Lue keskustelun säännöt.
Kaveriavioliitto
Vain yksi elämä
04.11.2020 |
Olen 40-vuotias nainen. Aloimme seurustella nuorena mieheni kanssa ja saimme myös lapset nuorina, tämän takia menin naimisiin, koska uskon ydinperheeseen ja halusin lapsilleni myös sellaisen. En ole koskaan tuntenut valtavaa ihastusta mieheeni vaan enemmän ystävyyttä ja kiintymystä ja tottakai rakkautta näin pitkän liiton jälkeen. Nyt kun lapset ovat isoja niin olen alkanut miettiä, että haluaisinko kuitenkin kokea sellaisen valtavan ihastuksen ja rakkauden, joista rakkauslaulujakin kirjoitetaan, vai onko se vaan harhaa. Haluanko rikkoa kuitenkin toimivan avioliiton vaan siksi että haluaisin kokea vielä vahvan romanttisen rakkauden vai jatkanko tätä tavallista arkea ilman suuria tunteita hamaan loppuu n? Meillä on vain tämä yksi elämä ja mietin että pilaanko sen itseltäni jos en uskalla olla rohkea ja kokeilla toisenlaista elämää vaan tyydyn tiettyihin asioihin. Toisaalta myös avioliiton rikkominen tuntuu ihan kauhealle, en haluaisi missään nimessä satuttaamiestäni. Onko täällä saman kokeneita? Mitä te teitte? Kadunko jos lähden vai kadunko jos jään?
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Mitä nykyään lukee netistä ihmisten käyttäytymisestä parisuhteissa ja näistä tinder panoista niin kyllä sanoisin, että on aika riskiä lähteä hakemaan jotain kiihkeää, ihanaa rakkaussuhdetta. Jokainen parisuhde tasapainottuu ajan kanssa ja jos ei niin varmasti olet löytänyt jonkun jännä häntäheikin, joka hyppii naisissa. Kokemusta on häntäheikistä ja nyt kohta 40 vuotta kunnon miehestä, joka on tasapainoinen, hauska, hyvä isä lapsilleen. Eli hyvin on asiat. Sinkkuystävät ympärillä etsivät epätoivoisesti hyvää miestä parisuhteeseen, eipä ole tärpännyt. Ja omaa parisuhdetta voi aina lämmitellä, ihan kuumaksi saakka.
Minä olen kyllä eri mieltä tuosta, että "omaa parisuhdetta voi aina lämmitellä". Joskus voi ja se on aivan mahtavaa kun se onnistuu. Mutta ei kaikki siihen pysty, vaikka kuinka yrittäisivät. Intohimoa on vaikea pakottaa jos ei sitä kertakaikkiaan ole. Ja monesti näissä kaveriliitoissa on sekin, että se väljähtyminen saattaa olla toiselle ihan okei. Sitä tyytyväistä osapuolta voi olla vaikea maanitella mukaan niihin asioihin, joita se intohimon kaipaaja tarvitsisi ollakseen liitossa tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa kriiseilen minäkin, 50-kymppinen nainen. Ei ole tunteita, ei ole seksiä eikä halujakaan omaa miestäni kohtaan. Mietin myös, että näinkö loppuelämä sitten menee. En ole koskaan ns. hullaantunut omaan mieheeni vaan suhde alkoi totaalikyllästymisellä sinkkuiluun aikanaan. Olen häntä kyllä rakastanut ja kiintynytkin, mutta viime aikoina päällimmäisenä tunteena on ärsytys. Ajattelen myös mieheni ansaitsevan parempaa kuin minut, suuria tunteita ja erotiikkaa kaipaavan naisen. Mies on hyvä ja kunnollinen, joten lähteminen ihan vain tunteiden laimeuden vuoksi on iso kynnys. Aikaa menee ja vanhuus kolkuttaa ovella.
Tämä olisi voinut olla minun näppäimistöstäni, niin samat on tuntemukset.
