Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten tulisi suhtautua poikani seurustelusuhteisiin?
13.02.2014 |
Toivoisin jonkinnäköistä ulkopuolisen mielipidettä, kokemusten jakamista.. Kirjoitan nyt tällaista ajatuksenvirtaa, jota en kehtaa edes omalle puolisolleni tällaisenaan sanoa enkä muillekaan mutta jos nyt tänne nimettömänä.
Tilanne siis nyt on tämä että mulla on 25-vuotias poika, joka on mulle tietenkin todella rakas. Jouluna hän kihlautui seurustelukumppaninsa kanssa, en oikein osannut suhtautua asiaan kauheen hyvin. Jotenkin tämän järkytti koska mielessäni poika on vielä ihan teini vaikka eihän asia ihan niinkään enää ole. Ja poika ja hänen kihlattunsakin ovat seurustelleet niin vähän aikaa (hiukan päälle 2 vuotta) Tietysti onnittelin, mutta kyllä musta varmaan paistoi läpi etten ollut erityisen onnellinen. Kuulemma aikovat mennä naimisiin ensi kesänä, nopeaa toimintaa mielestäni, kirkkokin jo varattu. Poikani vaikuttaa ihan onnelliselta parisuhteessa, mutta en voi olla miettimättä että parempiakin vaihtoehtoja olisi miehelleni varmasti löytynyt... No nyt olen kuitenkin päättányt mielessänikin hyväksyä että poikani on menossa naimisiin ja jos se hänet onnelliseksi tekee niin minun on se hyväksyttävä.
Nyt kun näitä isoja uutisia pukkaa niin mielessäni on ollut monta asiaa menneisyydestä. 14-vuotiaana poikani alkoi seurustella ekan kerran ja tämä miniäehdokas oli todella mieluinen ja seurustelusuhdekin kesti siihen asti että poikani täytti 17-vuotta ja petti tyttöystäväänsä ja lopetti suhteen. Minulle ja miehelleni hän selitti että ei tiennyt miten lopettaa tuo suhde joten ajatteli että jos pettää niin sitten olisi ainakin syy. Noh se oli nuoren miehen ajattelua ja varmasti on tuota pettämistä poikani joskus katunutkin, tai ainakin sitä tapaa, en tietysti tiedä onko katunut sitä että lopetti seurustelusuhteen.
Mun niin teki silloin kahdeksan vuotta sitten puhutella poikaa ja olla vihainenkin mutta silloin mieheni hilltisi mut ja sanoi että tää on mun poikani päätös ja että emme saa sanoa missään tapauksessa mitään henkilökohtaista mielipidettä nyt.
Minä niin toivoin silloin aikoinaan että poikani löysi elämänsä rakkauden siitä ekasta..niinkin voi käydä, itsekin löysin poikani isän, aviomieheni 15-vuotiaana. En sitten saanut surra kunnolla tuota eroa ja no sitten kaksi vuotta sitten kun poikani ilmoitti seurustelevansa vakavasti ekaa kertaa elämässänsä niin mua oikeesti niin ihmetytti että mikä se eka seurustelu muka sitten oli? ai että 3 vuoden seurustelu aiemmin ei ollut vakavaa? Sitä oltiin kuitenkin joka viikonloppu jomman kumman luona yötä..Mulle jäi ikävä sitä tyttöä ja olen joutunut tukahduttamaan kaikki ?sanani ja tunteet ja nyt ne jotenkin alkaa puskea pintaan...
Voisinko puhua tästä asiasta poikani kanssa? Siis ihan vaan sanoa että hyväksyn tämän uuden tyttöystävän ja toivon avioliitolle kaikkea hyvää mutta jos ihmettelee että miksi olen ollut hiukan kylmähkö uutta suhdetta kohtaan on se että muistan miten entisellekin kävi ja se satutti mua kovasti äitinä ja että eka pitää munkin päästä siitä yli. Olihan se tosi outo tilanne minullekin että eka seurustellaan tiiviisti monta vuotta, minäkin vietän aikaa tämän miniän kanssa ja yksi päivä kaikki on loppu enkä enää koskaan saa nähdä häntä?
