Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten tulisi suhtautua poikani seurustelusuhteisiin?
13.02.2014 |
Toivoisin jonkinnäköistä ulkopuolisen mielipidettä, kokemusten jakamista.. Kirjoitan nyt tällaista ajatuksenvirtaa, jota en kehtaa edes omalle puolisolleni tällaisenaan sanoa enkä muillekaan mutta jos nyt tänne nimettömänä.
Tilanne siis nyt on tämä että mulla on 25-vuotias poika, joka on mulle tietenkin todella rakas. Jouluna hän kihlautui seurustelukumppaninsa kanssa, en oikein osannut suhtautua asiaan kauheen hyvin. Jotenkin tämän järkytti koska mielessäni poika on vielä ihan teini vaikka eihän asia ihan niinkään enää ole. Ja poika ja hänen kihlattunsakin ovat seurustelleet niin vähän aikaa (hiukan päälle 2 vuotta) Tietysti onnittelin, mutta kyllä musta varmaan paistoi läpi etten ollut erityisen onnellinen. Kuulemma aikovat mennä naimisiin ensi kesänä, nopeaa toimintaa mielestäni, kirkkokin jo varattu. Poikani vaikuttaa ihan onnelliselta parisuhteessa, mutta en voi olla miettimättä että parempiakin vaihtoehtoja olisi miehelleni varmasti löytynyt... No nyt olen kuitenkin päättányt mielessänikin hyväksyä että poikani on menossa naimisiin ja jos se hänet onnelliseksi tekee niin minun on se hyväksyttävä.
Nyt kun näitä isoja uutisia pukkaa niin mielessäni on ollut monta asiaa menneisyydestä. 14-vuotiaana poikani alkoi seurustella ekan kerran ja tämä miniäehdokas oli todella mieluinen ja seurustelusuhdekin kesti siihen asti että poikani täytti 17-vuotta ja petti tyttöystäväänsä ja lopetti suhteen. Minulle ja miehelleni hän selitti että ei tiennyt miten lopettaa tuo suhde joten ajatteli että jos pettää niin sitten olisi ainakin syy. Noh se oli nuoren miehen ajattelua ja varmasti on tuota pettämistä poikani joskus katunutkin, tai ainakin sitä tapaa, en tietysti tiedä onko katunut sitä että lopetti seurustelusuhteen.
Mun niin teki silloin kahdeksan vuotta sitten puhutella poikaa ja olla vihainenkin mutta silloin mieheni hilltisi mut ja sanoi että tää on mun poikani päätös ja että emme saa sanoa missään tapauksessa mitään henkilökohtaista mielipidettä nyt.
Minä niin toivoin silloin aikoinaan että poikani löysi elämänsä rakkauden siitä ekasta..niinkin voi käydä, itsekin löysin poikani isän, aviomieheni 15-vuotiaana. En sitten saanut surra kunnolla tuota eroa ja no sitten kaksi vuotta sitten kun poikani ilmoitti seurustelevansa vakavasti ekaa kertaa elämässänsä niin mua oikeesti niin ihmetytti että mikä se eka seurustelu muka sitten oli? ai että 3 vuoden seurustelu aiemmin ei ollut vakavaa? Sitä oltiin kuitenkin joka viikonloppu jomman kumman luona yötä..Mulle jäi ikävä sitä tyttöä ja olen joutunut tukahduttamaan kaikki ?sanani ja tunteet ja nyt ne jotenkin alkaa puskea pintaan...
Voisinko puhua tästä asiasta poikani kanssa? Siis ihan vaan sanoa että hyväksyn tämän uuden tyttöystävän ja toivon avioliitolle kaikkea hyvää mutta jos ihmettelee että miksi olen ollut hiukan kylmähkö uutta suhdetta kohtaan on se että muistan miten entisellekin kävi ja se satutti mua kovasti äitinä ja että eka pitää munkin päästä siitä yli. Olihan se tosi outo tilanne minullekin että eka seurustellaan tiiviisti monta vuotta, minäkin vietän aikaa tämän miniän kanssa ja yksi päivä kaikki on loppu enkä enää koskaan saa nähdä häntä?
