Mitkä asiat ovat sellaisia, että ”kasvetaan erilleen”?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä haluaisin asua maalla Suomessa ja mies haluaisi asua Tukholmassa. Tykkäisin vanhasta talosta, mutta mies ei halua tehdä mitään remontteja eikä pihatöitä. Ylipäätään se millaista elämää haluaisimme elää, poikkeaa melkein niin paljon kuin se voi poiketa. Mies on sosiaalinen ja nauttii kaikista kissanristiäisistä, itse mieluiten seuraisin kotona pölyn kasaantumista.

Tulee mieleen paras kaverini, jolla on takanaan 20 v tuollainen avioliitto. He ovat ratkaisseet asian niin, että vaimo palkkaa työmiehiä remontoimaan sen, mitä onnpakko tehdä. Eikä ekstroverttiys-introverttiys ole mikään ongelma. Toinen käy kissanristiäisissä ja toinen jää kotiin.

Niin kaikkea tuollaista voi tehdä. Se on silti vähän eri asia kuin toteuttaa haluamaansa elämäntapaa yhdessä ihmisen kanssa joka haluaa elää samoin ja nauttii samoista asioista.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä ollaan niin keskeneräisiä, kolme-nelikymppisenä vasta tiedetään mitä oikeasti halutaan.

Ja oikeastihan kyse on vain nykyajan länsimaisesta ongelmasta, jossa tavoitellaan koko ajan suurempaa onnellisuutta ja suhtaudutaan parisuhteeseen oman onnellisuuden lisääjänä.

Minusta se on ainoa oikea tapa suhtautua parisuhteeseen. En ole uskonnollinen, joten parisuhteessa pysymisen ainoa syy on se että se tekee minut onnellisemmaksi. Ja toki onnellisemmaksi pitkällä tähtäimellä, en mieti vain tätä hetkeä. Suvussani on useampia vanhempia pariskuntia, joilla ei ole enää keskenään mitään puhuttavaa ja jotka ovat selkeästi turhautuneita toistensa seuraan. Pelkään vähän sitä. Että pysymme yhdessä tottumuksesta niin kauan, että olemme niin vanhoja ettemme enää uskalla erota tai se tuntuu myöhäiseltä. Sitten katkerana yhdessä vanhuus.

#8

En ota kantaa näihin turhautuneisiin pariskuntiin, vaan uskonnollisuuteen ja pitkän parisuhteen määritelmään.

Itse olen elinikäisen perisuhteen kannalla. Olen todella paljon pohtinut, johtuuko se kulttuuristani tai uskonnosta, johon olen kasvanut. Voi olla, mutta se vain _tuntuu_ syvällä sielussa asti, että se on se oikea malli.

Ajattelen, että elämä on pitkälti meidän omissa käsissämme. Elämä on sellaista, jollaiseksi itse sen teemme. Metsä myös yleensä vastaa niin kuin sinne huudetaan (pl. pers häiriöt). En myöskään halua katkeroitua mihinkään. Jos puoliso on äreä, on minulla itselläni mahdollisuus suunnata huomioni asioihin, jotka tuovat elämääni positiivisuutta. Ja positiivisuus herättää vastakaikua.

Vaikka itsekin olen eronnut, ajattelen näin. Tällä kokemuksella tiedän, että pitkässä suhteessa uudelleen lähentyminen on mahdollista, vaikka välillä ottaisi päähän. Se vaatii niiden omien ajatusten kommunikointia. Ei ole puhuttavaa, ellei puhu, mitä ajattelee.

Asuminen Lapin erämaassa? Luuletko ap ettei Lapissa ole kyliä ja kaupunkeja? Erämaa on hieman eri asia, toki sitäkin Lapista löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Asuminen Lapin erämaassa? Luuletko ap ettei Lapissa ole kyliä ja kaupunkeja? Erämaa on hieman eri asia, toki sitäkin Lapista löytyy.

Jos ap olisi halunnut sanoa, että asua Lapissa, olisi hän varmaan niin kirjoittanut. Jos hän kirjoittaa Lapin erämaassa, hän varmaan tarkoittaa erämaata. Mikä tässä on ongelma?