Samojen valintojen äärellä olin/olen.
Olen varmaan vain hieman nuorempi kuin sinä. Mentiin tosi nuorena yhteen, lapset, talo, farmariauto jne. Ulkoisesti kaikki ok, mutta sisäisesti ei sitten ollenkaan. Ei rakkautta, kumppanuutta, luottamusta, arvostusta, yhdessä olemista ja tekemistä.
Minun on pakko lähteä ja katsoa minne elämä kuljettaa. En voi kertakaikkiaan jatkaa näin seuraavaa 5, 10, 20, 30, 40 vuotta. En vain millään voin. Kaipaan niin paljon kosketusta ja hellyyttä. Oikeaa kumppanuutta, arvostusta, sellaista oikeaa rakkauteen perustuvaa suhdetta.
Kun olen ajatellut tilannettani, niin olen tullut siihen tulokseen että mies ei ole ehkä koskaan edes rakastanut minua. Seurannut vain perässä. Itse joskus välitin ja rakastin, nyt tunteet ovat kuolleet koska mies on kohdellut minua niin huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä nykyään lukee netistä ihmisten käyttäytymisestä parisuhteissa ja näistä tinder panoista niin kyllä sanoisin, että on aika riskiä lähteä hakemaan jotain kiihkeää, ihanaa rakkaussuhdetta. Jokainen parisuhde tasapainottuu ajan kanssa ja jos ei niin varmasti olet löytänyt jonkun jännä häntäheikin, joka hyppii naisissa. Kokemusta on häntäheikistä ja nyt kohta 40 vuotta kunnon miehestä, joka on tasapainoinen, hauska, hyvä isä lapsilleen. Eli hyvin on asiat. Sinkkuystävät ympärillä etsivät epätoivoisesti hyvää miestä parisuhteeseen, eipä ole tärpännyt. Ja omaa parisuhdetta voi aina lämmitellä, ihan kuumaksi saakka.
Minä olen kyllä eri mieltä tuosta, että "omaa parisuhdetta voi aina lämmitellä". Joskus voi ja se on aivan mahtavaa kun se onnistuu. Mutta ei kaikki siihen pysty, vaikka kuinka yrittäisivät. Intohimoa on vaikea pakottaa jos ei sitä kertakaikkiaan ole. Ja monesti näissä kaveriliitoissa on sekin, että se väljähtyminen saattaa olla toiselle ihan okei. Sitä tyytyväistä osapuolta voi olla vaikea maanitella mukaan niihin asioihin, joita se intohimon kaipaaja tarvitsisi ollakseen liitossa tyytyväinen.
Minä olen yrittänyt lämmitellä parisuhdettani, täysin tuloksetta. Mies ei kertakaikkiaan ole lainkaan kiinnostunut. Kaipaan lämpöä, läheisyyttä ja intohimoa. Mieheltäni en sitä saa, enkä jaksaisi enää lähteä sitä muualta etsimään. Tokkopa edes löytäisin. Nyt on sellainen tunne, että elämä olit tässä, se puuttuva osa on niin suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tietäisin, että vaimoni ei olisi onnellinen minun kanssani, enkä voisi tehdä asialle mitään, toivoisin todella, että hän uskaltaisi lähteä hakemaan sitä onneaan muualta. Tosin en takaisi, että minä olisin enää onnellinen hänen kanssaan, jos hän päättäisikin tulla takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Samojen valintojen äärellä olin/olen.
Olen varmaan vain hieman nuorempi kuin sinä. Mentiin tosi nuorena yhteen, lapset, talo, farmariauto jne. Ulkoisesti kaikki ok, mutta sisäisesti ei sitten ollenkaan. Ei rakkautta, kumppanuutta, luottamusta, arvostusta, yhdessä olemista ja tekemistä.
