhanaikainen ja perhekeskeinen, 3 lapsen äiti. Mummo joutui sairaalaan kun olin 16. Jäin kotiin 4 vuotta nuoremman sisaren kanssa. Mummo eli vielä pari vuotta, pääsemättä enään kotiin. Vanhempiini välit on asialliset ja viileät. Erosivat ennen mummon kuolemaa. Sisareni ei ole käynyt kun peruskoulun ja on syrjäytynyt. En osannut lapsena lasta kasvattaa. Itselleni mummo antoi hyvät eväät elämään. Kiitos siitä hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En rakasta. Isäni on sovinisti alkkis, hänen takiaan olen harkinnut itsemurhaa, karkaamista jne. Äidistä välitän, uskon että hän olisi voinut olla hyvä äiti ilman isää (ja ehkä ilman omilta vanhemmiltaan saatua kasvatusta), mutta en voi sanoa rakastavani häntäkään. Liian paljon on tapahtunut, en pysty unohtamaan.
Toivoisin niin, että minulla olisi sellaiset tavalliset, turvalliset vanhemmat jotka monella on. Ette ymmärrä kuinka onnekkaita olette ja kuinka hyvät lähtökohdat olette saaneet elämällenne, te joilla on rakastavat vanhemmat!
Valitettavasti en koe rakastavani, mikä häiritsee minua. Voinko olla "normaali", kun en muista kokeneeni mitään lämpimiä tunteita vahempiani kohtaan pitkään, pitkään aikaan? Joskus lapsena viimeksi. Äidissäni on paljon narsistisia piirteitä, minkä vuoksi on vaikea persoona, kun taas isä on piittaamaton alkoholisti.
Mun on vaikea uskoa, että itkisin itseni takia, joa äiti kuolisi. Lasten surua voisin surra, mutta en koe äitiä mitenkään läheiseksi. Isäni kuolemaa itkisin ainakin kurjan elämänsä takia, mutta en välttämättä kokisi menttäväni mitään ihmeempää itse, kun välit ovat etäiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan vanhempiani, vaikka he eivät ole vailla virheitä. Miksi? Koska lapsi rakastaa vanhempiaan ja vanhemmat rakastavat lastaan. Se on luonnollista ja normaalia – itsessään arvokasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En rakasta. Huono lapsuus ja uskon ettei vanhempani rakasta minuakaan. Mummua rakastan vanhempienikin edestä :) olisi vain helpotus jos vanhemmat kuolisi
En välitä millään muotoa. Isä kun kuoli ei tuntunnut missään. En tapaa äitiä vaikka samassa kaupungissa asutaan. Kohtelivat minua toisarvoisesti. Sikäli on hyvä näin nimittäin kun ei rakasta niin eipä tule suru kun kuolee, ei tarvitse vaivautua hautajaisiin. En ole kylmä ihminen, rakastan lapsiani ja miestäni. Joskus jopa ihmettelen kun jollain iäkäs vanhempi kuolee niin on ihan hajalla surusta.
Kovasti. Vaikka toinen heistä onkin jo kuollut.
Mutta ymmärrän ihan hyvin, että kaikki eivät koe samoin. Myötätuntoni on puolellasi, ap.
En rakasta ja siihen on kyllä hyvät syyt.
Voi kunpa omat lapseni voisivat aikanaan vastata samaan kysymykseen kuten monet täällä ovat ihanasti kuvanneet rakkauttaan. Ei siksi, että itse tunnustusta tarvitsen, vaan että heillä olisi tuo tunne. Rakastavat mieleltään terveet ja hyväitsetuntoiset vanhemmat pitäisi olla kaikkien lasten perusoikeus. Kaikki ei lähde elämässä samalta viivalta ja kyllä tuo takamatka omassa elämässäni on haitannut. Nyt aikuisena ja tasapainoisena näen lapsuuteni vaikutuksen, mutta mahdoton sitä on näin keski-iässä korjata taikka kompensoida.
Tämä vaan herätteeksi, jos joku vanhempi täällä palstalla ei käy ihan täysillä. Hae apua lapsesi tähden.
En enää. En ole tavannut isääni noin seitsemään vuoteen. Asumme naapurikaupungeissa. Hän ei kertaakaan puuttunut vuosia jatkuneeseen koulukiusaamiseeni, pilkkasi minua siitä vain. Äitini on tahdoton kynnysmatto, joka ei osaa muodostaa ainoatakaan isästäni eriävää mielipidettä. Kun kerran viidessä vuodessa pyysin taannoin heiltä henkistä tukea, molempien reaktio oli sama, en voi valitettavasti auttaa mitenkään. Olen kironnut vanhempani alimpaan helvettiin. Oli aika, että joka päivä toivoin heidän kuolemaansa.
Jaa, ei sitä kyllä rakkaudeksi voi kutsua. Tunsin vihaa vanhempiani kohtaan monia vuosia, syynä alkoholismin jättämät jäljet. En vihaa enää heitä, mutta en kyllä erityisesti rakastakaan. Isäni on tosin ollut jo yli 10 vuotta raittiina, mutta mua vituttaa yhä edelleen se että vaikkei hän enää juokaan, niin viina ja AA on silti puheissa aivan tuon tuosta päällimmäisinä. Minkä helvetin takia vieläkin? Mietin todella usein sitä miten paljon paremmin elämäni olisi voinut mennä jos tuota paskamaista alkoholismia ei olisi ollut myrkyttämässä lapsuuttani. Se on läheisellekin hirmuinen työ itsensä kanssa, kun joskus alkaa toipumaan siitä kaikesta mitä se alkoholismi on aiheuttanut.
Ehkä vielä joku päivä on niiden rakkauden tunteidenkin aika, onhan sekin mahdollista. Anteeksianto on kuitenkin ollut todella pitkä prosessi.
Rakastan. Ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Varsinkin äitini. En tiedä miten kestäisin hänen poismenonsa kun hänen vanhenemisensakin tuntuu pahalta.