No eiköhän kyseessä ole eufemismi eli kiertoilmaus. Erilleen kasvaminen kuulostaa paljon kivemmalta kuin se, että on alettu inhota toista, petetään, on jouduttu jätetyksi, toinen on alkoholisti tms. Jossain vaiheessa erilleen kasvamisesta tuli niin kliseinen ilmaus, ettei sitä enää juuri kehdata edes käyttää.

Minusta erilleen kasvaminen ei ole edes mikään eron syy, ainakaan silloin, jos parilla on alaikäisiä lapsia. Jos on vain erkaannuttu, voidaan myös taas lähentyä, jos halua on. Jos on kyse vain aikuisista, voi ajatella, että tämä on nähty juttu, eikun uutta kehiin. Mutta vanhempien parisuhde on lapsen koti, ja siihen pitää suhtautua vähän suuremmalla kunnioituksella.

Tällä en tarkoita, että pitäisin eroja turhina. Näin siksi, koska lähes aina ne johtuvat jostain vakavammasta kuin erilleen kasvamisesta, vaikka näin tuttaville sanotaankin.

.

Oman, nyt 6 vuotta kestäneen suhteeni perusteella voin sanoa esimerkkeinä että hiljattain on selvinnyt että:

1. Mieheni ei koskaan halua hommata mitään kesäpaikkaa, kesät kuuluu viettää normaalisti kotona kuten hänen lapsuudenperheessään. Itse olen tottunut maisemanvaihdokseen kesäisin ja haluaisin esim. asuntovaunun tai -auton.

2. Mies haluaa tulevaisuudessa muuttaa kauemmas keskustasta, minä lähemmäs. Asumme nyt keskustan laidassa.

Pelkäänpä että nämä hommat tulevat vielä iskemään enemmän kiilaa väliimme kuin nyt haluamme ajatellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Oman, nyt 6 vuotta kestäneen suhteeni perusteella voin sanoa esimerkkeinä että hiljattain on selvinnyt että:

1. Mieheni ei koskaan halua hommata mitään kesäpaikkaa, kesät kuuluu viettää normaalisti kotona kuten hänen lapsuudenperheessään. Itse olen tottunut maisemanvaihdokseen kesäisin ja haluaisin esim. asuntovaunun tai -auton.

2. Mies haluaa tulevaisuudessa muuttaa kauemmas keskustasta, minä lähemmäs. Asumme nyt keskustan laidassa.

Pelkäänpä että nämä hommat tulevat vielä iskemään enemmän kiilaa väliimme kuin nyt haluamme ajatellakaan.

Höh. Tuollaistahan se elämä on. Aika harvassa on itsensä klooni, joka haluaa kaikessa samoja asioita.

Tietysti, jos nuo asiat ovat kynnyskysymyksiä, niin sitten pitänee erota - paitsi jos on lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman, nyt 6 vuotta kestäneen suhteeni perusteella voin sanoa esimerkkeinä että hiljattain on selvinnyt että:

1. Mieheni ei koskaan halua hommata mitään kesäpaikkaa, kesät kuuluu viettää normaalisti kotona kuten hänen lapsuudenperheessään. Itse olen tottunut maisemanvaihdokseen kesäisin ja haluaisin esim. asuntovaunun tai -auton.

2. Mies haluaa tulevaisuudessa muuttaa kauemmas keskustasta, minä lähemmäs. Asumme nyt keskustan laidassa.

Pelkäänpä että nämä hommat tulevat vielä iskemään enemmän kiilaa väliimme kuin nyt haluamme ajatellakaan.

Höh. Tuollaistahan se elämä on. Aika harvassa on itsensä klooni, joka haluaa kaikessa samoja asioita.

Tietysti, jos nuo asiat ovat kynnyskysymyksiä, niin sitten pitänee erota - paitsi jos on lapsia.

Niinhän se juurikin on. Kirjoitin kommentin tähän erilleenkasvamisketjuun siksi, että eivät tällaiset asiat käyneet edes mielessä ensimmäisinä seurusteluvuosina. Oltiin match made in heaven kun asuimme erillään ekat 4 vuotta ja opiskelimme molemmat.

Nyt kun mies on valmistunut ja minä valmistun pian, alkaa selvitä että haluamme elämältä eri asioita. En tiedä voiko sitä kuvailla erilleen kasvamisella, mutta molemmat olemme kasvaneet ja siirtyneet/siirtymässä elämänvaiheesta toiseen. Siinä vaiheessa kai nämä asiat saattavat muodostua kynnyskysymyksiksi.

