Lue keskustelun säännöt.
Miksi Suomessa on se harhaluulo että apua hakemalla saa apua?
07.11.2020 |
Mietin vain, kun äitini kuoli äkillisesti noin kuukausi sitten. Sinnittelin, kunnes romahdin tällä viikolla ja varasin itselleni lääkäriajan jutteluavun toivossa. Siellä olen nyt jonon perällä ja arvoitu aikani on puolen vuoden päästä. Surettaa.
Kommentit (33)
Tätä se nykyään on. Kekkosen ajat ovat vain kultainen muisto enää. Silloin kaikki vielä toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa on DDR:läinen julkinen terveydenhoito.
Onpa ikävää ja osanotto suruusi!
Ota yhteys seurakunnan diakoniaan ja käy siellä juttelemassa jollei muuta ole. Se on matalankynnyksen apua luottamuksella eikä tarvitse olla uskossa tms.
Itse pääsin aikanaan ihan pari kertaa psykologille puhumaan kun vanhempani menehtyi täysin yllättäen ja järkytyin syvästi. Mutta tästä on jo vuosikymmen aikaa.
Voimia ja jaksamista!
Pitäisi olla pari donaa takataskussa yksityiseen terveydenhoitoon. Kunnalliseen ei kannata luottaa.
Tärkeintä on ideologia! Ideologia edellä mennään! T. Sanna & Krista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti näin on, ettei apua saa. Minun mieheni kuoli ja nuorempi lapsista on oireillut pahasti isänsä kuoleman jäleen. Apua olen pyytänyt monelta eri taholta, mutta sitä ei saada. Perheneuvolaan jonotettiin melkein vuosi ja parin lässytyskäynnin jälkeen meidät siirrettiin nyt nuorisopuolen jonoon, mikä kestää taas kuukausia. Omasta vakuutuksestani pystyin maksamaan osan lapsen neuropsykologisista tutkimuksista. Kouluterveydenhuoltoa ei asia kiinnostanut. Kohta alkaa olla jo myöhäistä tehdä lapsen hyväksi yhtään mitään, kun tilanne on päässyt niin pahaksi.
Vertaistukiryhmät auttavat. Kannattaa liittyä esim. facessa olevaan Läheisensä menettäneiren ryhmään. Siellä voit purkaa mieltäsi ja saa tukea vastaavassa tilanteessa olevilta. t. nuorileski
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avun saaminen on peli.
Hakemalla ja pyytämällä et saa mitään. Minä olen saanut apua mutta en tiedä kostautuvatko käyttämäni keinot joskus myöhemmin terveydenhuollossa asioidessani. Oikeastaan se ei edes kiinnosta koska sain apua ja jos joku alkaa tulevaisuudessa kaivelemaan mielenterveysasioitani yhteyksissä joilla ei ole mitään tekemistä mielenterveyden kanssa kerron kyllä että en hakenut apua siksi että ne asiat kaivetaan esiin sen jälkeen kun ne on käsitelty.
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti näin on, ettei apua saa. Minun mieheni kuoli ja nuorempi lapsista on oireillut pahasti isänsä kuoleman jäleen. Apua olen pyytänyt monelta eri taholta, mutta sitä ei saada. Perheneuvolaan jonotettiin melkein vuosi ja parin lässytyskäynnin jälkeen meidät siirrettiin nyt nuorisopuolen jonoon, mikä kestää taas kuukausia. Omasta vakuutuksestani pystyin maksamaan osan lapsen neuropsykologisista tutkimuksista. Kouluterveydenhuoltoa ei asia kiinnostanut. Kohta alkaa olla jo myöhäistä tehdä lapsen hyväksi yhtään mitään, kun tilanne on päässyt niin pahaksi.
Koskaan, ei koskaan, ole liian myöhäistä hakea omalle lapselle ammattiapua, vaikka sen saaminen tuntuukin vaikealta. Myös minulla on kokemuksia siitä, miten vaikeaa on saada omalle lapselleen oikeanlaista apua, ja välillä minäkin lannistuin. Onneksi kuitenkin myös sisuunnun välillä ja lopulta onnistuimmekin saamaan lapselle oikean diagnoosin ja oikeanlaista apua.
Olisiko Mannerheimin lastensuojeluliiton sivustoista sinulle apua ja rohkaisua?
https://www.mll.fi/vanhemmille/tukea-perheen-huoliin-ja-kriiseihin/mist…
MLL:ään vanhempi voi ottaa yhteyttä kriisitilanteissa. Samoin terveyskeskuksissa pitäisi olla ilman lääkärinlähetettä saatavaa psykiatrisen erikoissairaanhoitajan keskusteluapua.
Sekin kannattaa muistaa, että mikäli viranomaiset ovat toimineet piittaamattomasti, heidän toiminnastaan voi valittaa (muistutus, valitus, kantelu, potilasasiamies jne. ).