Mieheni mieliestä olen mielipuoli jos alan puhumaan entisestä tyttöystävästä pojalleni..
Miten tällaiset asiat pitäisi käsitellä? Pitääkö ne edelliset suhteet noin vain unohtaa?
Kommentit (61)
Voi hitto ikä trolli jälleen, miten joku voi kuluttaa päivänsä keksimällä näitä?
No, oletetaan et olet ihan todellinen. Ihan ensimmäiseksi, estä poikaasi, jos ovat vasta kaksi vuotta seurustelleet ja poikakin on vielä niin nuori, lisäksi jos hän ei ole kysynyt sinulta mitään mielipidettä, niin toki sinun pitää estää se suhde, ajattelet kuitenkin poikasi parasta.
Pahin asia on tuo edellinen suhde, se kestikin pitkää, kolme vuotta, toisaalta mainitsit, että nykyisen kanssa ovat seukanneet vasta kaksi vuotta, no jossakin siinä välissä varmaan hyväksyttävän suhteen keston raja, hällä väliä.
Pakko sun on puhua sille kykyiselle siitä exäxtä, ethän voi kantaa sydämmelläsi koko taakkaa yksinäsi, kyllä sillä tytölläkin on oikeus tietää hurmuripoikasi nais-seikkailuista. Älä myöskään unohda mainita, että jos sinulla on lämpimiä tunteita poikaasi kohtaan, ehkä jopa seksuaalisviritteisiä, ne on ehdottomasti kerrottava.
Pidä pintasi asiassa, älä anna sen nykyisen hutsun viekotella poikaasi, estä se suhde kaikin keinoin ja ota myös yhteyttä siihen ensimmäisen tyttöön, kerro asiasta myös hänelle. Parasta olisi kaikille ja ehdottomasti sinulle, että saat poikasi palaamaan yhteen sen ensimmäisen tyttöystävän kanssa, silloin voit olla hyvillä mielin ja poikasikin on turvassa maailman pahuudelta.
Voimia sinulle ap, koita tehdä kaikkesi asian hyväksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 17:43"]
Siksipä haluaisin äidillisesti neuvoa lastani vielä odottamaan..Mutta se nyt on nyky-yhteiskunnassa niin loukkaava jakaa omia neuvoja joten tietysti tyydyn olemaan hiljaa
[/quote]
Mitä äidillistä neuvomista on sanoa, että SINUSTA ei saa sitten vielä tehdä isovanhempaa. Miten ihmeessä toisten ihmisten lisääntyminen liittyy sinuun? Kuulostat kamalalta äidiltä.
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:34"]
Sitäkin mä pelkään että poikani lopettaa kokonaan yhteydenpidon jos sanon näitä tukahdettuja tunteitani ääneen. Miehenikin on tehnyt hyvin selväksi että ei hyväksyisi sitä multa...
Muitta toisaalta voihan olla että jos käytäis kaikki yhdessä näitä tunteita läpi, vaikka sitten huutamalla ja riitelemällä mutta kunhan sopu säilyisi lopulta niin uskon että se voisi lähentääkin meitä.
Onko se ihan normaalia että mitä vanhemmaksi poika tulee niin sitä vähemmän hän kertoo enää asioita, kaikkea pinnallista mutta esimerkiksi ei koskaan keskustele suhteen vaikeuksista. Minä kuitenkin olen pojalleni kertonut jos on ollut mulla ja hänen isällään vaikeuksia mutta hän ei varmasti koskaan selitä mitään...haluaa näyttää maailmalle kuinka onnellinen ja täydellinen parisuhde heillä nyt on. Mutta kaikki parisuhteet kokee vaikeuksia, sittenpä tippuu korkealta ja kovaa :( En toki toivo tällaistä mutta tiedän realiteetit
ap
[/quote]
Poikasi varmaan vaistoaa sinun suhtautumisesi nykyiseen miniään, eikä siksi halua kertoa sinulle mitään negatiivista suhteestaan - ei halua antaa sinulle mitään materiaalia miniän inhoamiseen.
