Kärsin mielenterveysongelmista ja Joker-elokuvassa oli hieno se hänen kirjoittamansa ajatus eli "Mielisairaudessa pahinta on se, että muut odottavat käyttäytyvän kuin sitä ei olisikaan" tai jotain sinnepäin

Mitä olet yrittänyt saavuttaa selittämisellä? Mitä piirteitä tai käytöstä olet halunnut sillä oikeuttaa?

Mielen sairauksissa on todellakin se ongelma. Jos jalkasi murtuu niin kukaan ei pakota kävelemään ja juoksemaan sillä normaalisti. Mutta kun mieli murtuu ja sekoaa niin sinun pitäisi olla kuin sitä ei olisikaan, koska se haittaa muita. Ketään ei haittaa murtunut jalkasi joten saat linkuttaa vapaasti, mutta mt ongelmaisena olet muille rasite ja he ei jaksa sitä, joten sinun pitäisi sairastaa käyttäytyen kuin terve.

Kerro sitten miten muiden pitäisi käyttäytyä? Kai sinulla on vaihtoehto sille kun kerran valitat?

Minä myös ajoittain mietin tuota lausetta. Se on niin paikkansa pitävä. 

Pahinta on tietysti se, että ei minun ongelmani näy päälle päin. Ne tulee ilmi, jos jutellaan vähän enemmän ja huomataan, että en ole työelämässä jne. Nykyään valehtelen kirkkain silmin jotain mieluummin, kuin kerron totuuden. En jaksa sitä hiljaisuutta, pois kääntymistä, tulevaa välttelyä. 

Muutamia vuosia sitten olin vielä liian avoin. Ajattelin että kyllä minullekin on paikka yhteisössä tai kaveripiirissä, mutta olin väärässä ja sain uuden trauman entisten lisäksi kummittelemaan painajaisiini. Eräskin, jota olin pitänyt kaverinani, ei kestänyt sitä että mielenterveysongelmaisena minulla oli elämässäni silti asioita, joiden hän koki olevan paremmin kuin hänellä itsellään. Hänestä oli väärin, että "hullulla on parisuhde ja varaa tehdä kivoja asioita". 

Odotan sitä päivää, kun olen niin hullu, kokenut, turtunut ja tarpeeksi aikuinen, ettei se tunnu enää miltään. Että toiset eivät arvosta, pitävät loisena, huonona esimerkkinä, luuserina joka ei vain saanut otettua itseään niskasta kiinni. Odotan sitä päivää, että olen kulkenut tarpeeksi pitkän matkan, ettei ajatus omista toteutumatta jääneistä unelmista enää nosta kyyneliä silmiin. 

Odotan sitä päivää, kun en enää tunne näin valtavaa häpeää itsestäni, kuin nyt.

Olen 38-vuotias, joten oletan, että edessäni on vielä pitkä ja pimeä tie ennen jonkinlaista valon häivähdystä. Ja se häivähdys tulee vain minulta, yhteiskunta ei anna kaltaiselleni minkäänlaista armoa. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä olet yrittänyt saavuttaa selittämisellä? Mitä piirteitä tai käytöstä olet halunnut sillä oikeuttaa?

Lähinnä olen joutunut selittelemään osallistumattomuuttani erinäisiin asioihin ja tapahtumiin. Minulle on ennen pahempia oireiluitani kertynyt erittäin laaja ystävä-/kaveri-/tuttavapiiri ja monet heistä pyytävät minua jonnekin tai minulta usein jotain apua esim. ja silloin joudun aina selittelemään. Olen halunnut oikeuttaa sillä eristäytymiseni, sillä sosiaalisissa tilanteissa oireiluni yleensä vain pahenee ja on inhottavaa olla näyttämässä omaa ahdistustaan kaikille, kun ei se ahdistukselleni altistuminen tee heillekään hyvää. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kerro sitten miten muiden pitäisi käyttäytyä? Kai sinulla on vaihtoehto sille kun kerran valitat?

