Miksi Suomessa on se harhaluulo että apua hakemalla saa apua?

Vierailija kirjoitti:

Tosi heikoksi on nykyään kaikki tuolla puolella mennyt. Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta, koska siellä kuulemma hoidetaan vain akuutteja tapauksia eikä seurata kenenkään vointia. Eli jos keskivaikea nn:n kerran taas uusiutuu, niin pitäisi vain löytää silloin energiaa jostain taas kerran mennä selittämään asioitaan terveyskeskukseen.

Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta. Syyksi kerrottiin se, että heille tulee niin paljon uusia lähetteitä. Ihmetyttää vaan se, että minä sain käydä siellä vain kaksi vuotta, kun yksi tuttuni kertoi käyneensä samassa paikassa neljä vuotta. Milläköhän perusteella valikoidaan potilaat lyhyempään ja pitempään hoitoon? Itsestä tuntuu siltä, että ne potilaat kenestä sairaanhoitajat ja lääkärit tykkää, saavat käydä pitempään. Pois potkitaan ne potilaat, jotka eivät syystä tai toisesta osaa tai jaksa olla miellyttäviä ja mukavia. Omalla kohdalla mietin, että en tainnut osata olla tarpeeksi alistuva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi heikoksi on nykyään kaikki tuolla puolella mennyt. Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta, koska siellä kuulemma hoidetaan vain akuutteja tapauksia eikä seurata kenenkään vointia. Eli jos keskivaikea nn:n kerran taas uusiutuu, niin pitäisi vain löytää silloin energiaa jostain taas kerran mennä selittämään asioitaan terveyskeskukseen.

Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta. Syyksi kerrottiin se, että heille tulee niin paljon uusia lähetteitä. Ihmetyttää vaan se, että minä sain käydä siellä vain kaksi vuotta, kun yksi tuttuni kertoi käyneensä samassa paikassa neljä vuotta. Milläköhän perusteella valikoidaan potilaat lyhyempään ja pitempään hoitoon? Itsestä tuntuu siltä, että ne potilaat kenestä sairaanhoitajat ja lääkärit tykkää, saavat käydä pitempään. Pois potkitaan ne potilaat, jotka eivät syystä tai toisesta osaa tai jaksa olla miellyttäviä ja mukavia. Omalla kohdalla mietin, että en tainnut osata olla tarpeeksi alistuva.

Kaksi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Itse sain kaksi käyntiä.

ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti näin on, ettei apua saa. Minun mieheni kuoli ja nuorempi lapsista on oireillut pahasti isänsä kuoleman jäleen. Apua olen pyytänyt monelta eri taholta, mutta sitä ei saada. Perheneuvolaan jonotettiin melkein vuosi ja parin lässytyskäynnin jälkeen meidät siirrettiin nyt nuorisopuolen jonoon, mikä kestää taas kuukausia. Omasta vakuutuksestani pystyin maksamaan osan lapsen neuropsykologisista tutkimuksista. Kouluterveydenhuoltoa ei asia kiinnostanut. Kohta alkaa olla jo myöhäistä tehdä lapsen hyväksi yhtään mitään, kun tilanne on päässyt niin pahaksi.

Menkää puhumaan papille. Sielunhoitoa. Minkä taikasauvan kuvittelet sairaanhoitopuolella olevan? Menkää yhdessä, lapsi tarvitsee kuuntelun kokemuksen ja toivon kokemuksen.

Lapsi ei halua puhua kenenkään kanssa. Koulupsykologi ei saanut hänestä mitään irti. Emme ole uskonnollisia, joten papista ei ole apua. Puoliväkisin sain lapsen lähtemään perheneuvolaan, mutta pelkään, etten enää saa jatkossa nuorisopuolelle. Olen pyytänyt kunnalta pojalle mieskaveria, mutta perhetyöntekijän mielestä sellaiseen ei ole tarvetta. Mielestäni se voisi olla ainoa tapa, jolla pojan saisi avautumaan, kunhan saisi ensin luottamuksellisen suhteen syntymään. t. sama

Vierailija kirjoitti:

Tosi heikoksi on nykyään kaikki tuolla puolella mennyt. Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta, koska siellä kuulemma hoidetaan vain akuutteja tapauksia eikä seurata kenenkään vointia. Eli jos keskivaikea nn:n kerran taas uusiutuu, niin pitäisi vain löytää silloin energiaa jostain taas kerran mennä selittämään asioitaan terveyskeskukseen.

Minut on myös kirjattu ulos psykiatrian poliklinikan asiakkuudesta. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, ja se psykiatrian sairaanhoitaja jonka luona olin vuosia käynyt, jäi eläkkeelle. Samalla sitten katkaistiin minun hoitosuhteeni. Sanokaa mitä sanotte, että oliko se laitonta vai ei. Mutta minun hoitoni ei kuulu kenellekään, eikä kukaan ole siitä vastuussa. 

Minulle kävi hieman samalla tavoin, äitini sairastui vakavasti eikä tiedetty jääkö eloon. Menin työterveyslääkärille pyytämään sairaslomaa ja tämä vain mietti puoli tuntia minkä diagnoosin laittaisi että Kela sen hyväksyisi. Sairaslomaa sain muutaman päivän ja ei kun töihin.