Kuule, kun minä erosin nuorena pitkäaikaisesta poikaystävästäni kirjoitusten jälkeen, kun poikaystävä jätti, hänen ÄITINSÄ, joka oli minulle läheinen, SOITTI ja sanoi, että älä anna tämän vaikuttaa meidän suhteeseemme! Poika oli tehnyt valintansa, mutta hänen ei tarvinnut! Nyt 10 vuotta myöhemmin käymme edelleen silloin tällöin kahvilla kun käyn kotikaupungissamme, koska pidämme toisistamme! Olen naimisissa ja hänen poikansa menee ensi kesänä, joten elämä on jatkunut ja kaveruuteni ex-anoppiin ei ole ollut ongelma kenellekään. Olisitpa sinäkin osannut tehdä samoin! Ei poikasi voi tehdä kaikkea niinkuin sinä haluaisit!
Poikasi kehityskaari seurustelusuhteissa vaikuttaa erittäin normaalilta. KUn hän sitten tapasi tämän nykyisen kihlattunsa, hän ilmeisesti totesi, että nyt löytyi tosi rakkaus, koska hän halusi heti muuttaa samalle paikkakunnalle, mennä kohloihin parin vuoden seurustelun jälkeen ja sitten naimisiin. Kihlaus on merkki halusta mennä naimisiin ja puoli vuotta häihin kuulostaa hyvältä, etten sanoisi romanttiselta. Poikasi vaikuttaa olevan tosissaan ja onnellinen. Olisit sinäkin poikasi puolesta.
Kertomasi perusteella olit itse äiti jo nuorempana kuin poikasi on nyt. On siis ihan loogista, että sinusta voi tulla isoäiti alle 5-kymppisenä.
Mieti enemmän, millainen anoppi haluat olla, ja miten tukea nuorta perhettä kuin poikasi entisiä seurustelusuhteita. Sinun olisi nyt hyvä aika löytää uusi roolisi perheessä ja suvussa sekä löytää äitiyden rinnalle lisää muuta ajateltavaa ja tekemistä.
Poikasi on aikuistunut, oletko sinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse ainoa lapsi (nainen) ja oma äitini (jo edesmennyt) oli hyvin takertuva, kuten myös sinä. Oli hyvin ahdistavaa, kun äiti puuttui aina jokaiseen asian ja esitti martyyria. Kotoa muuttaminen oli vaikeaa, kun hän olisi tietysti halunnut, että olisin aina asunnut hänen kanssaan. Lopulta 19-vuotiaana hankin omatoimisesti kämpän ja kerroin vanhemmilleni yhtenä iltana, että muutan viikon päästä asumaan yksinään. Äiti oli ihan järkyttynyt, itki koko viikon ja syyllisti minua tyyliin, kuinka voin hylätä vanhempani. Rahan käyttöön äiti puuttui myös aina, milloin oli liian kallis takki hankittu, miten saatoin ostaa auton ilman, että kerroin siitä hänelle etukäteen ym. Ei ollut puhettakaan, että olisin muuttanut toiselle paikkakunnalle koulun tai työn perässä, sain asua maksimissaan 10 km säteellä. Samoin poikaystävistäni hänellä oli tiukka mielipide. Ensimmäisen poikaystävän kanssa seurustelin 3 vuotta (aloitettiin 16 vuotiaana) ja kun kerroin jättäneeni hänet, äiti itki ja sanoi, kuinka olin niin ajattelematon, hän TODELLA tykkäsi poikakaveristani. Tämän jälkeen minulle tuli todella iso kynnys esitellä hänelle mitään poikakavereita, sitten kun aloin taas seurustelemaan ja huomasin, ettei suhteesta tulekaan mitään olin aina melkein vuoden suhteessa äitini takia eli sen takia, kun tiesin millaiset draamat ja itkut sieltä tulee, kun taas joutuisin kertomaan äidille, että haluaisin jättää nykyisen seurustelukumppanin. Äitini kuoli ollessani 30-vuotias ja vaikka äiti rakastin, niin kyllä hänen kuolema oli helpotus. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni päättää itse omista asioista ja tehdä niin, kuin itse parhaaksi näin. Ensimmäisenä muutin työn perässä toiselle paikkakunnalle (450 km päähän!), mikä ei olisi ollut koskaan mahdollista äidin aikana. Tämän jälkeen hankin mieluisen (ei käytännöllistä vähän bensaa kuluttavaa) auton, ostin sellaisen kämpän, mitä itse halusin. Aloin myös tapailemaan vapautuneemmin miehiä, tuntui aivan upealta kun ei tarvinnut äidille esitellä mieskokelasta ja kuunnella hänen mielipidettä (varsinkin jos äiti ei olisi pitänyt, hän olisi kyllä sen sanonut) ja jos mies ei ollut tarpeeksi kiinnostava, sain jättää hänet tuosta vain, ilman mitään selittelyitä äidille. Muistan kyllä alkuvuosina, kun useasti mietin kaikkia ihan yksinkertaisiakin asioita, olisiko äiti hyväksynyt tämän ja tämän asian ym., mutta sitten jossain kohtaa ajattelin, että jos tulee virhelyöntejä elämässä tehtyä, mitä siitä. Se oikeakin löytyi jossain vaiheessa, jonka kanssa menin naimisiin ja perustin perheen. Äiti olisi kyllä tykännyt tästä miehestä ja ollut onnesta soikeana. :)
Täällä on sanottu paljon fiksuja asioita. Pura ap ahdistuksesi juttelemalla jollekin, mutta ÄLÄ pojallesi. Hänen asiansa eivät tosiaankaan kuulu sulle.
Mutta jos se yhtään lohduttaa, niin mulla oli omaan äitiini etäisehköt välit juurikin tuossa 20-28 -vuotiaana. Itsenäistyminen oli niin iso juttu... silloinen pitkäaikainen avopuoliso ei taatusti todellakaan ollut vanhemmille mieleen, mutta arvostan suuresti sitä, ettei kielestään muuten terävä äitini arvostellut valintaani ikinä minulle. No se suhde loppui, löysin ihanan miehen joka on vanhemmillenikin mieleen. Nyt kyn olen vähän yli kolmekymppinen, naimisissa ja lapsiakin on, olen taas äitini kanssa läheisemmissä väleissä, ja mielelläni ottaisin vastaan enemmänkin neuvoja ja tukea äidiltä. Tsemppiä ap, kyllä kaikki muuttuu helpommaksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin se menee niin että vanhemmat eivät pidä ensin nuoren seurustelukumppaneista, mutta sitten kun nuori eroaa niin vuosienkin päästä jaksetaan puhua siitä eksästä... Kuinka sekin oli siellä silloin, ja kuinka silloin kerran näin ja noin, ja kuinka sekin tykkäsi tästä... Hyvin raivostuttavaa.
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:13"]
Mulle jäi ikävä sitä tyttöä ja olen joutunut tukahduttamaan kaikki ?sanani ja tunteet ja nyt ne jotenkin alkaa puskea pintaan...
Olihan se tosi outo tilanne minullekin että eka seurustellaan tiiviisti monta vuotta, minäkin vietän aikaa tämän miniän kanssa ja yksi päivä kaikki on loppu enkä enää koskaan saa nähdä häntä?[/quote]Miksi et saisi nähdä? Jos teistä tuli ystäviä niin anna sen jatkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua jotenkin karmi tuo aloitusviesti. Naisella on poikaan jotenkin liian läheinen, siis sairaalla tavalla, suhde. Ikään kuin hänen poikansa olisi hänen mies, ja hän itsekin puhui hänestä välillä miehenään. Freudilainen lipsahdus jos mikä, mutta niin kuvaava!
Totta kai lapsen aikuistumiseen liittyy myös haikeutta. Mutta siitä pitäisi olla myös ylpeä. Missä on ylpeys siitä, että on saanut kasvatettua pojan aikuiseksi, että poika on muuttanut omilleen, mahdollisesti saanut opinnot päätökseen ja saanut itselleen ammatin? Missä on ilo siitä, että poika on löytänyt itselleen naisen, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin? Eikö muka jokainen äiti haaveile siitä, että lapset löytäisivät paikkansa elämässä ja itselleen sopivan kumppanin, jonka kanssa he ovat onnellisia?
Eräs pappi sanoi viisaasti, että aina tulee ongelmia, kun kaksi naista rakastaa samaa miestä. Näin se on. Mutta hyvä rouva, sinun on nyt aika väistyä ja tehdä tilaa! Älä ajattele, että olet menettänyt pojan. Jos hyvin käy, olet saanut tyttären.