/sama

No yksinkertaisesti tavoitteet, mielenkiinnonkohteet ja halut suhteelta ovat erilaiset.

Siten, että ensin sokeudutaan "rakkaudesta" ja pannaan kuin kanit ehkä vuosi. Sitten tajutaan, että se toinen onkin itse asiassa aikamoinen vttupää ja siitä on päästävä eroon. Ehkä ollaan jo bongattu seuraava "ihana täydellisyys" jonka kanssa paneskella kuin kanit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman, nyt 6 vuotta kestäneen suhteeni perusteella voin sanoa esimerkkeinä että hiljattain on selvinnyt että:

1. Mieheni ei koskaan halua hommata mitään kesäpaikkaa, kesät kuuluu viettää normaalisti kotona kuten hänen lapsuudenperheessään. Itse olen tottunut maisemanvaihdokseen kesäisin ja haluaisin esim. asuntovaunun tai -auton.

2. Mies haluaa tulevaisuudessa muuttaa kauemmas keskustasta, minä lähemmäs. Asumme nyt keskustan laidassa.

Pelkäänpä että nämä hommat tulevat vielä iskemään enemmän kiilaa väliimme kuin nyt haluamme ajatellakaan.

Höh. Tuollaistahan se elämä on. Aika harvassa on itsensä klooni, joka haluaa kaikessa samoja asioita.

Tietysti, jos nuo asiat ovat kynnyskysymyksiä, niin sitten pitänee erota - paitsi jos on lapsia.

Niinhän se juurikin on. Kirjoitin kommentin tähän erilleenkasvamisketjuun siksi, että eivät tällaiset asiat käyneet edes mielessä ensimmäisinä seurusteluvuosina. Oltiin match made in heaven kun asuimme erillään ekat 4 vuotta ja opiskelimme molemmat.

Nyt kun mies on valmistunut ja minä valmistun pian, alkaa selvitä että haluamme elämältä eri asioita. En tiedä voiko sitä kuvailla erilleen kasvamisella, mutta molemmat olemme kasvaneet ja siirtyneet/siirtymässä elämänvaiheesta toiseen. Siinä vaiheessa kai nämä asiat saattavat muodostua kynnyskysymyksiksi.

/sama

Ok, ymmärrän. Mutta eikö tuossaole viime kädessä kyse siitä, kumpaa tahtoo enemmän? Henkilön vai sijainnin?

Siis koko elämä on samanlaisi valintoja: unelmieni työpaikka on utsjoella, mutta en tahdo sinne asumaan. Prioriteetit ratkaisevat, minkä valinnan teemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä ollaan niin keskeneräisiä, kolme-nelikymppisenä vasta tiedetään mitä oikeasti halutaan.

Ja oikeastihan kyse on vain nykyajan länsimaisesta ongelmasta, jossa tavoitellaan koko ajan suurempaa onnellisuutta ja suhtaudutaan parisuhteeseen oman onnellisuuden lisääjänä.

Minusta se on ainoa oikea tapa suhtautua parisuhteeseen. En ole uskonnollinen, joten parisuhteessa pysymisen ainoa syy on se että se tekee minut onnellisemmaksi. Ja toki onnellisemmaksi pitkällä tähtäimellä, en mieti vain tätä hetkeä. Suvussani on useampia vanhempia pariskuntia, joilla ei ole enää keskenään mitään puhuttavaa ja jotka ovat selkeästi turhautuneita toistensa seuraan. Pelkään vähän sitä. Että pysymme yhdessä tottumuksesta niin kauan, että olemme niin vanhoja ettemme enää uskalla erota tai se tuntuu myöhäiseltä. Sitten katkerana yhdessä vanhuus.

#8

En ota kantaa näihin turhautuneisiin pariskuntiin, vaan uskonnollisuuteen ja pitkän parisuhteen määritelmään.

Itse olen elinikäisen perisuhteen kannalla. Olen todella paljon pohtinut, johtuuko se kulttuuristani tai uskonnosta, johon olen kasvanut. Voi olla, mutta se vain _tuntuu_ syvällä sielussa asti, että se on se oikea malli.