Minun on pakko lähteä ja katsoa minne elämä kuljettaa. En voi kertakaikkiaan jatkaa näin seuraavaa 5, 10, 20, 30, 40 vuotta. En vain millään voin. Kaipaan niin paljon kosketusta ja hellyyttä. Oikeaa kumppanuutta, arvostusta, sellaista oikeaa rakkauteen perustuvaa suhdetta.
Kun olen ajatellut tilannettani, niin olen tullut siihen tulokseen että mies ei ole ehkä koskaan edes rakastanut minua. Seurannut vain perässä. Itse joskus välitin ja rakastin, nyt tunteet ovat kuolleet koska mies on kohdellut minua niin huonosti.
Tietääkö miehesi kohtelevansa sinua huonosti? Miten itse kohtelet miestäsi? Tuo ei kuulosta edes "ihan-ok" suhteelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös 40 ja takana on useampi avoliitto, jotka ovat olleet epätyydyttäviä ja aina olen lähtenyt etsimään rakkautta. Mitä olen oppinut? Rakastuminen kestää vain hetken ja sen jälkeen muu yhteensopivuus on tärkeämpää kuin suuret romanttiset tunteet. Koitan nyt pitää pääni ja mennä yksiin vasta, kun ihastun mieheen, jonka kanssa myös muu yhteensopivuus on ilmeistä ja pystytään reflektoimaan omaa ja toisen sekä suhteen kehitystä. Ihastumisia ja rakastumisia tulee koko ajan, mutta ne kuolevat myös yhtä nopeasti. Nyt olen saanut sinkkuna taapertaa kaksi vuotta ja sopivia sitoutumishaluisia miehiä ei ole jonoksi asti. Silti en kadu eroa huonosta liitosta.
Kun kerran tuollaista on monilla, että keski-iän lähestyessä halutaan erota, vaikka kaikki on periaatteessa kunnossa, niin miksi mennä naimisiin nykyään? Suurin osa taitaa kyllästyä lopulta kumppaniinsa ja onnea etsitään muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samojen valintojen äärellä olin/olen.
Olen varmaan vain hieman nuorempi kuin sinä. Mentiin tosi nuorena yhteen, lapset, talo, farmariauto jne. Ulkoisesti kaikki ok, mutta sisäisesti ei sitten ollenkaan. Ei rakkautta, kumppanuutta, luottamusta, arvostusta, yhdessä olemista ja tekemistä.
Minun on pakko lähteä ja katsoa minne elämä kuljettaa. En voi kertakaikkiaan jatkaa näin seuraavaa 5, 10, 20, 30, 40 vuotta. En vain millään voin. Kaipaan niin paljon kosketusta ja hellyyttä. Oikeaa kumppanuutta, arvostusta, sellaista oikeaa rakkauteen perustuvaa suhdetta.
Kun olen ajatellut tilannettani, niin olen tullut siihen tulokseen että mies ei ole ehkä koskaan edes rakastanut minua. Seurannut vain perässä. Itse joskus välitin ja rakastin, nyt tunteet ovat kuolleet koska mies on kohdellut minua niin huonosti.
Tietääkö miehesi kohtelevansa sinua huonosti? Miten itse kohtelet miestäsi? Tuo ei kuulosta edes "ihan-ok" suhteelta.
Hän ei ollut ymmärtänyt, tajunnut jotenkin asiaa. Luuli että olen aina vierellä. Olen monta vuotta yrittänyt kysyä mikä on, miksi kohtelee minua niin kuin kohtelee jne. Olen yrittänyt tukea häntä ongelmissaan, keskustella, nähdä asioista positiiviset puolet, kantaa vastuun ja huolehtia kaikista kotiin ja perheeseen liittyvistä tehtävistä.
Mutta nyt hän tietää ja ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Kun kerran tuollaista on monilla, että keski-iän lähestyessä halutaan erota, vaikka kaikki on periaatteessa kunnossa, niin miksi mennä naimisiin nykyään? Suurin osa taitaa kyllästyä lopulta kumppaniinsa ja onnea etsitään muualta.