Tärkeää olisi, että lapsesi saisi jonkinlaista apua nyt, kun hän on (ilmeisesti, näin tulkitsin aloituksesi) potilasjonossa päästäkseen erityissairaanhoidon piiriin. Kouluterveydenhoidon puoleen kannattaisi kääntyä ja kysyä, onko siellä terveydenhoitajaa, psykologia, lääkäriä tai kuraattoria, jonka luona lapsi voisi käydä keskustelemassa säännöllisesti omista huolistaan.
Muista myös huolehtia omasta hyvinvoinnistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On täysin normaalia surra kuolleita läheisiään, ei siinä yleensä tarvita ammattiapua.
Tosi heikoksi on nykyään kaikki tuolla puolella mennyt. Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta, koska siellä kuulemma hoidetaan vain akuutteja tapauksia eikä seurata kenenkään vointia. Eli jos keskivaikea nn:n kerran taas uusiutuu, niin pitäisi vain löytää silloin energiaa jostain taas kerran mennä selittämään asioitaan terveyskeskukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sitä taida yleensä hakemattakaan saada...
Ap, olen pahoillani äitisi poismenon johdosta. Samoin olen pahoillani, että et ole saanut tarvitsemaasi tukea surusi hetkellä. Lääkärille pääseminen on toisinaan kovin vaikeaa. Sillä aikaa, kun jonotat lääkärille pääsyä, voit mennä keskustelemaan terveyskeskuksessa psykiatrisen erikoissairaanhoitajan kanssa.
Ja kuten nuori leski kirjoitti, sururyhmän tarjoama vertaisapu voisi auttaa. Saat yhteistiedot joko terveyskeskuksesta tai netistä.
On muitakin tahoja, jotka tarjoavat kriisiapua äkillisiin tilanteisiin.
Kriisipuhelimen numero: 09 2525 0111 (auki 24/7)
Hätäpuhelimeen 112 voi myös soittaa, jos avuntarve on suuri.
Jos olet työelämässä, työterveyspalvelun puoleen kannattaa kääntyä keskusteluavun saamiseksi.
Myös tässä Akuutin jutussa vuodelta 2018 on useita avuntarjoajien yhteystietoja.
Näin saat apua kriisitilanteessa. Kokosimme listan auttavista puhelimista
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/11/18/nain-saat-apua-kriisitilantees…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti näin on, ettei apua saa. Minun mieheni kuoli ja nuorempi lapsista on oireillut pahasti isänsä kuoleman jäleen. Apua olen pyytänyt monelta eri taholta, mutta sitä ei saada. Perheneuvolaan jonotettiin melkein vuosi ja parin lässytyskäynnin jälkeen meidät siirrettiin nyt nuorisopuolen jonoon, mikä kestää taas kuukausia. Omasta vakuutuksestani pystyin maksamaan osan lapsen neuropsykologisista tutkimuksista. Kouluterveydenhuoltoa ei asia kiinnostanut. Kohta alkaa olla jo myöhäistä tehdä lapsen hyväksi yhtään mitään, kun tilanne on päässyt niin pahaksi.
Menkää puhumaan papille. Sielunhoitoa. Minkä taikasauvan kuvittelet sairaanhoitopuolella olevan? Menkää yhdessä, lapsi tarvitsee kuuntelun kokemuksen ja toivon kokemuksen.
Vierailija kirjoitti:
Avun saaminen on peli.
Hakemalla ja pyytämällä et saa mitään. Minä olen saanut apua mutta en tiedä kostautuvatko käyttämäni keinot joskus myöhemmin terveydenhuollossa asioidessani. Oikeastaan se ei edes kiinnosta koska sain apua ja jos joku alkaa tulevaisuudessa kaivelemaan mielenterveysasioitani yhteyksissä joilla ei ole mitään tekemistä mielenterveyden kanssa kerron kyllä että en hakenut apua siksi että ne asiat kaivetaan esiin sen jälkeen kun ne on käsitelty.
Ymmärrän tämän. Jos haluat oikeasti päästä hoitoon, sinun on liioiteltava oireita x10 tai x100. Ok, pääset hoitoon eikä kukaan syytä sinua liioittelusta. Mutta kun nämä lausunnot jäävät rekistereihin, ne tulevat aina esiin, kun tarvitset lääkärin apua. Mihin tahansa oireisiin annetaan nyt valmis diagnoosi. Minulla kaikki fyysinen sairastelu tulkittiin myöhemmin masennuksen oireiksi. Eikä tutkittu sen enempää. Yksityinen hoito on tämän jälkeen ainoa vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Tosi heikoksi on nykyään kaikki tuolla puolella mennyt. Minutkin kirjattiin vasten tahtoani ulos psykiatrian poliklinikalta, koska siellä kuulemma hoidetaan vain akuutteja tapauksia eikä seurata kenenkään vointia. Eli jos keskivaikea nn:n kerran taas uusiutuu, niin pitäisi vain löytää silloin energiaa jostain taas kerran mennä selittämään asioitaan terveyskeskukseen.
Saman kokeneena, tsemppiä sinulle. Tällainen tämä systeemi tosiaankin on.