Ajattelen, että elämä on pitkälti meidän omissa käsissämme. Elämä on sellaista, jollaiseksi itse sen teemme. Metsä myös yleensä vastaa niin kuin sinne huudetaan (pl. pers häiriöt). En myöskään halua katkeroitua mihinkään. Jos puoliso on äreä, on minulla itselläni mahdollisuus suunnata huomioni asioihin, jotka tuovat elämääni positiivisuutta. Ja positiivisuus herättää vastakaikua.

Vaikka itsekin olen eronnut, ajattelen näin. Tällä kokemuksella tiedän, että pitkässä suhteessa uudelleen lähentyminen on mahdollista, vaikka välillä ottaisi päähän. Se vaatii niiden omien ajatusten kommunikointia. Ei ole puhuttavaa, ellei puhu, mitä ajattelee.

Minä olen läheinen mieheni kanssa. Meillä nyt vain sattuu olemaan elämältä aika vastakkaiset toiveet. Mikään läheisyys ei muuta sitä että haluamme toteuttaa elämäämme eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä ollaan niin keskeneräisiä, kolme-nelikymppisenä vasta tiedetään mitä oikeasti halutaan.

Ja oikeastihan kyse on vain nykyajan länsimaisesta ongelmasta, jossa tavoitellaan koko ajan suurempaa onnellisuutta ja suhtaudutaan parisuhteeseen oman onnellisuuden lisääjänä.

Minusta se on ainoa oikea tapa suhtautua parisuhteeseen. En ole uskonnollinen, joten parisuhteessa pysymisen ainoa syy on se että se tekee minut onnellisemmaksi. Ja toki onnellisemmaksi pitkällä tähtäimellä, en mieti vain tätä hetkeä. Suvussani on useampia vanhempia pariskuntia, joilla ei ole enää keskenään mitään puhuttavaa ja jotka ovat selkeästi turhautuneita toistensa seuraan. Pelkään vähän sitä. Että pysymme yhdessä tottumuksesta niin kauan, että olemme niin vanhoja ettemme enää uskalla erota tai se tuntuu myöhäiseltä. Sitten katkerana yhdessä vanhuus.

#8

En ota kantaa näihin turhautuneisiin pariskuntiin, vaan uskonnollisuuteen ja pitkän parisuhteen määritelmään.

Itse olen elinikäisen perisuhteen kannalla. Olen todella paljon pohtinut, johtuuko se kulttuuristani tai uskonnosta, johon olen kasvanut. Voi olla, mutta se vain _tuntuu_ syvällä sielussa asti, että se on se oikea malli.

Ajattelen, että elämä on pitkälti meidän omissa käsissämme. Elämä on sellaista, jollaiseksi itse sen teemme. Metsä myös yleensä vastaa niin kuin sinne huudetaan (pl. pers häiriöt). En myöskään halua katkeroitua mihinkään. Jos puoliso on äreä, on minulla itselläni mahdollisuus suunnata huomioni asioihin, jotka tuovat elämääni positiivisuutta. Ja positiivisuus herättää vastakaikua.

Vaikka itsekin olen eronnut, ajattelen näin. Tällä kokemuksella tiedän, että pitkässä suhteessa uudelleen lähentyminen on mahdollista, vaikka välillä ottaisi päähän. Se vaatii niiden omien ajatusten kommunikointia. Ei ole puhuttavaa, ellei puhu, mitä ajattelee.

Minä olen läheinen mieheni kanssa. Meillä nyt vain sattuu olemaan elämältä aika vastakkaiset toiveet. Mikään läheisyys ei muuta sitä että haluamme toteuttaa elämäämme eri tavalla.

Minä taas en keksi mitään ulkoista tekijää, mikä voisi meidät erottaa. Mies tekee yrittäjänä pitkää päivää, koska siinä hän toteuttaa itseään. Minä taas voin toteuttaa itseäni ihan niin paljon kuin haluan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä haluaisin asua maalla Suomessa ja mies haluaisi asua Tukholmassa. Tykkäisin vanhasta talosta, mutta mies ei halua tehdä mitään remontteja eikä pihatöitä. Ylipäätään se millaista elämää haluaisimme elää, poikkeaa melkein niin paljon kuin se voi poiketa. Mies on sosiaalinen ja nauttii kaikista kissanristiäisistä, itse mieluiten seuraisin kotona pölyn kasaantumista.