Mieheni mieliestä olen mielipuoli jos alan puhumaan entisestä tyttöystävästä pojalleni..
Miten tällaiset asiat pitäisi käsitellä? Pitääkö ne edelliset suhteet noin vain unohtaa?
Kommentit (61)
Sitäkin mä pelkään että poikani lopettaa kokonaan yhteydenpidon jos sanon näitä tukahdettuja tunteitani ääneen. Miehenikin on tehnyt hyvin selväksi että ei hyväksyisi sitä multa...
Muitta toisaalta voihan olla että jos käytäis kaikki yhdessä näitä tunteita läpi, vaikka sitten huutamalla ja riitelemällä mutta kunhan sopu säilyisi lopulta niin uskon että se voisi lähentääkin meitä.
Onko se ihan normaalia että mitä vanhemmaksi poika tulee niin sitä vähemmän hän kertoo enää asioita, kaikkea pinnallista mutta esimerkiksi ei koskaan keskustele suhteen vaikeuksista. Minä kuitenkin olen pojalleni kertonut jos on ollut mulla ja hänen isällään vaikeuksia mutta hän ei varmasti koskaan selitä mitään...haluaa näyttää maailmalle kuinka onnellinen ja täydellinen parisuhde heillä nyt on. Mutta kaikki parisuhteet kokee vaikeuksia, sittenpä tippuu korkealta ja kovaa :( En toki toivo tällaistä mutta tiedän realiteetit
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitäkin mä pelkään että poikani lopettaa kokonaan yhteydenpidon jos sanon näitä tukahdettuja tunteitani ääneen. Miehenikin on tehnyt hyvin selväksi että ei hyväksyisi sitä multa...
Muitta toisaalta voihan olla että jos käytäis kaikki yhdessä näitä tunteita läpi, vaikka sitten huutamalla ja riitelemällä mutta kunhan sopu säilyisi lopulta niin uskon että se voisi lähentääkin meitä.
Onko se ihan normaalia että mitä vanhemmaksi poika tulee niin sitä vähemmän hän kertoo enää asioita, kaikkea pinnallista mutta esimerkiksi ei koskaan keskustele suhteen vaikeuksista. Minä kuitenkin olen pojalleni kertonut jos on ollut mulla ja hänen isällään vaikeuksia mutta hän ei varmasti koskaan selitä mitään...haluaa näyttää maailmalle kuinka onnellinen ja täydellinen parisuhde heillä nyt on. Mutta kaikki parisuhteet kokee vaikeuksia, sittenpä tippuu korkealta ja kovaa :( En toki toivo tällaistä mutta tiedän realiteetit
ap
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:27"]
Mutta jotenkin se tuntuu vaan siltä että ensin eletään se kaksikymmentä vuotta äidin ja isän kanssa, jaetaan elämä, keskustellaan, autellaan toisiamme puolin ja toisin ja yhtäkkiä sitten hankitaankin tyttöystävä ja ihan kuin kaikki menneisyys vaan pyyhitään pois?
Ei tulla enää äitiä auttelemaan ainakaan kovin useasti, ei kysellä mielipiteitä ja tuntuu siltä ettá siitä tyttöystävästä on tullut se tärkein perhe ja omat vanhemmat ovat vaan jotain menneisyydestä...ihan sama niille :(
Siltä musta tuntuu !
ap
[/quote]
Itse kerroit löytäneesi elämänkumppanin jo nuorena - etkö tehnyt silloin ihan samaa omille vanhemmillesi? Miten sun on noin vaikea hyväksyä luonnonlakeja? Noinhan se elämä on aina mennyt. Lapsuus on ohi, ollaan aikuisia ja itsenäisiä eikä vanhemmat enää ole niin tärkeitä. Sellaista se elämä on. Et kai sä kuvitellut eläväsi loppuikääsi symbioosissa lapsesi kanssa?
