Uskaltaisitko hankkia lapsen miehen kanssa, joka on sairastanut masennusta?

Juokse ja lujaa ettei tarvi tulla tänne muutaman vuoden päästä kysyyn neuvoo kun on pari lasta mies makaa kotona masentuneena....

Toki kuka vaan voi sairastua mutta ei tarvi ottaa sitä riskialtteinta kaveria....

mieti miten ottais sitten päähän jos/kun näin käy ja sitten voit vain potkia itseesi päähän.

Olen itse sairastanut keskivaikeaa masennusta, hoitona oli lääkitys ja terapia. Kaksi lasta meillä. En koe että hoidettu masennus olisi vaikuttanut lasten kanssa tai toisinpäin. Pari vuotta sitten sairaus uusi ahdistustyyppisenä, tajusin hyvin nopeasti hakea apua ja sittemmin olen taas syönyt lääkettä. Perheenä meillä menee hyvin ja mielestäni olen tavallinen hyvä äiti ja jaksan arkea normaalisti. Eli siis vastaukseni on, että uskaltaa. 

Kannattaa pyytää tietysti heti ensitreffeillä mieheltä geenitestien tulokset, ennen kun mitään syvempää edes ajattelee. Tietenkin pitää myös itse teettää testit ja jos niissä sattuu jotain näkymään, niin sitten on lapsettomuus edessä. Ei voi mitään.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:44"]

Merkittävintä lienee se, että mies tunnustaa sairautensa avoimesti ja on hakenut siihen apua. En näe tulevaisuudessakaan asiasta muodostuvan hirvittävää katastrofia, kunhan keskusteluyhteys masennuksesta säilyy jatkossakin avoimena, miehellä on kyky tunnistaa alkava masennus, ja sen sattuessa hän tietää, mitä tehdä - eli miten auttaa itseään (päivärytmi, lepo, ruokavalio yms.) ja miten hakea ulkopuolista apua.

Jos em. asiat ovat kunnossa, on tilanne suoraan sanottuna varmaan parempi kuin monissa perheissä, joissa tulee niin ikään eteen ongelmia pikkulapsiaikana, mutta puolisot hautovat niitä yksin omassa päässään, eivät pysähdy tutkimaan tunteitaan vaan näkevät syyn puolisossa tai perhe-elämässä, eivätkä nöyrry hakemaan apua tai myöntämään mitään ongelmaa.

Ulkopuolisesta avusta kieltäytyneen tai muuten "itsekseen parantuneen" entisen masentuneen kanssa en uskaltaisi hankkia lapsia - riski masennuksen uusiutumiseen elämän kriisitilanteissa on liian suuri ja hoitamattomana se kaatuu pahasti puolison niskaan. Masentuneen puolisona olemisesta on kokemusta lapsettomana, en voi edes kuvitella miten järjettömän raskasta se olisi pienten lasten kanssa.

[/quote]

Hyvin kirjoitettu.

Omalla miehelläni on ollut useita masennusjaksoja, joista yksi paha ennen tapaamistamme ja ainakin kaksi pahempaa jaksoa tapaamisemme jälkeen. Mies syö edelleen masennuslääkkeitä, vaikka on ollut ihan "normaali" jo vuosia.

Olen puolisovalintani suhteen erittäin tyytyväinen. Toki ne masennusjaksot olivat tosi rankkoja koko perheelle, mutta muuten mies on kaikin puolin erinomainen isä ja puoliso. En todellakaan elä peläten miehen masentumista. Ihan normaalisti häntä voi "kuormittaa", ei tarvitse käsitellä silkkihanskoin. 

Mieheni on erittäin avoin masennuksensa suhteen ja tietää miten sitä hoidetaan. En tämän vuoksi usko että tilanne voi mennä enää niin pahkaksi kuin nuorena, jolloin ei halunnut ottaa hoitoa vastaan tai kertoa kenelläkään kuinka huonosti menee.

Minusta olisi kamalaa jos joku jättäisi elämänsä rakkauden siinä pelossa että puoliso saattaisi ehkä mahdollisesti joskus masentua.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 16:44"]

Merkittävintä lienee se, että mies tunnustaa sairautensa avoimesti ja on hakenut siihen apua. En näe tulevaisuudessakaan asiasta muodostuvan hirvittävää katastrofia, kunhan keskusteluyhteys masennuksesta säilyy jatkossakin avoimena, miehellä on kyky tunnistaa alkava masennus, ja sen sattuessa hän tietää, mitä tehdä - eli miten auttaa itseään (päivärytmi, lepo, ruokavalio yms.) ja miten hakea ulkopuolista apua.

Jos em. asiat ovat kunnossa, on tilanne suoraan sanottuna varmaan parempi kuin monissa perheissä, joissa tulee niin ikään eteen ongelmia pikkulapsiaikana, mutta puolisot hautovat niitä yksin omassa päässään, eivät pysähdy tutkimaan tunteitaan vaan näkevät syyn puolisossa tai perhe-elämässä, eivätkä nöyrry hakemaan apua tai myöntämään mitään ongelmaa.

Ulkopuolisesta avusta kieltäytyneen tai muuten "itsekseen parantuneen" entisen masentuneen kanssa en uskaltaisi hankkia lapsia - riski masennuksen uusiutumiseen elämän kriisitilanteissa on liian suuri ja hoitamattomana se kaatuu pahasti puolison niskaan. Masentuneen puolisona olemisesta on kokemusta lapsettomana, en voi edes kuvitella miten järjettömän raskasta se olisi pienten lasten kanssa.

[/quote] Minä olen nyt kolmas joka tulee kehumaan tätä kirjoitusta. Olet niin oikeassa monessa kohtaa! Mielestäni ap:n mies on nimenomaan parempaa isäainesta kuin moni muu, koska on hakenut ongelmiinsa apua sen sijaan että ylläpitäisi väkisin "terveen papereita" vaikka paniikkikohtaukset, tunnelukot ja ties mitkä mt-ongelmat rehottavat. Jotkut valitsevat mieluummin sen, että maksattavat ongelmansa läheisillään, toiset taas kohtaavat terveesti epätäydellisyytensä, etsivät apua ja hyötyvät siitä - kuten hyötyvät myös läheiset. Kumpihan on tässä se parempi ihminen :-D.

[quote author="Vierailija" time="19.02.2014 klo 19:33"]

Minusta olisi kamalaa jos joku jättäisi elämänsä rakkauden siinä pelossa että puoliso saattaisi ehkä mahdollisesti joskus masentua.

[/quote] Näinkin suurta tyhmyyttä todella löytyy, mutta se jättäminen voi siinä tapauksessa ollakin "jätetylle" onni ja jättäjälle elinikäisen kärvistelyn paikka.

Minun ei tarvinnut miettiä asiaa: mies sairastui masennukseen loppuraskauden aikana, kuten ilmeisesti 10% isistä. Tällä hetkellä meneillään rv 36 ja mies suljetulla osastolla saamassa hoitoa, että tokenee. Tosiaan, ei voi etukäteen tietää, kuka masentuu ja koska. En kadu lapsen hankintaa. Masennuksesta paranee kyllä, ja lapselle riittää kun edes toinen vanhempi on terve, ja sairaan sairaudesta ollaan avoimia. Näin luki oppaassa joka on suunnattu masentuneille vanhemmille.