Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hymyilen, vaikka tuntuu kamalalta
27.02.2014 |
En osaa sitä paremmin tiivistää. Päällisin puolin minulla menee ihan hyvin, opiskelen(vaikka kurssisuorituksia puuttuu, poissaoloja on), käyn jopa töissä, minulla on harrastuksia, ystäviä ja ihana perhe. Olen 23-vuotias, ja olen asunut omillani kahdeksan vuotta. Minulla on samassa kaupungissa asuvat isä ja isoveli sekä äitipuoli. Äitini asuu muualla.
Kai tämä alkoi jo vuosia sitten. Isosiskoni teki itsemurhan ollessani 18-vuotias. Sen jälkeen kaikki romahti, niin muut perheenjäsenet kuin asiatkin. Silloin minä yritin olla se joka käy kaupassa, huolehtii että tärkeimmät laskut tulee maksettua, ettei kukaan saa häätöä tai jää ilman sähköjä. Se oli kaikin puolin kamalaa aikaa.
Olen aina ollut tunnollinen ja reipas, ehkä juuri siksi otin tuolloinkin saman "roolin". Vein veljen kriisipäivystykseen tämän mennessä psykoosiin ja yritin saada masennukseen vaipuneen isän syömään ja edes jotenkin huolehtimaan itsestään. Omia opiskelujani jatkoin jo samalla viikolla. En kertonut koulussa kenellekään, ja yritin vain olla. Hymyilin ja yritin olla normaali. Kriisityäntekijöiltä sain ajan psykologille, mutta se tuntui silloin olevan vain muodollisuus. Todettiin, että voi voi, paska juttu, koita jaksaa.
Vaikka tapahtuneesta on jo aikaa, toteutan samaa kaavaa vieläkin. Vaikka olisi miten paha olo, en kerro kenellekään, en tiedä miksi. Voisi kai sanoa, että haluaisin oppia puhumaan. En vaan tiedä, miten ja kenelle. Perheenjäseniä en viitsisi "vaivata" huolillani, vaika meillä läheiset välit onkin. Vanhempani on ehkä maailman kilteimpiä ihmisiä, ehkä juuri sen vuoksi en haluaisi heidän huolestuvan minun takiani. Pelkään myös, että heille saattaisi tulla liikaa taas pinnalle se miten siskolle kävi. Pahimmassa tapauksessa vaipuisivat taas itse siihen lamaan. Ammattiapu taas tuntuu niin monimutkaiselta.
Hassuinta tilanteessa on, etten vaikuta mitenkään masentuneelta. En itsekään koe itseäni masentuneeksi. En voi sanoa tuntevani oloani surulliseksi enkä halua kuolla, tai mikään muukaan eri masennustestien kohdat ei täsmää. Olen siististi pukeutunut, kohtelias, reippaan oloinen ja hymyileväinen, ihan kuin elämäni olisi täydellistä. Osaan kai sitten hyvin peittää todellisen oloni.
Kommentit (14)
Hyvä kirjoitus.
Eipä moni arvaisi omiakaan ajatuksiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah, tämäkin täältä vielä löytyi. Muistan hämärästi tuon tekstin kirjoittaneeni, mutta tuoata tuntuu olevan ikuisuus, sen jälkeen on tapahtunut niin paljon.
Voisi hieman päivittää tilannetta. Muutama viikko sitten olin syömässä isäni luona. Jotenkin ajauduttiin puhumaan kaikesta, myös noista aiemmista tapahtumista. Olin ollut koko päivän aivan helvetin ahdistunut ja kaikki tuntui siltä, kuin millään ei olisi mitään väliä. Isä kai jotenkin huomasi oloni ja yritti kysyä, mikä on.
Yhtäkkiä huomasin itkeväni, ja samalla ajattelevani, että mitä siitä, ei sillä ole mitään väliä että itken. Onneksi niin, koska se oikeasti alkoi helpottaa. Itkemisen seassa aloin selittää kaikesta, mikä minua painoi, itkin ja puhuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Ja isä istui koko ajan vieressä, yritti halata ja sanoa ettei mitään hätää. Puhuin aivan kaikesta mitä mieleeni tuli, itkettiin lopulta molemmat.