Mutta noista sairaista ajatuksista, mitä päässäsi liikkuu, älä hyvä ihminen mene pojallesi puhumaan! Pura ne ajatukset jonkun ulkopuolisen kanssa.
Minä menin mieheni kanssa naimisiin kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen. Anoppi oli ilahtunut, että poikansa vihdoin löysi elämänsä naisen. Hän oli jo alkanut huolestua. Emme käy appivanhempien luona kovin usein, ehkä kuutisen kertaa vuodessa, mutta se on ihan normaalia kun ei kovin lähellä asuta. Puhelimella soitellaan välillä ja vaihdellaan kuulumisia. Alusta asti koin itseni hyväksytyksi appivanhempien taholta ja olemme tulleet hyvin toimeen, vaikka kaikista asioista emme ole samaa mieltä. Meidän tyttärellekin anoppi on opettanut taitoja, joita itse en osaa tai harrasta. On leiponut pullaa ja auttanut neulomisessa. Appiukko puolestaan on neuvonut tyttöä onkimisessa ja monesti on tyttö ollut apen kanssa kalakaverina verkkoja noutamassa. Tällaisia asioita arvostan suunnattomasti ja toivoisin, että sinäkin osaisit jo suunnata ajatuksiasi tulevaan rooliisi isoäitinä. Sinulla tulee olemaan poikasi lasten elämässä aivan oma paikkansa, ja tärkeä sellainen. Miehelläsi myös. Nauttikaa nyt tästä lyhyestä ajasta kun saatte olla kahden! Tehkää niitä samoja asioita joita nuorena teitte ja etsikää takaisin se ensimmäinen rakkaus, mikä teillä on ollut. Pian saatte taas touhottaa pienempien kanssa ja uskaltaisin veikata, että se on vielä rankempaa kuin 25 vuotta sitten!
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 16:55"]
minä sitten puoliksi leikillään letkautin että minustahan ette sitten isovanhempaa tee vielä moneen vuoteen kiitos :D
[/quote]miten kehtaat sanoa tuollaista edes puoliksi tosissaan? Eiköhän he saa itse päättää sopivan ajankohdan? Mieluiten se on reippaasti alle 30v lääketieteellisestä näkökulmasta.
Jos oot viisas niin jatkossa iloitset ääneen tämmöisistä uutisista ja hellittelet tulevia lapsenlapsia, kaikkia tasapuolisesti. Heistä on sulle kovasti iloa - jos vaan haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nonih tulin katsomaan oliko tullut lisää keskustelua ja olihan täällä kommentteja ja ihan järkeviä kommentteja, kiitos taas niistä.
Kävin kahvilla ystäväni luona ja hiukan juttelin hänenkin kanssa näistä asioista. Ihana ystävä ei tuominnut vaan ymmärsi että nämä ovat sellaisia kiellettyjä tunteita mitä monetkin varmaan kokevat mutta mistä ei tule keskusteltua oman lapsen kanssa kuitenkaan ja hyvä niin. Hän vain kehotti minua tutustumaan miniään paremmin ja antamaan ns. uuden mahdollisuuden. Ajattelinkin ottaa ihan tehtäväksi pitää yhteyttä häneen ja kutsua vaikka elokuviin, lounaalle tai shoppailemaan :) Parhaassa tapauksessahan voisin saada hänestä "tyttären"
Mutta katotaan nyt päivä kerrallaan, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu!
Mutta ystäväni oli siitä ihan samaa mieltä kuin moni teistä ettei entisistä heiloista puhuta enää vuosien päästä ja hänen mielestään 14-17 vuotiaiden suhde ei ole kovin vakavaa edes, itse kyllä en ole samaa mieltä. Poikanikin sanoi että ei ollut vakavakaan suhde että ei edes laskisi kunnon seurusteluksi...tuosta kyllä hiukan pahoitin mielen mutta samapa se :(
Ja mukava kuulla että jotkut ovat onnistuneet pitämään yhteyden lapsiensa entisiin kumppaneihinkin, mutta no se tilanne oli aika kiusallinen kun poikani petti ja no ei halunnut tulla enää todellakaan poikaani lähelle ja no kun ei missään hyvissä väleissä erottu niin koin vaikeaksi alkaa siinä lämmittelemään suhdetta ex-miniään enkä suoraan sanoen usko että poikanikaan olisi siitä ollut hirveen mielissään.
