Kaksisuuntainen mielialahäiriö puolisolla

Tiedän mitä tarkoitat. Omalla miehelläni on myös. Hän saattaa yhdessä hetkessä olla onnellinen ja iloinen ja sitten kaikki on toisinpäin.. Yms kaikkea muuta. Itsekkin haluaisin tietää enemmän että kuinka pahaksi se voi mennä?

Sinulla taitaa olla aika vaikaa? Oletko puhunut kenellekkään perheellesi? Äidille? Sukulaiselle? Jollekkin?

Ettekö ole saaneet mitään oppaita tms. miehiänne hoitavilta tahoilta? Vai ettekö ole halunneet osallistua hoidon suunnitteluihin?

Rankkaa varmasti on, sehän on vakava mielenterveyden häiriö. Eikö hoitavalta taholta saa mitään keskusteluapua?

Täällä myös bipon vaimo. Nuo raivokohtaukset on meillä laimentuneet lapsen syntymän myötä, mutta tilalle on tullut bipolle ominainen tuhlaus manian aikana. Nuo raivokohtaukset oon ite onnistunu "sivuuttamaan" antamalla toisen raivota, ja antamalla hänen lähteä vaikka ulos rauhoittumaan ilman, että olen itse reagoinut juuri muuten kuin sanomalla "rauhoitu". En kestäisi jos lapsemme joutuisi miehen raivokohtauksista kärsimään, olen tämän miehelle sanonutkin, ja hänkin on oppinut hillitsemään itseään. Lääkitystä mun miehellä ei ole, koska bipo diagnosoitiin teininä, silloin oli lääkitys, mutta myöhemmin lääkitykselle ei todettu tarvetta enää eikä sitä olla jatkettu. Olen miettinyt myös vakavasti ottavani itse miekenterveystoimistoon yhteyttä, mutta en haluaisi miehen joutuvan ainakaan työttömäksi ongelmiensa vuoksi.

trolli puhuu nyt itsestään.

Mies kävi aikansa psykoterapiassa ja söi lääkkeitä, mutta maanisuuden hiipiessä pääkoppaan sitä luulee olevansa ok ja kaikki on hyvin ja lääkkeitä ei tarvita. Sitten tuli syksy ja pimeys ja depressio iski kovasti, nyt olen saanut yli kuukauden ajan lähes päivittäin kuulla "mulla ei oo mitään oon pilannu mun elämän kaikki on pilalla haluan kuolla". Ja kusessahan tässä ollaan kun mies tekee maanispäissään heräteostoja ja harkitsemattomia päätöksiä.

Ahdistaa, kun pitää kotona olla varpaillaan kun koskaan ei tiedä, mistä raivostuu. Raivopäissään huutaa kuin perkele suu vaahdoten ja haukkuu minua kaikilla sanoilla mitä keksii, mutta osaan kyllä olla ottamatta itseeni, koska erotan kyllä onko se oma mies joka huutaa vai maanis-depressiivinen piru joka ottaa vallan. 3 vuotta tätä on jaksettu ja jaksetaan vielä, mutta voimille ottaa kun pitää kannatella toista parempaan huomiseen ja olla "lapsenvahtina". Eikä mulla oo ketään kelle puhua, ainakaan kuka ymmärtäs. Oma äitini on myös kaksisuuntainen, mutta en halua äitiä huolestuttaa tilanteen vakavuudella. Anteeksi epäselvä teksti..

EI tarvitsi anteeksi pyytää. :) Tuo mitä sanoit on kuin suoraan mun elämästä. Onneksi mulla ei ole lapsia. Se tekisi tilanteesta vaikeamman.. Entä onko sulla?

Sitäpaitsi mullakin näyttää noita kirjoitus virheitä tulevan.. :D

[quote author="Vierailija" time="22.02.2014 klo 11:23"]EI tarvitsi anteeksi pyytää. :) Tuo mitä sanoit on kuin suoraan mun elämästä. Onneksi mulla ei ole lapsia. Se tekisi tilanteesta vaikeamman.. Entä onko sulla?

[/quote]

Ei onneksi ole lapsia. Se tästä vielä puuttuis.. vasta 19v ollaan molemmat eikä tulevaisuus näytä erityisen lupaavalta mutta pysyn mieheni rinnalla tukena ja turvana loppuun asti.