Minä en ole sellainen ihminen, joka vaatii muita käyttäytymään mitenkään. Siitä ei ole tästä kyse. Ja ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin eristäytyminen ja rauhassa sairastaminen. Ap

Samalla tavalla fyysisesti sairastuneet jäävät vaille kavereita ja tukea. Se on vaan sama mikä sairaus on. Ihmiset karttavat kyllä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro sitten miten muiden pitäisi käyttäytyä? Kai sinulla on vaihtoehto sille kun kerran valitat?

Minä en ole sellainen ihminen, joka vaatii muita käyttäytymään mitenkään. Siitä ei ole tästä kyse. Ja ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin eristäytyminen ja rauhassa sairastaminen. Ap

Olethan kun valitat muiden reaktoiden olevan vääriä. Ja ainahan sulla on vaihtoehto, mutta masennus saa näkemään asiat mustavalkoisesti. Kyllähän sinä kuitenkin aktiivisesti ruokit masennustasi hakeutumalla tänne pahan mielen keskustelupalstalle. Joker ei tehnyt sitä.

Jassoo. Maailmaan mahtuu mielipiteitä niin paljon kun on ihmisiä . Kaikki ei vaan ole mielen sairaita jos tarkoitetaan vaikeaa vammaisuutta tai NS.hypnoottista tilaa . Ihminen on tunteva olento mikä menee rikki kun liikaa kovakouraista käsittelyä . Aika moni on hakenut apua puolison väkivaltaan ja saanut siitä syystä diagnoosin . Eli NS.vääriä tuomioita avun hakijalle . Sehän on siitä kiinni millainen lääkäri sattuu kohdalle . Jos itkee eikä enää jaksa niin sehän ei ole sairaus tai hulluutta ollenkaan . Se on väsymystä . Surua . Ei tunteet ole mikään tauti .

Ihmiset tuntevat enemmän sääliä kaltoinkohdeltua ja päähän potkittua kulkukoiraa kohtaan, kuin ihmistä. 

Toiset meistä on olleet kaltoinkohdeltuja lapsesta lähtien, mutta minkäänlaista ymmärrystä ei silti saa. Minullekin on ilkuttu, että "eikö äiti ole opettanut?" vaikka hyvin oli tiedossa, että äitini oli pahan luokan alkoholisti. On ilkuttu, että etkö sinä tätäkään tiedä, vaikka hyvin on ollut tiedossa, että kotona on kamalat oltavat, koulussa kiusataan ja oppimiseen ei ollut enää energiaa päivittäisen selviämisen ja pelkojen kanssa elämisen jälkeen. 

Joku hakee Espanjasta kulkukoiran Suomeen, ja sille koiralle löytyy paljon empatiaa ja ymmärrystä, että voi toista. Kun minä kerron, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä vaikean ahdistuneisuuden, paniikkihäiriön yms. kanssa, kohtaan halveksuntaa ja vihaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä myös ajoittain mietin tuota lausetta. Se on niin paikkansa pitävä. 

Pahinta on tietysti se, että ei minun ongelmani näy päälle päin. Ne tulee ilmi, jos jutellaan vähän enemmän ja huomataan, että en ole työelämässä jne. Nykyään valehtelen kirkkain silmin jotain mieluummin, kuin kerron totuuden. En jaksa sitä hiljaisuutta, pois kääntymistä, tulevaa välttelyä. 

Muutamia vuosia sitten olin vielä liian avoin. Ajattelin että kyllä minullekin on paikka yhteisössä tai kaveripiirissä, mutta olin väärässä ja sain uuden trauman entisten lisäksi kummittelemaan painajaisiini. Eräskin, jota olin pitänyt kaverinani, ei kestänyt sitä että mielenterveysongelmaisena minulla oli elämässäni silti asioita, joiden hän koki olevan paremmin kuin hänellä itsellään. Hänestä oli väärin, että "hullulla on parisuhde ja varaa tehdä kivoja asioita". 

Odotan sitä päivää, kun olen niin hullu, kokenut, turtunut ja tarpeeksi aikuinen, ettei se tunnu enää miltään. Että toiset eivät arvosta, pitävät loisena, huonona esimerkkinä, luuserina joka ei vain saanut otettua itseään niskasta kiinni. Odotan sitä päivää, että olen kulkenut tarpeeksi pitkän matkan, ettei ajatus omista toteutumatta jääneistä unelmista enää nosta kyyneliä silmiin. 