Tulee mieleen paras kaverini, jolla on takanaan 20 v tuollainen avioliitto. He ovat ratkaisseet asian niin, että vaimo palkkaa työmiehiä remontoimaan sen, mitä onnpakko tehdä. Eikä ekstroverttiys-introverttiys ole mikään ongelma. Toinen käy kissanristiäisissä ja toinen jää kotiin.

Niin kaikkea tuollaista voi tehdä. Se on silti vähän eri asia kuin toteuttaa haluamaansa elämäntapaa yhdessä ihmisen kanssa joka haluaa elää samoin ja nauttii samoista asioista.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Se on varmastikkin sitä, mutta samalla se on vähän itsensä mitätöintiä. Etsin tasapainoa sen välillä miten paljon rakastan toista ja miten paljon rakastan itseäni ja millä tavalla me kumpikin saisimme eniten sellaista elämää jota toivomme saavamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä ollaan niin keskeneräisiä, kolme-nelikymppisenä vasta tiedetään mitä oikeasti halutaan.

Ja oikeastihan kyse on vain nykyajan länsimaisesta ongelmasta, jossa tavoitellaan koko ajan suurempaa onnellisuutta ja suhtaudutaan parisuhteeseen oman onnellisuuden lisääjänä.

Minusta se on ainoa oikea tapa suhtautua parisuhteeseen. En ole uskonnollinen, joten parisuhteessa pysymisen ainoa syy on se että se tekee minut onnellisemmaksi. Ja toki onnellisemmaksi pitkällä tähtäimellä, en mieti vain tätä hetkeä. Suvussani on useampia vanhempia pariskuntia, joilla ei ole enää keskenään mitään puhuttavaa ja jotka ovat selkeästi turhautuneita toistensa seuraan. Pelkään vähän sitä. Että pysymme yhdessä tottumuksesta niin kauan, että olemme niin vanhoja ettemme enää uskalla erota tai se tuntuu myöhäiseltä. Sitten katkerana yhdessä vanhuus.

#8

En ota kantaa näihin turhautuneisiin pariskuntiin, vaan uskonnollisuuteen ja pitkän parisuhteen määritelmään.

Itse olen elinikäisen perisuhteen kannalla. Olen todella paljon pohtinut, johtuuko se kulttuuristani tai uskonnosta, johon olen kasvanut. Voi olla, mutta se vain _tuntuu_ syvällä sielussa asti, että se on se oikea malli.

Ajattelen, että elämä on pitkälti meidän omissa käsissämme. Elämä on sellaista, jollaiseksi itse sen teemme. Metsä myös yleensä vastaa niin kuin sinne huudetaan (pl. pers häiriöt). En myöskään halua katkeroitua mihinkään. Jos puoliso on äreä, on minulla itselläni mahdollisuus suunnata huomioni asioihin, jotka tuovat elämääni positiivisuutta. Ja positiivisuus herättää vastakaikua.

Vaikka itsekin olen eronnut, ajattelen näin. Tällä kokemuksella tiedän, että pitkässä suhteessa uudelleen lähentyminen on mahdollista, vaikka välillä ottaisi päähän. Se vaatii niiden omien ajatusten kommunikointia. Ei ole puhuttavaa, ellei puhu, mitä ajattelee.

Minä olen läheinen mieheni kanssa. Meillä nyt vain sattuu olemaan elämältä aika vastakkaiset toiveet. Mikään läheisyys ei muuta sitä että haluamme toteuttaa elämäämme eri tavalla.

Minä taas en keksi mitään ulkoista tekijää, mikä voisi meidät erottaa. Mies tekee yrittäjänä pitkää päivää, koska siinä hän toteuttaa itseään. Minä taas voin toteuttaa itseäni ihan niin paljon kuin haluan.

Aivan, teillä on tasapaino sitten saavutettu. Meillä ei.

Kasvetaan erilleen...

Kumppanin kontrolli, mustasukkaisuus...

tai erilaisuus... toinen kotihiiri ja toinen sosiaalinen

Seksin puute ja rakkaus hiipunut, arkista ja pitkävetistä.

Pettämistä joskus ollut, ei pääse yli siitä asiasta, vaikka käyty asia läpi ja jatkettu yhdessä.

Rehellinen asioista puhuminen molemmilla, eikä murjottaa, haukkua, nalkuttaa

Yhteinen tekeminen, harrastus puuttuu...

