Miten tulisi suhtautua poikani seurustelusuhteisiin?

Toivoisin jonkinnäköistä ulkopuolisen mielipidettä, kokemusten jakamista.. Kirjoitan nyt tällaista ajatuksenvirtaa, jota en kehtaa edes omalle puolisolleni tällaisenaan sanoa enkä muillekaan mutta jos nyt tänne nimettömänä.

Tilanne siis nyt on tämä että mulla on 25-vuotias poika, joka on mulle tietenkin todella rakas. Jouluna hän kihlautui seurustelukumppaninsa kanssa, en oikein osannut suhtautua asiaan kauheen hyvin. Jotenkin tämän järkytti koska mielessäni poika on vielä ihan teini vaikka eihän asia ihan niinkään enää ole. Ja poika ja hänen kihlattunsakin ovat seurustelleet niin vähän aikaa (hiukan päälle 2 vuotta) Tietysti onnittelin, mutta kyllä musta varmaan paistoi läpi etten ollut erityisen onnellinen. Kuulemma aikovat mennä naimisiin ensi kesänä, nopeaa toimintaa mielestäni, kirkkokin jo varattu. Poikani vaikuttaa ihan onnelliselta parisuhteessa, mutta en voi olla miettimättä että parempiakin vaihtoehtoja olisi miehelleni varmasti löytynyt... No nyt olen kuitenkin päättányt mielessänikin hyväksyä että poikani on menossa naimisiin ja jos se hänet onnelliseksi tekee niin minun on se hyväksyttävä.

Nyt kun näitä isoja uutisia pukkaa niin mielessäni on ollut monta asiaa menneisyydestä. 14-vuotiaana poikani alkoi seurustella ekan kerran ja tämä miniäehdokas oli todella mieluinen ja seurustelusuhdekin kesti siihen asti että poikani täytti 17-vuotta ja petti tyttöystäväänsä ja lopetti suhteen. Minulle ja miehelleni hän selitti että ei tiennyt miten lopettaa tuo suhde joten ajatteli että jos pettää niin sitten olisi ainakin syy. Noh se oli nuoren miehen ajattelua ja varmasti on tuota pettämistä poikani joskus katunutkin, tai ainakin sitä tapaa, en  tietysti tiedä onko katunut sitä että lopetti seurustelusuhteen.

Mun niin teki silloin kahdeksan vuotta sitten puhutella poikaa ja olla vihainenkin mutta silloin mieheni hilltisi mut ja sanoi että tää on mun poikani päätös ja että emme saa sanoa missään tapauksessa mitään henkilökohtaista mielipidettä nyt.

Minä niin toivoin silloin aikoinaan että poikani löysi elämänsä rakkauden siitä ekasta..niinkin voi käydä, itsekin löysin poikani isän, aviomieheni 15-vuotiaana. En sitten saanut surra kunnolla tuota eroa ja no sitten kaksi vuotta sitten kun poikani ilmoitti seurustelevansa vakavasti ekaa kertaa elämässänsä niin mua oikeesti niin ihmetytti että mikä se eka seurustelu muka sitten oli? ai että 3 vuoden seurustelu aiemmin ei ollut vakavaa? Sitä oltiin kuitenkin joka viikonloppu jomman kumman luona yötä..Mulle jäi ikävä sitä tyttöä ja olen joutunut tukahduttamaan kaikki ?sanani ja tunteet ja nyt ne jotenkin alkaa puskea pintaan...

Voisinko puhua tästä asiasta poikani kanssa? Siis ihan vaan sanoa että hyväksyn tämän uuden tyttöystävän ja toivon avioliitolle kaikkea hyvää mutta jos ihmettelee että miksi olen ollut hiukan kylmähkö uutta suhdetta kohtaan on se että muistan miten entisellekin kävi ja se satutti mua kovasti äitinä ja että eka pitää munkin päästä siitä yli. Olihan se tosi outo tilanne minullekin että eka seurustellaan tiiviisti monta vuotta, minäkin vietän aikaa tämän miniän kanssa ja yksi päivä kaikki on loppu enkä enää koskaan saa nähdä häntä?

Mieheni mieliestä olen mielipuoli jos alan puhumaan entisestä tyttöystävästä pojalleni..

Miten tällaiset asiat pitäisi käsitellä? Pitääkö ne edelliset suhteet noin vain unohtaa?