Ja ystäväni sanoi mun mielestä ihanan ajatuksen jonka ajattelin jakaa jos tänne eksyy joku muukin joka kokee samanlaisia tunteita kuin minä.
Että saan olla vaan ylpeä ja iloinen että olen onnistunut kasvattamaan aikuisen miehen joka kykenee elämäan itsenäistä elämää, rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan ja perustamaan oman perheenkin, ei se ole mitenkään itsestäänselvää :)
ap
Höpö höpö sinä missään ystävän luona käynyt. Nyt viimeistään paljastui provo. Onnea seuraavalle provoyritykselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 21:20"]
Minua jotenkin karmi tuo aloitusviesti. Naisella on poikaan jotenkin liian läheinen, siis sairaalla tavalla, suhde. Ikään kuin hänen poikansa olisi hänen mies, ja hän itsekin puhui hänestä välillä miehenään. Freudilainen lipsahdus jos mikä, mutta niin kuvaava!
Totta kai lapsen aikuistumiseen liittyy myös haikeutta. Mutta siitä pitäisi olla myös ylpeä. Missä on ylpeys siitä, että on saanut kasvatettua pojan aikuiseksi, että poika on muuttanut omilleen, mahdollisesti saanut opinnot päätökseen ja saanut itselleen ammatin? Missä on ilo siitä, että poika on löytänyt itselleen naisen, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin? Eikö muka jokainen äiti haaveile siitä, että lapset löytäisivät paikkansa elämässä ja itselleen sopivan kumppanin, jonka kanssa he ovat onnellisia?
Eräs pappi sanoi viisaasti, että aina tulee ongelmia, kun kaksi naista rakastaa samaa miestä. Näin se on. Mutta hyvä rouva, sinun on nyt aika väistyä ja tehdä tilaa! Älä ajattele, että olet menettänyt pojan. Jos hyvin käy, olet saanut tyttären.
Mutta noista sairaista ajatuksista, mitä päässäsi liikkuu, älä hyvä ihminen mene pojallesi puhumaan! Pura ne ajatukset jonkun ulkopuolisen kanssa.
Minä menin mieheni kanssa naimisiin kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen. Anoppi oli ilahtunut, että poikansa vihdoin löysi elämänsä naisen. Hän oli jo alkanut huolestua. Emme käy appivanhempien luona kovin usein, ehkä kuutisen kertaa vuodessa, mutta se on ihan normaalia kun ei kovin lähellä asuta. Puhelimella soitellaan välillä ja vaihdellaan kuulumisia. Alusta asti koin itseni hyväksytyksi appivanhempien taholta ja olemme tulleet hyvin toimeen, vaikka kaikista asioista emme ole samaa mieltä. Meidän tyttärellekin anoppi on opettanut taitoja, joita itse en osaa tai harrasta. On leiponut pullaa ja auttanut neulomisessa. Appiukko puolestaan on neuvonut tyttöä onkimisessa ja monesti on tyttö ollut apen kanssa kalakaverina verkkoja noutamassa. Tällaisia asioita arvostan suunnattomasti ja toivoisin, että sinäkin osaisit jo suunnata ajatuksiasi tulevaan rooliisi isoäitinä. Sinulla tulee olemaan poikasi lasten elämässä aivan oma paikkansa, ja tärkeä sellainen. Miehelläsi myös. Nauttikaa nyt tästä lyhyestä ajasta kun saatte olla kahden! Tehkää niitä samoja asioita joita nuorena teitte ja etsikää takaisin se ensimmäinen rakkaus, mikä teillä on ollut. Pian saatte taas touhottaa pienempien kanssa ja uskaltaisin veikata, että se on vielä rankempaa kuin 25 vuotta sitten!
