Lue keskustelun säännöt.
Teini sijoitettiin, miten tästä eteenpäin?
03.11.2020 |
Teini-ikäinen lapseni joutui sijoitetuksi, koska oli kertonut kotioloistaan vääristeltyä tietoa. Selvittelyjen jälkeen todelliseksi syyksi paljastuivat ongelmat kaverisuhteissa, lisäksi teini itse tarvitsee psykiatrista apua. Teini palasi kotiin.
Kokemus oli meille vanhemmille traumaattinen ja tämän jälkeen olen vanhempana ihan hakoteillä. Olen koko ajan varpaillani, rajojen asettaminen tuntuu vaikealta, pelkään teinin reaktioita. En usko, että pystyn tarjoamaan lapselle turvallista ympäristöä, koska lapsi aistii epävarmuuteni ja käyttää sitä hyväkseen.
Onko kukaan ollut tässä tilanteessa ja miten selvisitte eteenpäin? Lastensuojelusta olen kysynyt neuvoa, mutta saanut lähinnä selkääntaputtelua ja kannustusta, kuulemma teemme hyvää työtä ja nyt vain pitää jatkaa samaa.
Kommentit (25)
Mielestäni teit oikein jos koit että lapsella parempi kotona. Hakekaa muuta apua, sossu ei ehkä oikea paikka. Nuorisopsykiatria? Heillä myös perhedynamiikkaan apuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistatko halata teiniäsi ja kertoa että on rakas?
Halataan, jos hän sen sallii (aika usein salliikin) ja jatkuvasti kerrotaan, että on rakas.
-----
Eli hellyyttä on muttei jämäkkyyttä ja kuria yhtään🙄No on kyllä jämäkkyyttä ja kuriakin. Niille ei kuitenkaan ole kovin paljon tarvetta, koska lapsi on aina hoitanut kaikki asiansa hyvin. Ei siis mitään päihdeongelmia, lintsausta tms. teinikapinaa.
Ongelmana on, että lapsi kokee (kohtuulliset) rajamme lähes alistamisena, koska ei mielestään tarvitse mitään rajoja. Esimerkiksi kotiintuloajat hän kokee lähes henkisenä pahoinpitelynä, vaikka ne ovat samanlaiset kuin muilla hänen ikäisillään. Hän kokee olevansa niin aikuinen ja vastuullinen, että kaikki vanhempien asettamat rajat ovat tarpeettomia ja siksi väärin.
Eli normiteini! Minulla ei ollut teininä mitään rajoja koskien kotiintuloa, tai kavereillaoloa, tai muita rajoituksia, kuin että toivottiin että lain puitteissa mennään. Ihan hyvä minusta tuli. Jos olisi ollut jotain kotiintuloaikoja, kun muutenkin tulin kotiin, niin olisin loukkaantunut kyll äepäluottamuksesta. En tarvinut mitään sellaista enää, enkä lapsenkaaan, vaan olen aina osannut ihan itse järkeillä tällaiset asiat, ja esim. soittaa vanhemmilleni jos olen ajatellut heidän huolestuvan jos olen myöhempään kuin tavallisesti.
Ei kaikki tarvi rajoja. Sama koskee myös mieheni teinitytärtä. Hän ihan omatoimisesti osaa miettiä että kun aamulla pitää kouluun, niin täytyy mennä ajoissa nukkumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MInä totesin vastaavassa tilanteessa, että sijoitusta kannattaa jatkaa. Jos teini itse kokee, että lapsuudenkoti ei ole hänen paikkansa, niin koulutetun ohjaajan kanssa elämän opetteleminen on parempi asia kuin ahdistuneen vanhemman kanssa eläminen. Lisäksi teini oppii samalla, että sanoilla on seurauksensa samalla tavalla kuin teoilla.
6 kk myöhemmin kotiin palasi ihan toisenlainen nuori, jonka särkymistä ei tarvinnut säikkyä ja joka tiesi, että sijoitukseen pääsee aika pian, jos kotiolot ei miellytä.
Meillä taas vastaavassa tilanteessa kävi niin että nuori koki tulleensa hylätyksi. Hän ajautui myöhemmin huonoihin ihmissuhteisiin, ja yritti miellyttää väkivaltaisia miehiä etteivät he jättäisi häntä. Eri perusturvallisuus järkkyi pahasti, ja jätti jälkeensä mt-ongelmia. Lapselle sijoittmainen voi olla sama kuin että vanhemmat hylkäisivät vankilaan. Ei kannata ehdottaa tällaista kun ei itsellä ole kokemusta. Voi aiheuttaa paljon pahaa.
Pidä ap vain kiinni siitä mitä teet. Muista että tuokin vaihe kuuluu vanhemmuuteen. Ei se vanhempana oleminen ole pelkästään vauvan palluttelua, ja eskarilaisen viemistä aamulla hoitoon, siihen kuuluu myös teini-ikä. Älä anna periksi, vaan hoida itsellesi apua jaksamiseen. Mm lasun kautta perhetyötä, ja keskusteluapua. Sitä sinä tarvitset, etkä sitä että lapsi viedään rangaistuksen omaisesti muualle. NYthän se teini pääsee itse päättämään miten tehdään. Oma käytöksensä tästä ETEENPÄIN ratkaisee. Ei saa jäädä syyttämään vanhoista mokista, teini ei ole vielä aikuinen, vaan lapsi.