Jäin isän luo yöksi, koska hän ei halunnut että menisin yksin kotiin. Aamulla hän varasi minulle ajan terveysasemalta ja sain jonkun päivystysajan. Sitä kautta sain lähetteen psykologille, missä olen käynyt nyt jo useamman kerran. Enkä voi muuta sanoa, kuin että tuntuu to-del-la pitkästä aikaa, että tämä kaikki helpottaa. Ahdistus on lieventynyt, unirytmi palannut ja päivisin jaksan paremmin. Isä, veli, paras ystävä ja äitipuoli ovat olleet tässä todella tärkeitä ihmisiä, jotka on auttaneet eteenpäin. Mikä tärkeintä, olen oppinut puhumaan. Avan järkyttävän helpottavaa, että ei tarvitse vetää mitään roolia, että kaikki olisi hyvin. Nyt uskallan kertoa, että on paska fiilis, jos on. Toisaalta nyt tuntuu, että asiat on ihan loistavasti.
En voi oikeastaan edes kuvailla tätä tunnetta. Jos yleensä tähän aikaan tuntuu, että kevät on ihaninta aiaka maailmassa, niin tämä on aikaisempiin verrattuna jotain aivan erityistä.
Hyvä homma!
Ja kertoo toivottavasti muillekin, ettei se ammattiauttaja niin monimutkainen juttu ole, ja että läheisten kanssa tuetaan toisia vuoron perään.
Olet nyt monta vuotta saanut kantaa huolta omaisistasi ja oma hyvinvointisi on jäänyt huonommalle.Ehkä nyt on tullut aika,jolloin kaikki nuo kokemasi asiat tulevat pintaan ja sinun on tunnettava Se tuska,mikä kenties silloin jäi "tuntematta", koska sinun piti olla vahva muiden takia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene juttelemaan ammattiauttajan kanssa tilanteestasi. Olet selvinnyt raskaasta ja vaikeasta tilanteesta ja pystynyt auttamaan sukulaisiasi. Nyt on aika sinun saada keskusteluapua, jotta voit paremmin.
Voimia ap. Muista hymyillä jatkossakin. Toivottavasti sinulla on edes 1 ystävä, jolle voit puhua kaiken. Meitä surullisesti hymyileviä tyttöjä, on paljon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 20:22"]
Voimia ap. Muista hymyillä jatkossakin. Toivottavasti sinulla on edes 1 ystävä, jolle voit puhua kaiken. Meitä surullisesti hymyileviä tyttöjä, on paljon!
[/quote]
Kiitos. On minulla tuo veli, jonka kanssa ollaan puhuttu enemmänkin. Tosin ei kaikesta, ehkä pitäisi. Ystäviä ei juuri ole, enemmänkin kavereita, joiden kanssa ei tällaisista puhuta.
Avauduit jo täälä palstalla, se on hyvä alku. Älä pakkaa liikaa surua sisuksiin, anna sen tulla ulos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus ei tunnu alakulolta välttämättä lainkaan. Se voi olla ihan vaan täydellistä tyhjyyttä, kyvyttömyyttä iloita tai haaveilla, näköalattomuutta, elämänhaluttomuutta. Sinun kannattaa mennä terveyskeskukseen sanomaan, että tarvitset keskusteluapua, koska menneisyys kaatuu päälle. Oman perheesi ei sinua tarvitse terapoidakaan, mene hakemaan apua itsellesi sieltä mitä kohtaan et tunne suojelemisen tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ehkä olekaan masentunut. Olet kokenut järkyttäviä asioita ja niiden sekä osittain olosuhteiden johdosta tottunut selviytymään yksin jotta ei aiheuttaisi lisää tuskaa läheisillesi. Kannattaa koittaa avautua jollekin taholle (tiedän, ei ole helppoa ja voi olla että kaikki eivät ymmärrä), tee se nyt, niin elämästäsi tulee parempi.
[quote author="Vierailija" time="27.02.2014 klo 21:16"]
Avauduit jo täälä palstalla, se on hyvä alku. Älä pakkaa liikaa surua sisuksiin, anna sen tulla ulos!
[/quote]
Kieltämättä pelkästään jo tämä asian kirjoittaminen helpotti. Kai se on totta, että aivan yksin miettiessä kaikki asiat tuntuvat paljon pahemmilta.
Alue: Aihe vapaa
Niin, en kai tiedä sitäkään miksi kirjoitin, mutta tuntuipahan vain.