Ja sitten kehotetaan avautumaan läheisulle. Noh, laitoin pitkäaikaiselle ystävälleni viestiä kun harkitsin ihan tosissani yliannostusta. Olen ollut hänen tukenaan aiemmin erilaisissa kriisitilanteissa. Vastauksena oli "älä viitsi!". Se siitä ystävyydestä. Kylläpä piristi mieltä entisestään. Soitin myös kriisipuhelimeen ja sieltä vastasi joku untuvikko. Ei osannut kuin voivotella. En enää uskalla avautua kenellekään. Tulee vain paskempi olo kun mistään ei saa apua. Pitää selvitä yksin.

26/26:lle ja kaikille muillekin, oli ongelmia tai ei, surua, onnettomuutta tai päinvastaista onneakin, niin näin se ihmisen elämä menee kuitenkin: "Kerätään voimamme itsestämme, kyllä se sieltä tulee, kun tarpeeksi kauan yrittää"

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.

Olen ollut avohoidossa mt-puolen potilaana nyt yhtäjaksoisesti noin kolme vuotta. Olen saanut lähetteen terapiaan, mutta eihän niitä saa edes sähköpostiyhteyden päähän. Psyk.sh soittelee noin kuukauden välein ja hiillostaa hankkimaan terapeutin mahdollisimman pian. Mitään keskusteluapua erikoissairaanhoito ei enää tarjoa, kun terapialähete on jo kirjoitettu. Mikäli terapeuttia ei löydy, olen seuraavaksi osastohoidossa.

Vain onnea elämässään kokeneet kulkevat laput silmillä jos otsikon väittämän lausuvat. Jos on aina saanut lopulta apua itse ja on nähnyt vain positiiviset asiat, ei kykene samaistumaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Osa on varmasti myös yksinkertaisia ihmisinä muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten kehotetaan avautumaan läheisulle. Noh, laitoin pitkäaikaiselle ystävälleni viestiä kun harkitsin ihan tosissani yliannostusta. Olen ollut hänen tukenaan aiemmin erilaisissa kriisitilanteissa. Vastauksena oli "älä viitsi!". Se siitä ystävyydestä. Kylläpä piristi mieltä entisestään. Soitin myös kriisipuhelimeen ja sieltä vastasi joku untuvikko. Ei osannut kuin voivotella. En enää uskalla avautua kenellekään. Tulee vain paskempi olo kun mistään ei saa apua. Pitää selvitä yksin.

Tämä on kyllä tuttua. Kuitenkin heikolla hetkellä erehtyy laittamaan jonkun viestin johonkin suuntaan, jota sitten heti saa katua. Kaikista rankinta on, kun kotonakin täytyy olla naama vähintään peruslukemilla sillä tietää ettei parisuhde kestä enää yhtään kriisiä. Silti sitä haluaa vaalia, onhan se ainoa todellinen ihmiskontakti mitä jäljellä on.

Vierailija kirjoitti:

Avun saaminen on peli.

Hakemalla ja pyytämällä et saa mitään. Minä olen saanut apua mutta en tiedä kostautuvatko käyttämäni keinot joskus myöhemmin terveydenhuollossa asioidessani. Oikeastaan se ei edes kiinnosta koska sain apua ja jos joku alkaa tulevaisuudessa kaivelemaan mielenterveysasioitani yhteyksissä joilla ei ole mitään tekemistä mielenterveyden kanssa kerron kyllä että en hakenut apua siksi että ne asiat kaivetaan esiin sen jälkeen kun ne on käsitelty.

Allekirjoitan ensimmäisen lauseesi. Pelin juonen saa suunnitella sen mukaan, kenet kohtaa ja millaista kohtelua saa. Eri hetkinä täytyy kokeilla hieman erilaisia keinoja, vaikka onnistumisen resepteissä on myös yhtäläisyyksiä.

Aloittaja, soita kriisipuhelimeen. Ihan sama se on, kenelle ihmisoliolle juttelet, ei se näkyvä terapeutti ole ihmistä kummoisempi kuitenkaan, kuuntelee siinä missä kriisipuhelimen päivystäväkin. Ainut vaan, ettei kuuntele kuin sen max.tunnin tai puolisen tuntia, koska muillakin on avattavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vain onnea elämässään kokeneet kulkevat laput silmillä jos otsikon väittämän lausuvat. Jos on aina saanut lopulta apua itse ja on nähnyt vain positiiviset asiat, ei kykene samaistumaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Osa on varmasti myös yksinkertaisia ihmisinä muutenkin.

No ohhoh. Aikamoisia väitöksiä. Oikeastaan ajattelen, että äitini kuolema oli vain kirsikkana kakun päällä. Jäin taas työttömäksikin, talous ahdistaa, etäiset välit muihin perheenjäseniin ja myös oon melko yksinäinen. Oikeastaan oon melko ylpeä itsestäni että vihdoin uskalsin ja sain aikaiseksi hakea apua =)

AP