[/quote]
Kiitos sinullekin viestistä, ihan samaa sanoit kuin minun ystäväni että minun pitäisi iloita ja olla ylpeä pojastani enemmin kuin miettiä menneitä ja jossitella. :)
Onhan se outoa olla taas kahden mieheni kanssa. En kuvitellut olevani äiti joka eläisi poikani kautta mutta nyt kun häntä ei enää ole kotona niin olen alkanut miettiä että niin milloin viimeksi elin ihan itselleni?
Vaikka siitä on jo kaksi vuotta kun poikani muutti pois niin vasta nyt olen alkanut käymään läpi näitä tunteita. Jotenkin oletin että kyllä tuokin suhde kaatuu, minun silmiin ei vaan vaikuttanut kauhean pitkäkestoiselta, niin salamrakkautta. Oletin että ihan pian eroavat ja poika muuttaa takaisin kotiin mutta nyt kun kuulin että ovat menossa naimisiin ja ymmärsin rivien välistä että perheenlisäystäkin on suunnitteilla niin ihan kauhistuin ja tajusin että en voi enää elää pilvilinnoissani ja haaveilla pojan paluusta kotiin. Vaikka erokin tulisi niin tuskin enää koskaan asuu meidän vanhempien kanssa samassa talossa.
Mieheni kanssa meillä menee ihan hyvin. Ei nyt mitään räiskyvää honeymoon rakkautta mutta syvää kumppanuutta. Ehkä voitais alkaa yhdessä harrastamaan jotain uutta. Ollaan jopa mietitty koiran hankkimista yhdessä, ehkä sekin toisi jotain uutta elämään :)
Kiitos vielä mukavasta viestistä ja ajatuksista!
Ai niin itse en kyllä huomannut tehneeni freudilaista lipsautusta, luin pariinkin otteeseen aloitusviestini eikä silmiini vieläkään osunut että missä :D
ap
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 22:11"]
Höpö höpö sinä missään ystävän luona käynyt. Nyt viimeistään paljastui provo. Onnea seuraavalle provoyritykselle.
[/quote]
Ai että ystävän luona pikainen kahvittelu on niin eriskummallista nykyajan ihmiselle että ei uskota todeksi?
Tosi surullista...
ap
En jaksa lukea kaikkia kommentteja mutta itselleni tuli mieleen, että kuka kutsuu 14-vuotiaiden seukkailua kumppanuudeksi? Ei teini-iän poikaystävät tai tyttöystävät ole mielestäni kumppaneita, harvoin edes kovin vakavaa seurustelua.
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 22:32"]
En jaksa lukea kaikkia kommentteja mutta itselleni tuli mieleen, että kuka kutsuu 14-vuotiaiden seukkailua kumppanuudeksi? Ei teini-iän poikaystävät tai tyttöystävät ole mielestäni kumppaneita, harvoin edes kovin vakavaa seurustelua.
[/quote]
Itse tapasin oman elämäni rakkauden 15-vuotiaana ja yhteen muutettiin jo vuoden päästä. Hän oli ensimmäinen ja viimeinen rakkauteni ja päivääkään en ole katunut. Tiedän kyllä että nykyään suhteet eivät kestä ja harvat ovat ekan kumppanin kanssa lopunelämää mutta silloin kun poikani seurusteli ekaa kertaa ja useamman vuoden niin jotenkin sitten ajattelin että oli varmasti saanut kotoa hyvän mallin ja saa kokea samanlaisen kumppanuuden mitä itsekin olen ja kuten sanoin niin olen kokenut että se on säästänyt minut paljolta..
Mutta asiat eivät aina mene niinkuin mä itse olen päässäni sumplinut ja ihan hyväkin niin ehkä sitten
ap
No ei todellakaan voi verrata teinien seurustelua kahden aikuisen ihmisen seurusteluun. Eihän silloin vielä tunne edes itseään saati sitten tiedä millaista ihmistä kaipaa vierelleen. Siinä iässä seurustelu on lähinnä tutustumista toiseen sukupuoleen ja ajanviettoa. Voihan se joskus kestääkin, kuten omassa tapauksessasi, mutta se vaatii tietynlaisen luonteen, kyvyn kasvaa jonkun kanssa, eikä erilleen. Aikuisena tietää jo paremmin, mitä haluaa ja sen tunnistaa, kun se tulee vastaan. Turha siinä on jäädä ikuisuudeksi empimään. Ole onnellinen, että poikasi pystyy sitoutumaan ja haluaa perheen. Yhtä hyvin voisi olla ikinuori bilehile, joka harrastaa vaan yhdenyönjuttuja vielä päälle kolmekymppisenä. Sekö olisi parempi?