Odotan sitä päivää, kun en enää tunne näin valtavaa häpeää itsestäni, kuin nyt.

Olen 38-vuotias, joten oletan, että edessäni on vielä pitkä ja pimeä tie ennen jonkinlaista valon häivähdystä. Ja se häivähdys tulee vain minulta, yhteiskunta ei anna kaltaiselleni minkäänlaista armoa. 

❤️❤️❤️

Kiitos tästä ja niin paljon valoa ja voimia tiellesi.

(mä en halua antaa mitään vinkkejä, en haluaisi tehdä näin, mutta varalta teen: kuuntelen tara brachin kirjaa radical self-acceptance, siitä on mulle apua)

Hulluilla on hullujen jutut

Vierailija kirjoitti:

Hulluilla on hullujen jutut

Olen eläkkeellä ja virallisesti hullu. Diagnooseja on kolme. 

Silti joskus muita ihmisiä katsellessa ja kuunnellessa mieleen tulee, että tuokin voisi mennä hoitamaan omat patoutuneet vihansa ja kateuden tunteensa jonnekin. Että ei ole tervettä olla noin myrkyllinen, eikä noin totaalisessa kieltotilassa mitä tulee omiin heikkouksiin. 

Jotkut ovat näennäisen terveitä, mutta sairastuttavat koko ympäristönsä käytöksellään. 

Vierailija kirjoitti:

Mielen sairauksissa on todellakin se ongelma. Jos jalkasi murtuu niin kukaan ei pakota kävelemään ja juoksemaan sillä normaalisti. Mutta kun mieli murtuu ja sekoaa niin sinun pitäisi olla kuin sitä ei olisikaan, koska se haittaa muita. Ketään ei haittaa murtunut jalkasi joten saat linkuttaa vapaasti, mutta mt ongelmaisena olet muille rasite ja he ei jaksa sitä, joten sinun pitäisi sairastaa käyttäytyen kuin terve.

Sama koskee muuten omaa fyysistä tilaani, joka heittelee päivästä toiseen. Autoimmuunnisairauksia on yksi dg, muita minulle ei anneta, koska olen kuulemma siinä rajoilla, ehkä. Paitsi että läheiseni eivät ymmärrä sitä miksi en pysty tehdä kahteen päivään mitään, ei tätä tunnusta myöskään lääkärit. Ainoa mikä minulla on vielä kunnossa on mielenterveys, mutta sitä yritetään jatkuvasti kiistää terveydenhoidon puolella. Kun en saa dgtä, niin kaikki oireeni näyttävät mt- ongelmilta, joita minulla ei siis ole. Eikö olekin typerää?

Vaikea kai se on toisten tietää, mikä on sinulta liikaa vaadittu, jos se ei näy mistään päällepäin. Murtunut jalka on aika helppo havaita, mutta kukaan ei näe ajatuksiisi. Eikö sekin toisaalta johtaisi osattomuuteen, jos ihmiset yrittäisivät jotenkin ennakoida, mikä on sinulle liikaa ja jättää sen perusteella kutsumatta vaikka illanistujaisiin ja juhliin tai välttää tiettyjä tekemisiä ja puheenaiheita kanssasi? Sitten joku asia olisikin sinulle ehkä ok, mutta sinut jätettäisiin ulkopuolelle, kun muut arvioisivat asiat taas väärin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset tuntevat enemmän sääliä kaltoinkohdeltua ja päähän potkittua kulkukoiraa kohtaan, kuin ihmistä. 

Toiset meistä on olleet kaltoinkohdeltuja lapsesta lähtien, mutta minkäänlaista ymmärrystä ei silti saa. Minullekin on ilkuttu, että "eikö äiti ole opettanut?" vaikka hyvin oli tiedossa, että äitini oli pahan luokan alkoholisti. On ilkuttu, että etkö sinä tätäkään tiedä, vaikka hyvin on ollut tiedossa, että kotona on kamalat oltavat, koulussa kiusataan ja oppimiseen ei ollut enää energiaa päivittäisen selviämisen ja pelkojen kanssa elämisen jälkeen. 

