Lapsuudenkaverini on aina käyttätynyt mua kohtaan vähän sillä tavalla halveeraten, alistaen tai arvostellen

"Kuulitko, että 'Tiina' pääsi lääkikseen? Ja 'Maikki' sai esimiehen paikan? Sun kanssa on kiva olla, kun ei tule sellainen luuseriolo". Sanoi ns. ystäväni, kun oltiin molemmat äitiyslomalla lastemme kanssa. 

"Mä en jaksa sun draamailuja" sanoi toinen nk. ystävä, kun kerroin pahoittaneeni mieleni erään toisen "ystävän" sanomisista. 

"Kyllähän me haluttaisiin uskoa sua, mutta sä olet aina ollut miesten kanssa sellainen hymyilijä, että eiköhän sullakin ole osuutta asiaan", kun erään kaverin poikaystävä oli alkanut yllättäen kouria minua baarissa, ja oli sitten tunnon tuskissaan kertonut että se olin minä, eikä hän. Ja niin sain kokea, miten ihan jokainen kääntyi minua vastaan. Turha oli "draamailla", että en tehnyt mitään, ja että tämä kouriminen oli tuntunut pahalta ja ahdistavalta. (Sanomattakin selvää, etten tuon tapahtuneen jälkeen ole edes hymyillyt, jos joku uusi kaveri tai tuttu tai tutun tuttu on esitellyt minulle puolisonsa). 

"Marjatta se osaa aina niin kauniiksi sisustaa luukun kuin luukun" ja katsotaan merkitsevästi.

Ei nämä tapahtumat yksittäin tunnu miltään mutta kun vastaavia kokemuksia kertyy paljon ja niitä alkaa tosissaan miettiä niin kyllähän se outoa käytöstä on.

Sain säästettyä rahaa niin että ostin auton (en uutta). Kaveri tokaisi siihen että kyllä hänellekin voi rahaa antaa jos minulla kerran on!

Siis että mitä? Minä säästän kovalla vaivalla ja sitten voisin ennemmin rahoittaa hänen elämäänsä kuin käyttää säästöt itseeni vai mikä tarkoitus tällä "vitsikkäällä" heitolla oikein oli? Silloin hymähdin vastaukseksi mutta oikeasti, mikä ajatusmaailma tällaisessa takana on? En ole edes omien säästöjeni arvoinen?