Toivottavasti jaksat hakea itsellesi apua heti, jos huomaat masennuksen oireiden palaamisen. Ja masennuslääkkeiden uudelleen syöminen kannattaa aloittaa heti oireiden ilmaannuttua, mikäli olet ehtinyt lopettaa lääkityksen.
Kun ahdistuin poliklinikalta uloskirjaamisen jälkeen todella pahasti elämäntilanteeni vaikeuden vuoksi, pääsin poliklinikan asiakkaaksi miltei saman tien, kun soitin suoraan minua hoitaneelle taholle (hoitajalleni). Myös kolmannella kerralla tästä muutaman vuoden päästä ammattiapua tuli hyvin nopeasti, sillä kohdalleni sattuneen kriisitilanteen vuoksi masennukseni luokiteltiin vaikeaksi. Terveyskeskuksen kautta tämäkin. Ilmeisesti vakava elämänhaluni katoaminen teki vaikutuksen hoitohenkilökuntaan.
Joten loppujen lopuksi kaiken tämän kokeneena pidän itseäni onnekkaana. Minut on otettu joka kerta todesta, eikä oireitani ole vähätelty. Minua on myös hoidettu hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti näin on, ettei apua saa. Minun mieheni kuoli ja nuorempi lapsista on oireillut pahasti isänsä kuoleman jäleen. Apua olen pyytänyt monelta eri taholta, mutta sitä ei saada. Perheneuvolaan jonotettiin melkein vuosi ja parin lässytyskäynnin jälkeen meidät siirrettiin nyt nuorisopuolen jonoon, mikä kestää taas kuukausia. Omasta vakuutuksestani pystyin maksamaan osan lapsen neuropsykologisista tutkimuksista. Kouluterveydenhuoltoa ei asia kiinnostanut. Kohta alkaa olla jo myöhäistä tehdä lapsen hyväksi yhtään mitään, kun tilanne on päässyt niin pahaksi.
Menkää puhumaan papille. Sielunhoitoa. Minkä taikasauvan kuvittelet sairaanhoitopuolella olevan? Menkää yhdessä, lapsi tarvitsee kuuntelun kokemuksen ja toivon kokemuksen.
Olen siinä samaa mieltä, että tämmöiset akuutista kriisistä johtuvat oireilut hoituvat jopa paremmin muiden kuin varsinaisten mielenterveys"ammattilaisten" kanssa. Heillä on oma sabluunansa. Vaikka psyyken oireilu paranee rakastamalla ja tukemalla, olemalla läsnä, kuuntelemalla, antamalla aikaansa. Ei tarvi olla tutkintoa.
Te, joilta on kuollut joku. Te läpikäytte surua. Surun asiantuntijoita eivät ole lääkärit eikä surun läpikäymiseen tarvita psykiatriaa. Suru on luonnollinen asia ja surun tunteminen tarkoittaa sitä, että on välittänyt jostakin ihmisestä. Surua ei pidä pelätä eikä sen käsittelyä ulkoistaa. Kuten joku edellinen kirjoitti, menkää puhumaan papille tai diakonille, jos ette uskalla yksin käydä surua läpi. Sielunhoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Te, joilta on kuollut joku. Te läpikäytte surua. Surun asiantuntijoita eivät ole lääkärit eikä surun läpikäymiseen tarvita psykiatriaa. Suru on luonnollinen asia ja surun tunteminen tarkoittaa sitä, että on välittänyt jostakin ihmisestä. Surua ei pidä pelätä eikä sen käsittelyä ulkoistaa. Kuten joku edellinen kirjoitti, menkää puhumaan papille tai diakonille, jos ette uskalla yksin käydä surua läpi. Sielunhoitoa.
Minä romahdin totaalisesti, kun isä kuoli. Mieleeni tulvi isään liittyviä ikäviä asioita - hän mm. pahoinpiteli minua ja muita perheenjäseniä ennen kuin äiti otti eron ja me muutimme isän luota pois. Enkä tosiaankaan ollut tämän jälkeen missään tekemisissä isän kanssa. Olin hyvin päättäväinen lapsi tämän asian suhteen. En halunnut tarjota isälle enää ainuttakaan tilaisuutta vahingoittaa minua.
Jouduin käymään kaiken sen vanhan p*skan läpi, minkä luulin jo käsitelleeni loppuun vuosikymmeniä sitten. Mutta eihän ihmismieli niin toimi. Masennuin vakavasti ja jouduin hakeutumaan potilaaksi psykiatriselle poliklinikalle.
Toki puhuin isän kuoleman herättämistä ajatuksista myös sisarusteni kanssa, mutta koska olimme olleet niin sanotusti samassa veneessä, emme pystyneet tukemaan toisiamme kovinkaan hyvin. Siinä me kaikki olimme hyvin heikolla. Ammattiauttajan puoleen kääntyminen oli ainoa oikea teko tässä kriisissä.
Julkinen terveydenhuolto on vitsi. Ja Soten myötä kaikki muuttuu 100 kertaa pahemmaksi. Kiitos vasemmisto!