Tuo hylätyksi tulemisen tunne on kaikenikäisille raastava kokemus. Lapsi kokee että hänet on hylätty, aikuinenkin kokee samaa.
Yksin jääminen vaikeassa elämäntilanteessa on kamalaa. Silloin vaikka rakkaan lemmikin kuolema voi olla maailman loppu. Kamelin selkä katkeaa. Ei ole ketään kehen luottaisi tai kenelle puhuisi. Yksin jäänyt on myös helppo uhri. Ja kun pahoja asioita kokenut saa lisää iskuja on hänen usko omaan itseensä täysin riekaleina.
Multa alkoi valua kyyneleet tätä kirjoittaessa, koska asia koskettaa itseäni syvältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MInä totesin vastaavassa tilanteessa, että sijoitusta kannattaa jatkaa. Jos teini itse kokee, että lapsuudenkoti ei ole hänen paikkansa, niin koulutetun ohjaajan kanssa elämän opetteleminen on parempi asia kuin ahdistuneen vanhemman kanssa eläminen. Lisäksi teini oppii samalla, että sanoilla on seurauksensa samalla tavalla kuin teoilla.
6 kk myöhemmin kotiin palasi ihan toisenlainen nuori, jonka särkymistä ei tarvinnut säikkyä ja joka tiesi, että sijoitukseen pääsee aika pian, jos kotiolot ei miellytä.
Meillä taas vastaavassa tilanteessa kävi niin että nuori koki tulleensa hylätyksi. Hän ajautui myöhemmin huonoihin ihmissuhteisiin, ja yritti miellyttää väkivaltaisia miehiä etteivät he jättäisi häntä. Eri perusturvallisuus järkkyi pahasti, ja jätti jälkeensä mt-ongelmia. Lapselle sijoittmainen voi olla sama kuin että vanhemmat hylkäisivät vankilaan. Ei kannata ehdottaa tällaista kun ei itsellä ole kokemusta. Voi aiheuttaa paljon pahaa.
Pidä ap vain kiinni siitä mitä teet. Muista että tuokin vaihe kuuluu vanhemmuuteen. Ei se vanhempana oleminen ole pelkästään vauvan palluttelua, ja eskarilaisen viemistä aamulla hoitoon, siihen kuuluu myös teini-ikä. Älä anna periksi, vaan hoida itsellesi apua jaksamiseen. Mm lasun kautta perhetyötä, ja keskusteluapua. Sitä sinä tarvitset, etkä sitä että lapsi viedään rangaistuksen omaisesti muualle. NYthän se teini pääsee itse päättämään miten tehdään. Oma käytöksensä tästä ETEENPÄIN ratkaisee. Ei saa jäädä syyttämään vanhoista mokista, teini ei ole vielä aikuinen, vaan lapsi.
Tuo hylätyksi tulemisen tunne on kaikenikäisille raastava kokemus. Lapsi kokee että hänet on hylätty, aikuinenkin kokee samaa.
Yksin jääminen vaikeassa elämäntilanteessa on kamalaa. Silloin vaikka rakkaan lemmikin kuolema voi olla maailman loppu. Kamelin selkä katkeaa. Ei ole ketään kehen luottaisi tai kenelle puhuisi. Yksin jäänyt on myös helppo uhri. Ja kun pahoja asioita kokenut saa lisää iskuja on hänen usko omaan itseensä täysin riekaleina.
Multa alkoi valua kyyneleet tätä kirjoittaessa, koska asia koskettaa itseäni syvältä.
Niinpä. Siksi itsekin kirjoitin tuon. Kannattaa miettiä vähän ennen kuin kirjoittelee voimafantasioita nuoren laitokseen laittamisesta, miten sopuisa aikuinen sieltä sitten ulostautuikaan. Plus yläpeukut päälle.
Kannattaa olla aika varma omasta lapsestaan ennen kuin tuollaisia toimenpiteitä rangaistuksena omilleen tekee.
No on kyllä jämäkkyyttä ja kuriakin. Niille ei kuitenkaan ole kovin paljon tarvetta, koska lapsi on aina hoitanut kaikki asiansa hyvin. Ei siis mitään päihdeongelmia, lintsausta tms. teinikapinaa.
Ongelmana on, että lapsi kokee (kohtuulliset) rajamme lähes alistamisena, koska ei mielestään tarvitse mitään rajoja. Esimerkiksi kotiintuloajat hän kokee lähes henkisenä pahoinpitelynä, vaikka ne ovat samanlaiset kuin muilla hänen ikäisillään. Hän kokee olevansa niin aikuinen ja vastuullinen, että kaikki vanhempien asettamat rajat ovat tarpeettomia ja siksi väärin.