Nämäkin on niitä asioita jotka pitää kokea itse jotta ne voi ymmärtää todella, ja samalla paremmin ymmärtää muita. Moni varmaan nuorena ja naiivina ajattelee että kun olen nyt löytänyt tämän hyvän ja rakastan, niin pysyn tässä liitossa ikuisesti, ja ne on ne sitoutumiskyvyttömät tai väärän puolison valinneet, jotka eroavat. Ne muut, en minä.
Sitten hupsista jonain päivänä huomaa että tunteita ei enää ole, ainakaan kovin positiivisia, ollaan ehkä kavereita mutta ei rakastavaisia. Ollaan saatettu kasvaa eri suuntiin tai vain toinen on kasvanut. Tulee kriisi, osa jää koska sitoutuminen on niin vahva periaate tai ehkä hävettäisi liikaa erota niin kuin ne muutkin. Osa lähtee etsimään uutta elämää.
Harvoin naimisiin menevät ovat etukäteen päättäneet erota. On paljon hyviä aikeita, mutta elämä tulee usein väliin. Se on sitä elämää. Ihmisen elämä on niin pitkä että siihen mahtuu monenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista että näillä spekseillä sinäkin olet miehellesi se "elämän nainen". Mitä sinä tarjoat, mihin hänellä on tyytyminen?
Tätä kun vähän miettii tajuaa, ettei anostaan voi vaatia itselleen. Mutta yhdessä voi kyllä tavoittaa uutta monella saralla.
Luultavasti "se oikean" kanssa ei tule välttämättä tuollaista, vaikka liitto muuttuu alkuajoista ja tunnetilat. Eli kyllä elämä paranee, jos eroaa ystävämiehestä. Oikean kanssa ei tulisi tuota kysymystä. Avioliittonne on kuin lämmennyt maito. Sinä kuitenkin itse tiedät mikä on oikea tilanne ja kuinka veltostunut suhde on kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erooni oli painavat syyt (väkivalta).
Mutta ei siitä sen enempää.
Olen ollut sinkkuna kolme vuotta ja sopivaa miestä ei vain löydy.
Saan kyllä huomiota miehiltä, mutta se tekee tästä vain lannistavampaa: edes isosta porukasta ei löydy miestä, jonka kanssa juttu etenisi parisuhteeseen. Monet miehet pyörittävät montaa naista ja yrittävät lämmitellä mua vain huvin vuoksi tai hätävarana. Eli flirttailua, imartelua ja kehuja saisin paljonkin, mutta mitä sillä tekee kun se on peliä, eikä todellisten tunteiden ilmaisua.
Enkä itsekään ole yleensä ollut kiinnostunut. Henkinen yhteys ja kemia puuttuu. Tai vetovoima. Aina jotakin olennaista puuttunut. Ei yhtäkään molemminpuolista ihastumista näiden sinkkuvuosien aikana.
Jos teillä on hyvä ja kiltti mies vierellänne, kannattaa pitää kiinni. Sinkkumaailma on kova. Eikä takeita molemminpuolisen rakkauden löytämisestä ole
Vierailija kirjoitti:
Kaipasin vaihtelua ja suuria tunteita, joten jätin mieheni ja lähdin ihastuksen perään ja kadun todellakin. Tämä intohimoinen rakastajani ”miestenmies” löysi vuoden seurustelumme jälkeen taas uuden naisen ja jäin yksin. Ex-puoliso seurustelee nyt (entisen) ystäväni kanssa , joka hehkuttaa kaikille, että hän on paras mies, joka hänellä koskaan on ollut. Ovat niin onnellisia, että ihan pahaa tekee.
Ihan oikein sulle!
Ala sinkuksi niin voit tehdä ihan mitä huvittaa. Jos joku mies ei miellytä niin helposti voi vaihtaa uuteen. Ja suhde pysyy aina tuoreena.