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:33"]
Tottakai tyttöystävästä, nyt jo kihlatusta, on tullut se tärkein! Heillä on nyt oma perhe ja oma elämä. Sinä ja miehesi edustatte lapsuudenperhettä. Kai sinullekin nykyinen perheesi on lapsuudenperhettäsi tärkeämpi.
On normaalia ja luonnollista, että kumppani on ykkönen ja äiti kaukana perässä, hyvänen aika!
[/quote]
Mulle tietenkin tämä ydinperhe on tärkein mutta ihan yhtä tärkeitä on mulle lapsuudenperheestä sisarukset jotka pitivät mustakin huolta silloin kun vanhemani kuolivat ja olin itse vain 5-vuotias.
Minä tiedän millaista on elää ilman rakastavaa äitiä ja ehkä poikanikin tajuaa saman mutta liian myöhään...
Itse olen aina arvostanut sukua ja perhettä kaikista eniten ja olen surullinen jos poikani ei ole tätä oppinut
ap
Sori, mutta olet sarjassa todella ahdistava mutsi. Ei ihme että poikas muutti muualle iekä haluu tulla käymään niin usein. Kraah.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:34"]
Onko se ihan normaalia että mitä vanhemmaksi poika tulee niin sitä vähemmän hän kertoo enää asioita, kaikkea pinnallista mutta esimerkiksi ei koskaan keskustele suhteen vaikeuksista. Minä kuitenkin olen pojalleni kertonut jos on ollut mulla ja hänen isällään vaikeuksia
[/quote]
Kuule nyt, poikasi parisuhdeasiat eivät kuulu sinulle, ja sinä olet myös tehnyt väärin kun olet tilittänyt omaa parisuhdettasi pojalle. Ne ovat yksityisasioita, pariskunnan välisiä, eikä niistä ole tarpeellista puhua ulkopuolisille. Ei varsinkaan omille vanhemmille tai lapsille, jotka eivät ainakaan osaa katsoa asioita objektiivisesti. Olisipa kamalaa olla miniänä perheessä, jossa äiti vaatii että pojan - mun miehen - pitäisi kertoa meidän väliset yksityisasiat ja ongelmat äidilleen!
Niinhän se on, että lapset ovat vanhemmillaan vain lainassa. Aiemmin vanhemmistaan riippuvaisesta lapsesta kasvaa joskus itsenäinen aikuinen, jonka elämän tärkeimmäksi ihmisiksi muodostuu puoliso ja omat lapset. Vanhempien on opittava luopumaan ja antaa aikuisen lapsen elää omaa elämäänsä, vaikka se voikin olla vaikeaa. Voi olla tukena ja kiinnostunut lapsen kuulumisista, mutta ei voi kontrolloida lapsen elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sinun pitää varoittaa tätä miniäehdokasta, että poika on potentiaalinen petturi ja että pitää varansa.
Poikasi tehtävä ei ole tilittää sinulle parisuhteestaan. Ota huomioon, että myös miniälläsi on sanansa sanottavana siihen, että mitä ja kenelle heidän parisuhteestaan puhutaan. Äiti ei tosiaan ole se, kenelle siitä puhutaan, vaan ystävät.
Ja vastauksena kysymykseesi, on normaalia, että poika etääntyy teistä kokoajan enemmän ja enemmän. Et voi tehdä muuta kuin päästää irti, tai aiheutat vain lisää hallaa suhteellenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkeni sanoo että olette oikeassa, että pitäisi päästää irti, kai tämä on jonkinlaista empty nest syndroomaakin. Mutta sisimmässäni jotenkin vain kyntää kaikki vanhat tukahdetut tunteet. Kaikki ympärillä ovat niin iloista ja kukaan ei mieti että miten kävi nuoruuden ekalle suhteelle? Sehän kesti kauemman aikaa kuin poikani ja nykyisen miniän suhde on kestänyt kun ovat jo naimisissa.