Toisen huomioiminen, kunnioitus, arvot...

Kyllästyminen puolisoon joltain osin tai kokonaan ja elämä yhdessä ei enää kiinnosta.

Vapauden kaipuu johonkin uuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman, nyt 6 vuotta kestäneen suhteeni perusteella voin sanoa esimerkkeinä että hiljattain on selvinnyt että:

1. Mieheni ei koskaan halua hommata mitään kesäpaikkaa, kesät kuuluu viettää normaalisti kotona kuten hänen lapsuudenperheessään. Itse olen tottunut maisemanvaihdokseen kesäisin ja haluaisin esim. asuntovaunun tai -auton.

2. Mies haluaa tulevaisuudessa muuttaa kauemmas keskustasta, minä lähemmäs. Asumme nyt keskustan laidassa.

Pelkäänpä että nämä hommat tulevat vielä iskemään enemmän kiilaa väliimme kuin nyt haluamme ajatellakaan.

Höh. Tuollaistahan se elämä on. Aika harvassa on itsensä klooni, joka haluaa kaikessa samoja asioita.

Tietysti, jos nuo asiat ovat kynnyskysymyksiä, niin sitten pitänee erota - paitsi jos on lapsia.

Niinhän se juurikin on. Kirjoitin kommentin tähän erilleenkasvamisketjuun siksi, että eivät tällaiset asiat käyneet edes mielessä ensimmäisinä seurusteluvuosina. Oltiin match made in heaven kun asuimme erillään ekat 4 vuotta ja opiskelimme molemmat.

Nyt kun mies on valmistunut ja minä valmistun pian, alkaa selvitä että haluamme elämältä eri asioita. En tiedä voiko sitä kuvailla erilleen kasvamisella, mutta molemmat olemme kasvaneet ja siirtyneet/siirtymässä elämänvaiheesta toiseen. Siinä vaiheessa kai nämä asiat saattavat muodostua kynnyskysymyksiksi.

/sama

Ok, ymmärrän. Mutta eikö tuossaole viime kädessä kyse siitä, kumpaa tahtoo enemmän? Henkilön vai sijainnin?

Siis koko elämä on samanlaisi valintoja: unelmieni työpaikka on utsjoella, mutta en tahdo sinne asumaan. Prioriteetit ratkaisevat, minkä valinnan teemme.

Tietenkin. Ei kaikki voi parisuhteessa kuitenkaan mennä juuri oman pään mukaan. Itse en kuitenkaan ole valmis muuttamaan kaikkia toiveitani ja suunnitelmiani yhdenkään ihmisen vuoksi, ja toivon ettei kukaan tekisi niin minunkaan vuokseni.

Osa parisuhteen liimasta tulee mielestäni yhteisistä teoista ja suunnitelmista. Ainakaan itselleni pelkkä henkilökemia ei riitä, jos toinen haluaa asua metsässä ja toinen keskustassa, toinen haluaa 2 autoa ja toinen ei yhtään, toinen haluaa viettää kesät Wienissä ja toinen erämökissä, toinen haluaa 3 koiraa ja toinen kultakalan... Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Se on ihan puppua että rakkaus voittaa kaiken.

/Sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman, nyt 6 vuotta kestäneen suhteeni perusteella voin sanoa esimerkkeinä että hiljattain on selvinnyt että:

1. Mieheni ei koskaan halua hommata mitään kesäpaikkaa, kesät kuuluu viettää normaalisti kotona kuten hänen lapsuudenperheessään. Itse olen tottunut maisemanvaihdokseen kesäisin ja haluaisin esim. asuntovaunun tai -auton.

2. Mies haluaa tulevaisuudessa muuttaa kauemmas keskustasta, minä lähemmäs. Asumme nyt keskustan laidassa.

Pelkäänpä että nämä hommat tulevat vielä iskemään enemmän kiilaa väliimme kuin nyt haluamme ajatellakaan.

Höh. Tuollaistahan se elämä on. Aika harvassa on itsensä klooni, joka haluaa kaikessa samoja asioita.

Tietysti, jos nuo asiat ovat kynnyskysymyksiä, niin sitten pitänee erota - paitsi jos on lapsia.

Niinhän se juurikin on. Kirjoitin kommentin tähän erilleenkasvamisketjuun siksi, että eivät tällaiset asiat käyneet edes mielessä ensimmäisinä seurusteluvuosina. Oltiin match made in heaven kun asuimme erillään ekat 4 vuotta ja opiskelimme molemmat.