Helpottavaa kuulla että muilla on samanlaisia kokemuksia, vaikka eipä tätä kellekkään toivoisi. Ihana tietää ettei ole yksin asian kanssa. ♡

Okei. Totta välillä tuntuu että on ihan yksin asioiden kanssa. Kiva keskustella ja kertoa jollenkin kokemuksia. Et ole paljoa nuorempi kuin minä itse olen 22v. Hauska tutustua.

Kärrää se miehes lataamoon ja eti ittelles normaali kumppani.

Hei!

Ihan tietämättömyyttäni kysyn, kuinka usein miehenne on "sairauden vallassa" ja kuinka usein sitten taas oma iitsensä? Vaihteleeko nämä ajanjaksot vai onko välillä esim. viikkojen "normaalikausi" jolloin ei ole sairauden vallassa?

Toivottavasti osasin kysyä niin, että ymmärrätte.

Minua kiinnostaisi tietää, miltä teistä tuntuu nämä julkkisavautujat, jotka ovat otsikoissa mielenterveyden ongelmistaan kertoessaan. Pistääkö se vihaksi

vai tuntuuko, että siitä on apua.

Itseäni asian popularisointi jotenkin ärsyttää.

Lääkitys pitää hoitaa kuntoon, ihan oikeasti. Mun eka mies oli bipo. Hypomaniassa pahimmillaan, ryyppäsi ja riiteli. Asiaa auttoi, että luotti muhun ja lääkitystä sädettiin aina kun käskin. Hypomaniassa kun ne saatoivat unohtua ottamattakin. Muistan kyllä miten vaikeaa se oli, kun en voinut olla mitenkään päin ollakseni "haastamassa riitaa" lääkkeettömälle miehelle.

Nykyinen mies on bipo kanssa, paranoidi sellainen. Helpompi kunhan sen salaliitot poksauttaa rikki aina tarvittaessa.

[quote author="Vierailija" time="18.04.2015 klo 03:33"]

Itse olen ollut mieheni kanssa jo 30 vuotta yhdessä ja hänelle puhkesi bipo noin 20 vuotta sitten työpaikkakiusauksen seurauksena.

[/quote]Siis mitä tuollainen työpaikkakiusaus on? Kinkkukiusauksen, lohikiusauksen ja Janssonin kiusauksen tiedän.

Tää on jo vanha juttu täällä, mutta vasta löysin. Elin 8 v miehen kanssa, joka oli alkoholisti ja jolla todettiin kakssuuntanen. Liian kauan kestin sitä, lopulta sain revittyä itseni irti. Alkoholismi ja kaksisuuntainen mielialahäiriö - kumpi johti kumpaan, en tiedä, mutta miehestä tuli hirviö. Lieneekö ollut myös narsisti. Ei mitään empatiaa, hirveää haukkumista, pahoinpitelyjä...kaupassa saattoi sylkeä päälleni, huutaa haista v-ttu ihan yhtäkkiä,  tai jos juttelin siellä tapaamani ystävättäreni kanssa, rupesi haukkumaan tätä huoraksi...rahaa käytti aívan älyttömästi ja teki tuhojaan muka "remontoimalla"...pilasi monta paikkaa kotona, oli hoidossa, tapasi siellä toisen bipon, tämä rupesi käyttämään miestä hyväksi - lainasi rahaa, tuli hänen kavereitaan, jotka myös lainasivat,heidän vaimonsakin kerjäsivät mieheltä "kun meillä ei ole rahaa ruokaan"- ja mies antoi -  tunkivat meille tavaroineen, kun joutuivat asunnottomaksi, käännyttivät miestä minua vastaan ja lopulta mies sanoi inhoavansa minua ja mieluummin elävänsä niiden pummiensa kanssa kun "ne on niin hyviä ihmisiä"..juopottelivat miehen rahoilla ja veivät usein meidän  auton omaan käyttöönsä kuukausiksi (auto oli miehen nimissä, joten en voinut mitään), potkut oli saanut töistään jo siinä vaiheessa (oli tosi hyvä ja arvostettu asiantuntija aikoinaan)...kävi psykiatrilla ja meillä kävi mielenterveyshoitaja, luulin, että omaisen kanssa voidaan asiaa miettiä, mutta ei psykiatri eikä hoitaja suostunut puhumaan minun kanssani - mies tietysti kielsi, mutta olin luullut, että omaiset otetaan mukaan hoitotyöhön..eli puppua se! -  että sanoisin vaan kaikille, jotka bipon kanssa elävät, että pahemmaksi vaan menee, se on mielisairaus, johon ei ole parannuskeinoa. - Nyt on elämäni mukavaa, mikä ei tapa (lähellä oli monta kertaa) vahvistaa, olen päässyt läheisriippuvaisuudesta kovan koulun kautta. Mies kuoli alle 50 vuotiaana, maksa poksahti ja koko keittiö oli veressä - onneksi joku muu löysi hänet. Enkä sure yhtään!