En haluaisi suoraan sanottuna vielä isoäidiksi ja viime syksynä telkusta tuli jotain vauvamainosta ja poikani ja miniäni yhteen ääneen huokailivat kuinka söpö vauva, minä sitten puoliksi leikillään letkautin että minustahan ette sitten isovanhempaa tee vielä moneen vuoteen kiitos :D
Jälkikäteen kuulin että miniä oli loukkaantunut sanomisistani. Sanoin miehelleni että hyvänen aika ikää hällä on mittarissa vaan 25 että kannattaakohan nyt tuollaisia vauvahommia vielä miettiä. Itse sain poikani 22-vuotiaana ja todellakin tiedän kuinka rankkaa se oli. Ihan kuin omia neuvoja kokemuksen äänellä ei enää tässä maassa saisi jakaa?
No kertokaa te muut äidit että miten olette onnistuneet päästämään irti lapsestanne? Olenko oikeesti ainoa jolla on tällaisia ajatuksia pää täynnä?!
ap
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:46"]
Poikasi tehtävä ei ole tilittää sinulle parisuhteestaan. Ota huomioon, että myös miniälläsi on sanansa sanottavana siihen, että mitä ja kenelle heidän parisuhteestaan puhutaan. Äiti ei tosiaan ole se, kenelle siitä puhutaan, vaan ystävät.
Ja vastauksena kysymykseesi, on normaalia, että poika etääntyy teistä kokoajan enemmän ja enemmän. Et voi tehdä muuta kuin päästää irti, tai aiheutat vain lisää hallaa suhteellenne.
[/quote]
En todellakaan ole tilittänyt kaikkea parisuhteen ongelmia pojalleni, mutta siinä vaiheessa kun molemmat olimme aikuisen iässä niin se oli ihan luonnollista. En nyt ihan kaikkea kertonut mutta joskus saatoin jutella hiukan hankalemmistakin vanhempien välisistä kiemuroista pojalleni ja hän kyllä kuunteli.
Nykyään ei kysele eikä näytä haluavan kuunnellakaan.. No on mulla onneksi ystäviä joiden kanssa jutella :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole ainoa, valitettavasti, mutta ei se tee noista ajatuksista terveitä. Kuuluu ihan normaaliin elämään että lapset aikuistuu ja äiti ei TODELLAKAAN ole se läheisin ja tärkein enää.
Ja koko ajan puhut sinusta ja sinun tukahdutetuista tunteista ja kuinka kukaan ei sinulta kysynyt ja sinä ja sinä ja sinä ja sinä.
Se on poikasi elämä. Itte sun kannattaa mennä vaikka mielenterveyshoitajan kanssa juttelee noista ahdistuksistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua miksi kaikki alapeukuttaa noita ap:n viestejä! Hän kertoo rehellisesti miltä hänestä tuntuu, eikä minusta kellään ole oikeutta alkaa väittämään, että ei, et sinä saa tuntea noin. Ap ei ole tehnyt mitään väärää.
Minusta sinun kannattaisi hankkia keskusteluapua. Joku ystävä, sukulainen tai sitten ihan psykologi, terapeutti? Av- palstan terapiatuokiot kun ei ole sieltä ymmärtäväisimmästä päästä... Sieltä saisit hyviä vastauksia noihin kysymyksiin kuten onko se ja se normaalia, saisit kertoa rehellisesti miltä sinusta tuntuu, ja yrittää päästä asian yli. Tsemppiä! Kyllä asiat järjestyvät ja pääset tuosta yli.
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:55"]
Järkeni sanoo että olette oikeassa, että pitäisi päästää irti, kai tämä on jonkinlaista empty nest syndroomaakin. Mutta sisimmässäni jotenkin vain kyntää kaikki vanhat tukahdetut tunteet. Kaikki ympärillä ovat niin iloista ja kukaan ei mieti että miten kävi nuoruuden ekalle suhteelle? Sehän kesti kauemman aikaa kuin poikani ja nykyisen miniän suhde on kestänyt kun ovat jo naimisissa.