Nyt kun mies on valmistunut ja minä valmistun pian, alkaa selvitä että haluamme elämältä eri asioita. En tiedä voiko sitä kuvailla erilleen kasvamisella, mutta molemmat olemme kasvaneet ja siirtyneet/siirtymässä elämänvaiheesta toiseen. Siinä vaiheessa kai nämä asiat saattavat muodostua kynnyskysymyksiksi.

/sama

Ok, ymmärrän. Mutta eikö tuossaole viime kädessä kyse siitä, kumpaa tahtoo enemmän? Henkilön vai sijainnin?

Siis koko elämä on samanlaisi valintoja: unelmieni työpaikka on utsjoella, mutta en tahdo sinne asumaan. Prioriteetit ratkaisevat, minkä valinnan teemme.

Tietenkin. Ei kaikki voi parisuhteessa kuitenkaan mennä juuri oman pään mukaan. Itse en kuitenkaan ole valmis muuttamaan kaikkia toiveitani ja suunnitelmiani yhdenkään ihmisen vuoksi, ja toivon ettei kukaan tekisi niin minunkaan vuokseni.

Osa parisuhteen liimasta tulee mielestäni yhteisistä teoista ja suunnitelmista. Ainakaan itselleni pelkkä henkilökemia ei riitä, jos toinen haluaa asua metsässä ja toinen keskustassa, toinen haluaa 2 autoa ja toinen ei yhtään, toinen haluaa viettää kesät Wienissä ja toinen erämökissä, toinen haluaa 3 koiraa ja toinen kultakalan... Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Se on ihan puppua että rakkaus voittaa kaiken.

/Sama

Juu, samaa mieltä. Ei rakkaus kaikkea voita.

Vierailija kirjoitti:

No eiköhän kyseessä ole eufemismi eli kiertoilmaus. Erilleen kasvaminen kuulostaa paljon kivemmalta kuin se, että on alettu inhota toista, petetään, on jouduttu jätetyksi, toinen on alkoholisti tms. Jossain vaiheessa erilleen kasvamisesta tuli niin kliseinen ilmaus, ettei sitä enää juuri kehdata edes käyttää.

Minusta erilleen kasvaminen ei ole edes mikään eron syy, ainakaan silloin, jos parilla on alaikäisiä lapsia. Jos on vain erkaannuttu, voidaan myös taas lähentyä, jos halua on. Jos on kyse vain aikuisista, voi ajatella, että tämä on nähty juttu, eikun uutta kehiin. Mutta vanhempien parisuhde on lapsen koti, ja siihen pitää suhtautua vähän suuremmalla kunnioituksella.

Tällä en tarkoita, että pitäisin eroja turhina. Näin siksi, koska lähes aina ne johtuvat jostain vakavammasta kuin erilleen kasvamisesta, vaikka näin tuttaville sanotaankin.

Voi sitä tietysti käyttää kiertoilmauksenakin, mutta omaan tilanteeseeni tuo ”kasvoimme erillemme” sopii kyllä hyvin. Olemme nelikymppisiä. Alamme viimeinkin hahmottamaan mitä oikeastaan elämältä toivomme. Tähän asti on menty aika sata lasissa, opiskeltu, tehty töitä, rakennettu taloa, muutettu, vaihdettu työpaikkoja, saatu lapset ja pörrätty niiden ympärillä... yhtäkkiä aikaa onkin taas enemmän ja on pysähdytty tarkastelemaan elämäämme, että missäs tässä nyt ollaan, ja halutaanko olla täällä ja tämän ihmisen kanssa. Jotain tämmöstä. Jos tämän kaiken kriiseilyn jälkeen päätetään, että parempi jatkaa eri suuntiin, niin tuo ”kasvoimme erilleen” kuvaa sitä oikein hyvin. Ei meillä mitään noita yleisesti hyväksyttyjä syitä ole kuten väkivaltaa, alkoholismia tai pettämistä. Sinänsä minulle kyllä ihan sama mitä ihmiset meidän mahdollisesta tulevasta erosta miettii. Olen päässyt yli siitäkin vaiheesta elämässä kun vielä välitin ihmisten selän takana jauhamasta pashasta.