Mutta tosiaan, älä vaan puhu pojallesi noista tuntemuksista, koska hänellä ei ole niihin osaa eikä arpaa. Hän ei ole tehnyt mitään väärää, ongelma on yksin sinun.
Ap, älä vaan sano mitään pojallesi. Teiltä menee varmasti välit poikaan ja tämän tyttöystävään. Tämä on nyt sinun oma ongelmasi, että et voi päästää pojastasi irti. Suosittelen psykologin luona käyntejä, pura sinne olosi, ja sieltä saat ammattimaiset vastaukset. Ja näin saat vielä välit poikaasi pidettyä. Täysin normaalia on että lapsi etääntyy tuossa iässä vanhemmistasi, ja todella hyvä niin. Sitten kun niitä lapsia ja ongelmia tulee, niin lähennytään taas vanhempiin. Ala elää omaa elämääsi, keksi vaikka joku kiva harrastus. Poikasi elämä on hänen ja myös mahdolliset ongelmat ja erehdykset, vain elämällä oppii. Tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
Kiitos vielä kaikista hyvistä vastauksista, luen ne vielä uudemmankin kerran. Tuo ajatus että lapset ovat meillä vain lainassa tuntuu vaan kauhealta. Itse kun olen sen kokenut että millaista on elää ja kasvaa ilman vanhempia ja en todellakaan olisi koskaan päästänyt heistä otetta, olisin aikuisenakin käynyt ainakin joka viikko kylässä, kysynyt tarviiko apua missään ja halunnut pitää heidät elämässäni niin láhellä kuin suinkin pystyin.
Mieheni taas tulee perheestä jossa on 15 lasta ja hänen äitinsä on edelleen elossa mutta ei toisaalta ole kovinkaan läheiseksi tullut minun kanssani, no kun niitä miniöitäkin on jo niin monta ja lapsenlapsia monta kymmentä niin ymmärtäähän sen ettei sitä ole ollut aikaa rakentaa läheistä suhdetta jokaiseen lapsen puolisoon. En ole tästä katkera vaan itseasiassa rakensimme nykyisen asuintalonkin ihan saman kadun varrelle että voimme sitten auttaa miehen äitiä helpommin ja olla enemmän lähellä.
Se vaan tuntuu julmalta että poikani ei käyttäydy näin. Tuntuu niin kylmältä että hän ei halua näin läheistä suhdetta minun kanssani? Tuntuu oudolta että joku nainen jonka hän on tuntenut hädintuskin kaksi vuotta on yhtäkkiä maailman tärkein.
Mutta tottahan se on että mun on hyväksyttävä nää asiat jos haluan poikani pitää vielä elämässä. Minun silmissäni hän on kuitenkin aina lapsi, pieni poika...
Olen katsellut työkavereita vierestä jotka ovat tullet viimeaikoina isovanhemmiksi, he valittelevat kun pitäisi hoitaa lapsenlapsia jatkuvasti ja kun ovat vielä työikäisiä, ovathan he myös tietysti ihan innoissaan niistä lapsenlapsista mutta itse en pidä itseäni vielä ihan mummoikäisenä enkä kyllä poikaanikaan isäikäisenä. Itse sain ppikani siis 22-vuotiaana ja se ei ollut helppoa ollenkaan. Siksipä haluaisin äidillisesti neuvoa lastani vielä odottamaan..Mutta se nyt on nyky-yhteiskunnassa niin loukkaava jakaa omia neuvoja joten tietysti tyydyn olemaan hiljaa
Nyt lähden käymään ulkona pienellä happihyppelyllä ja kaupassa ja saa tänne vielä mielellään laittaa kokemuksia ja neuvoja minullekin. Ehkä teki ihan hyvää tänne vaahdota näitä kiellettyjä tunteita :)
ap