En haluaisi suoraan sanottuna vielä isoäidiksi ja viime syksynä telkusta tuli jotain vauvamainosta ja poikani ja miniäni yhteen ääneen huokailivat kuinka söpö vauva, minä sitten puoliksi leikillään letkautin että minustahan ette sitten isovanhempaa tee vielä moneen vuoteen kiitos :D
Jälkikäteen kuulin että miniä oli loukkaantunut sanomisistani. Sanoin miehelleni että hyvänen aika ikää hällä on mittarissa vaan 25 että kannattaakohan nyt tuollaisia vauvahommia vielä miettiä. Itse sain poikani 22-vuotiaana ja todellakin tiedän kuinka rankkaa se oli. Ihan kuin omia neuvoja kokemuksen äänellä ei enää tässä maassa saisi jakaa?
No kertokaa te muut äidit että miten olette onnistuneet päästämään irti lapsestanne? Olenko oikeesti ainoa jolla on tällaisia ajatuksia pää täynnä?!
ap
[/quote]
Et varmasti ole ainoa, mutta olet ainoa joka tulee näistä tuntemuksistaan tänne rehellisesti kertomaan. Se on sinulta oikeasti hyvin tehty, paljon mieluummin purat anonyyminä vauvapalstalle kuin pojallesi, epäilen että hän haluaisi olla vielä paljon vähemmän tekemisissä jos tuollaista alkaisit möläytellä.
Nyt sinun täytyy vain päästä omista tuntemuksistasi yli. Kaikki tuntemukset ovat oikeutettuja, mutta joskus aiheettomia. Tällä kertaa kyseessä on aiheeton tunne. Pojallasi ei ole mitään velvollisuutta kertoa sinulle tiiviisti elämästään, hän on jo aikuinen. Jokainen suhde on yksilöllinen, mutta normaalisti tuonikäiset näkevät vanhempiaan jo aika harvakseltaan. Itse olen poikasi kanssa samanikäinen, ja näen vanhempiani kerran kuussa tai harvemmin (asumme n. tunnin ajomatkan päässä). He eivät painosta minua näkemään eivätkä huohota niskassa kiinni udellen yksityisasioitani, vaan antavat minulle tilaa. Siksi heitä on aina kiva nähdä ja jakaa heidän kanssaan asioita. Painostamalla et saa kuin huonoja asioita aikaan.
Sinun täytyy selvittää, miksi olet niin kiinni edellisessä tyttöystävässä. Vaikka edellinen olisi sinun mielestäsi ollut "kivempi", et voi tietää millaista heillä on ollut kahden kesken. Joku syy heillä on ollut erota, eikä sinun pidä vähätellä sitä. Varmasti uusi on sopivampi pojallesi, jos hän kerta on tytön kanssa naimisiinkin menossa. Kunnioita poikasi päätöstä, äläkä mene puhumaan näitä ajatuksiasi hänelle. Et varmastikaan halua loukata poikaasi ja ajaa häntä vielä kauemmas?
Jos tuntuu, ettei yksin pohdiskelu auta, kannattaa aloittaa terapia. On helpompaa puhua vieraalle ihmiselle ääneen ja pohdiskella sillä tavalla kuin olla yksin ajatustensa kanssa. Toinen mitä kannattaa yrittää on keskittää pojan miettimiseen käyttämäsi energia siihen, että keksit kaikkea kivaa tekemistä miehesi kanssa. Teidän parisuhteenne on se, joka sinulle kuuluu, ja jota voit parantaa ja jonka suhteen voit tehdä valintoja.
Tsemppiä, kyllä asioista selviytyy kun on rehellinen itselleen ja uskaltaa tehdä epäkohdilleen jotain.
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:55"]
Järkeni sanoo että olette oikeassa, että pitäisi päästää irti, kai tämä on jonkinlaista empty nest syndroomaakin. Mutta sisimmässäni jotenkin vain kyntää kaikki vanhat tukahdetut tunteet. Kaikki ympärillä ovat niin iloista ja kukaan ei mieti että miten kävi nuoruuden ekalle suhteelle? Sehän kesti kauemman aikaa kuin poikani ja nykyisen miniän suhde on kestänyt kun ovat jo naimisissa.