[quote author="Vierailija" time="18.04.2015 klo 00:22"]Tää on jo vanha juttu täällä, mutta vasta löysin. Elin 8 v miehen kanssa, joka oli alkoholisti ja jolla todettiin kakssuuntanen. Liian kauan kestin sitä, lopulta sain revittyä itseni irti. Alkoholismi ja kaksisuuntainen mielialahäiriö - kumpi johti kumpaan, en tiedä, mutta miehestä tuli hirviö. Lieneekö ollut myös narsisti. Ei mitään empatiaa, hirveää haukkumista, pahoinpitelyjä...kaupassa saattoi sylkeä päälleni, huutaa haista v-ttu ihan yhtäkkiä,  tai jos juttelin siellä tapaamani ystävättäreni kanssa, rupesi haukkumaan tätä huoraksi...rahaa käytti aívan älyttömästi ja teki tuhojaan muka "remontoimalla"...pilasi monta paikkaa kotona, oli hoidossa, tapasi siellä toisen bipon, tämä rupesi käyttämään miestä hyväksi - lainasi rahaa, tuli hänen kavereitaan, jotka myös lainasivat,heidän vaimonsakin kerjäsivät mieheltä "kun meillä ei ole rahaa ruokaan"- ja mies antoi -  tunkivat meille tavaroineen, kun joutuivat asunnottomaksi, käännyttivät miestä minua vastaan ja lopulta mies sanoi inhoavansa minua ja mieluummin elävänsä niiden pummiensa kanssa kun "ne on niin hyviä ihmisiä"..juopottelivat miehen rahoilla ja veivät usein meidän  auton omaan käyttöönsä kuukausiksi (auto oli miehen nimissä, joten en voinut mitään), potkut oli saanut töistään jo siinä vaiheessa (oli tosi hyvä ja arvostettu asiantuntija aikoinaan)...kävi psykiatrilla ja meillä kävi mielenterveyshoitaja, luulin, että omaisen kanssa voidaan asiaa miettiä, mutta ei psykiatri eikä hoitaja suostunut puhumaan minun kanssani - mies tietysti kielsi, mutta olin luullut, että omaiset otetaan mukaan hoitotyöhön..eli puppua se! -  että sanoisin vaan kaikille, jotka bipon kanssa elävät, että pahemmaksi vaan menee, se on mielisairaus, johon ei ole parannuskeinoa. - Nyt on elämäni mukavaa, mikä ei tapa (lähellä oli monta kertaa) vahvistaa, olen päässyt läheisriippuvaisuudesta kovan koulun kautta. Mies kuoli alle 50 vuotiaana, maksa poksahti ja koko keittiö oli veressä - onneksi joku muu löysi hänet. Enkä sure yhtään!
[/quote]
Kuulostaa porvoossa keksityltä

Minä en alkaisi kenellekään hoitajaksi tai ymmärtäjäksi. Elämä on sellaiseen liian lyhyt.

Laita miehesi hoitoon ja sitä kautta vastaamaan omasta terveydestään.

Sillä aikaa ala rakentamaan tervettä elämää itsellesi. :)

Naisystävälläni on tuollainen diagnoosi ja tällä hetkellä hyvin tasapainossa lääkityksensä kanssa. Silti mietin uskaltaako suhdetta jatkaa ja uskaltaako edetä perheen perustamiseen ja lasten hankkimiseen asti. Raskaus saattaa nostaa oireet uudella tavalla esiin.