Joku hakee Espanjasta kulkukoiran Suomeen, ja sille koiralle löytyy paljon empatiaa ja ymmärrystä, että voi toista. Kun minä kerron, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä vaikean ahdistuneisuuden, paniikkihäiriön yms. kanssa, kohtaan halveksuntaa ja vihaa. 

Itseasiassa vihamieliset koira kyllä lopetetaan. Koira osaa osoittaa kiitollisuutta siitä, että saa lämpöä, ruokaa ja suojaa. Länsimaisella ihmisellä on nämä kaikki hyvin vaan silti vaaditaan muilta ihmisiltä kaikkea sitä mitä on jäänyt lapsena paitsi. Kyllähän tämä puheenvuorosikin paljastaa, että et itsekään osaa tuntea myötätuntoa ja ehdotonta lähimmäisenrakkautta muita kohtaan. Silti vaadit sitä itsellesi. Millainen ihminen on kateellinen kuolemalta pelastetulle katukoiralle?

Murtuma ei tartu. Paha mieli tarttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kai se on toisten tietää, mikä on sinulta liikaa vaadittu, jos se ei näy mistään päällepäin. Murtunut jalka on aika helppo havaita, mutta kukaan ei näe ajatuksiisi. Eikö sekin toisaalta johtaisi osattomuuteen, jos ihmiset yrittäisivät jotenkin ennakoida, mikä on sinulle liikaa ja jättää sen perusteella kutsumatta vaikka illanistujaisiin ja juhliin tai välttää tiettyjä tekemisiä ja puheenaiheita kanssasi? Sitten joku asia olisikin sinulle ehkä ok, mutta sinut jätettäisiin ulkopuolelle, kun muut arvioisivat asiat taas väärin.

Kyllä kymmenien selventävien keskusteluiden jälkeen pitäisi jo ymmärtää, jos on ymmärtääkseen. Sen olen toki havainnut, että hyvin harva ymmärtää, jos ei itse kärsi samoista asioista. Silti jos en vaikka vastaa puhelimeen, kun haluan eristäytyä, niin sitten tullaan oven taakse vaikka kaikilla on tiedossa, ettei oveni aukea jos en kerran yhteydenottoihinkaan reagoi. Ulkopuolelle olen pyrkinyt jäämään ihan omasta halustani. Ap

Vierailija kirjoitti:

Murtuma ei tartu. Paha mieli tarttuu.

Ei välttämättä

Fiksu ihminen pitää omat rajansa, ei ota toisen tunteita itselleen. Ja sama pätee molemmin puolin, vastapuolta ja hänen rajojaan kunnioitetaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kai se on toisten tietää, mikä on sinulta liikaa vaadittu, jos se ei näy mistään päällepäin. Murtunut jalka on aika helppo havaita, mutta kukaan ei näe ajatuksiisi. Eikö sekin toisaalta johtaisi osattomuuteen, jos ihmiset yrittäisivät jotenkin ennakoida, mikä on sinulle liikaa ja jättää sen perusteella kutsumatta vaikka illanistujaisiin ja juhliin tai välttää tiettyjä tekemisiä ja puheenaiheita kanssasi? Sitten joku asia olisikin sinulle ehkä ok, mutta sinut jätettäisiin ulkopuolelle, kun muut arvioisivat asiat taas väärin.

Kyllä kymmenien selventävien keskusteluiden jälkeen pitäisi jo ymmärtää, jos on ymmärtääkseen. Sen olen toki havainnut, että hyvin harva ymmärtää, jos ei itse kärsi samoista asioista. Silti jos en vaikka vastaa puhelimeen, kun haluan eristäytyä, niin sitten tullaan oven taakse vaikka kaikilla on tiedossa, ettei oveni aukea jos en kerran yhteydenottoihinkaan reagoi. Ulkopuolelle olen pyrkinyt jäämään ihan omasta halustani. Ap

lähiomaisille laita viesti, esim lepään nyt, jos et vastaa puheluun ja asut yksin. Älä pidä heitä missään jännityksessä voinnistasi, vaan osoita pärjääväsi ja he jättävät sinut rauhaan kyllä.