En haluaisi suoraan sanottuna vielä isoäidiksi ja viime syksynä telkusta tuli jotain vauvamainosta ja poikani ja miniäni yhteen ääneen huokailivat kuinka söpö vauva, minä sitten puoliksi leikillään letkautin että minustahan ette sitten isovanhempaa tee vielä moneen vuoteen kiitos :D
Jälkikäteen kuulin että miniä oli loukkaantunut sanomisistani. Sanoin miehelleni että hyvänen aika ikää hällä on mittarissa vaan 25 että kannattaakohan nyt tuollaisia vauvahommia vielä miettiä. Itse sain poikani 22-vuotiaana ja todellakin tiedän kuinka rankkaa se oli. Ihan kuin omia neuvoja kokemuksen äänellä ei enää tässä maassa saisi jakaa?
No kertokaa te muut äidit että miten olette onnistuneet päästämään irti lapsestanne? Olenko oikeesti ainoa jolla on tällaisia ajatuksia pää täynnä?!
ap
[/quote]
Hauska provo, mutta suhtaudutaan nyt niin, että joku on oikeasti tällaista kyselemässä. Ensinnäkin, et jakanut omia neuvojasi kokemuksen äänellä; et sanonut, että on muuten todella rankkaa tehdä nuorena lapsi. Vaan ivallisesti (eikun siis vitsillähän sinä vain...) määräsit, etteivät he saa tehdä Sinusta isoäitiä vielä pitkään aikaan.
Anoppini on tuollainen. Poikansa ei ole enää väleissä sinne päin ollenkaan. En suosittele kertomaan mielipiteitäsi poikasi suhteesta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Pidä suusi kiinni ja teeskentele onnellista poikasi puolesta, muuten voit päätyä yksin.
Siellä anoppini voivottelee nyt, kuinka kamala miniä hänellä on, kun kieltää poikaa näkemästä äitiään ja on vienyt häneltä lapsenlapset... Minulle on se ja sama, mutta kun poikansa ei tahdo olla väleissä äitinsä kanssa, niin ei tahdo. Ymmärrän kyllä hyvin miksei tahdo.
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 17:08"]
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:55"]
Järkeni sanoo että olette oikeassa, että pitäisi päästää irti, kai tämä on jonkinlaista empty nest syndroomaakin. Mutta sisimmässäni jotenkin vain kyntää kaikki vanhat tukahdetut tunteet. Kaikki ympärillä ovat niin iloista ja kukaan ei mieti että miten kävi nuoruuden ekalle suhteelle? Sehän kesti kauemman aikaa kuin poikani ja nykyisen miniän suhde on kestänyt kun ovat jo naimisissa.
En haluaisi suoraan sanottuna vielä isoäidiksi ja viime syksynä telkusta tuli jotain vauvamainosta ja poikani ja miniäni yhteen ääneen huokailivat kuinka söpö vauva, minä sitten puoliksi leikillään letkautin että minustahan ette sitten isovanhempaa tee vielä moneen vuoteen kiitos :D
Jälkikäteen kuulin että miniä oli loukkaantunut sanomisistani. Sanoin miehelleni että hyvänen aika ikää hällä on mittarissa vaan 25 että kannattaakohan nyt tuollaisia vauvahommia vielä miettiä. Itse sain poikani 22-vuotiaana ja todellakin tiedän kuinka rankkaa se oli. Ihan kuin omia neuvoja kokemuksen äänellä ei enää tässä maassa saisi jakaa?
No kertokaa te muut äidit että miten olette onnistuneet päästämään irti lapsestanne? Olenko oikeesti ainoa jolla on tällaisia ajatuksia pää täynnä?!
ap
[/quote]
Et varmasti ole ainoa, mutta olet ainoa joka tulee näistä tuntemuksistaan tänne rehellisesti kertomaan. Se on sinulta oikeasti hyvin tehty, paljon mieluummin purat anonyyminä vauvapalstalle kuin pojallesi, epäilen että hän haluaisi olla vielä paljon vähemmän tekemisissä jos tuollaista alkaisit möläytellä.
Nyt sinun täytyy vain päästä omista tuntemuksistasi yli. Kaikki tuntemukset ovat oikeutettuja, mutta joskus aiheettomia. Tällä kertaa kyseessä on aiheeton tunne. Pojallasi ei ole mitään velvollisuutta kertoa sinulle tiiviisti elämästään, hän on jo aikuinen. Jokainen suhde on yksilöllinen, mutta normaalisti tuonikäiset näkevät vanhempiaan jo aika harvakseltaan. Itse olen poikasi kanssa samanikäinen, ja näen vanhempiani kerran kuussa tai harvemmin (asumme n. tunnin ajomatkan päässä). He eivät painosta minua näkemään eivätkä huohota niskassa kiinni udellen yksityisasioitani, vaan antavat minulle tilaa. Siksi heitä on aina kiva nähdä ja jakaa heidän kanssaan asioita. Painostamalla et saa kuin huonoja asioita aikaan.
Sinun täytyy selvittää, miksi olet niin kiinni edellisessä tyttöystävässä. Vaikka edellinen olisi sinun mielestäsi ollut "kivempi", et voi tietää millaista heillä on ollut kahden kesken. Joku syy heillä on ollut erota, eikä sinun pidä vähätellä sitä. Varmasti uusi on sopivampi pojallesi, jos hän kerta on tytön kanssa naimisiinkin menossa. Kunnioita poikasi päätöstä, äläkä mene puhumaan näitä ajatuksiasi hänelle. Et varmastikaan halua loukata poikaasi ja ajaa häntä vielä kauemmas?
Jos tuntuu, ettei yksin pohdiskelu auta, kannattaa aloittaa terapia. On helpompaa puhua vieraalle ihmiselle ääneen ja pohdiskella sillä tavalla kuin olla yksin ajatustensa kanssa. Toinen mitä kannattaa yrittää on keskittää pojan miettimiseen käyttämäsi energia siihen, että keksit kaikkea kivaa tekemistä miehesi kanssa. Teidän parisuhteenne on se, joka sinulle kuuluu, ja jota voit parantaa ja jonka suhteen voit tehdä valintoja.
Tsemppiä, kyllä asioista selviytyy kun on rehellinen itselleen ja uskaltaa tehdä epäkohdilleen jotain.
[/quote]
Kiitos oli kiva kuulla mielipide myös tuolta näkökannalta.
En ole sanonut mielestäni suoraan näitä fiiliksiä pojalleni. Mutta uskon, että on hän jotenkin aistinut etten ole ollut 100% tukena suhteessa enkä ole ilonnut heidän kihlausuutisestaan. Mutta sekin ihmetyttää että miksei mies kysy multa jo suoraan että missä mättää?
Jomman kumman meistä on tehtävä kai se aloite että saadaan puhuttua asiat läpi kunnolla?
En ole koskaan käynyt terapeutilla, olen toki sitäkin vaihtoehtoa miettinyt, siinä vaiheessa kun muutama kuukausi sitten katselin poikani fb sivua ja itkin katkeria kyyneliä katsellessani heidän "rakkauskuvia" ja jossain vaiheesa tuli niin pahaolo että jo ihan oksetti... Silloin mietin että ei oo normaalia että apua mun täytyy saada. No kerroin miehelleni ja hän miltei suuttui ja käski pitämään tuollaiset tunteet sisällään. En ymmÄrrä miten ihmeessä mun miehelle on ollut niin luontevaa hyväksyä poikamme uusi suhde..olisipa mullein :( Ei siin nykyisessä miniässä mitään vikaa ole, mutta hän jotenkin tuntuu etäiseltä, ei ehdota koskaan kahdenkeskeistä ajanviettoa kun taas se entinen tyttö usein istui meillä, katottiin telkkaria ja kokkailtiin vaikka poikani olis ollut harrastuksissa.
Jotenkin iloitsin niin että poikani saa samantyylisiä onnellisia asioita elämäänsä kuin minäkin. Puoliso löytyy noin aikaisten, tyttö oli samasta kaupungista joten eivät varmaan olisi muuttaneet muualle täältä ihan lähiaikoina kun tyttö oli hyvin kotiseuturakaskin ja hän piti minua läheisenä, kertoi jopa huoliaan minulle. Oltiin niin läheisiä että tuntui hankalalta että matto vetaistiin jalkojen alta pois ja yhdessä yössä kaikki muuttui ja minunkin piti hänet unohtaa.
ap
Miten niin isovanhemmuus ei vielä tuntuisi sopivalta? Sanoit poikasi olevan 25v ja itse olet alle viisikymppinen. Eli olet ollut korkeintaan poikasi ikäinen kun hänet sait :D.
Itse olen poikasi ikäinen. En todellakaan kysy vanhempieni mielipidettä seurusteluasioihin. Erotessa he tukivat minua tietysti, mutta ymmärsivät pysyä hieman etäällä. Tottakai vanhempani myös kiintyivät eksääni, mutta kuitenkin suhde oli minun eikä vanhempieni. On ihan normaalia, että nuoret ihmiset eroaa.
Ap, sun todellakin pitää jutella näistä tuntemuksistasi jonkun kanssa, mutta EI poikasi kanssa. Tämä kun on SINUN ongelmasi, ei poikasi tai miniäsi.Tulee mieleen että liittyykö tämä jotenkin siihen että omat vanhempasi kuolivat kun olit vasta 5v? Et näin ollen ol irtautunut vanhemmistasi luonnollisesti vaan joutunut jotenkin ikään kuin väkivaltaisesti erotetuksi. No joo, voi olla hakuammuntaa.
Mutta, näin sen juuri kuuluu mennä että lapset aikuistuvat, alkavat elää omaa elämäänsä ja yleensä perustavat parisuhteen ja perheen. Muuttavat yhteen ja kihlatuvat ja menevät naimisiin, hankkivat lapsia. EIVÄTKÄ kysele omilta vanhemmiltaan mielipiteitä ja tuntemuksia. Eivätkä vanhemmat enää ole niitä tärkeimpiä, vaan se tärkein ihminen on oma kumppani. Niin sen pitää ollakin. Mikään avioliitto ei ole onnellinen jos joku muu on omaa puolisoa tärkeämpi.
Sinä rakastat suuresti poikaasi ja haluat hänelle pelkkää hyvää, eikö? SIlloin sinun täytyy antaa poikasi tehdä omat valintansa ja hyväksyä "kakkoseksi jääminen". Jos sinä olisit edelleen poikasi elämn tärkein nainen ja uskottu, hänellä ei menisi hyvin liitossaan, ja et kai toivo että hän on onneton parisuhteessaan?
Miksi et haluaisi lapsenlasta? Saisit uuden pienen ihmisen jota voisit rakastaa ja hoivata? EIkö se olisi pelkästään ihana asia? Se, että olet vielä nuori mummoksi, sehän on pelkkää plussaa, jaksat touhuta sen lapsenlapsen kanssa. Eikö se vähän niin kuin korvaisi sitä poikasi "menetystä".?
Poikasi ja miniäsi ovat ihan aikuisen ikäisiä, teinejä he olivat kymmenen vuotta sitten. Ihan sopivan ikäisiä perustamaan perheen.
Alue: Aihe vapaa
Tottakai tyttöystävästä, nyt jo kihlatusta, on tullut se tärkein! Heillä on nyt oma perhe ja oma elämä. Sinä ja miehesi edustatte lapsuudenperhettä. Kai sinullekin nykyinen perheesi on lapsuudenperhettäsi tärkeämpi.
On normaalia ja luonnollista, että kumppani on ykkönen ja äiti kaukana perässä, hyvänen aika!