Lue keskustelun säännöt.
Miten joku voi elää koko elämänsä yksin
30.10.2020 |
ilman minkäänlaista parisuhdetta? Siis vuosikausia ilman hellyyttä, seksiä ja toisen ihmisen läsnäoloa? Miten se on mahdollista? Tarkoitan nyt todellakin sellaista, ettei oikein koskaan ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa, muttei myöskään harrasta hetkellisiä suhteita, vaan tyytyy olemaan yksin?
Kommentit (91)
Itse taas ihmettelen miten joku voi elää koko elämänsä parisuhteessa, pahimmillaan jopa vuosikymmenet saman ihmisen kanssa kyhnäten. Ei koskaan omaa elämää, aina otettava toisen mielipide huomioon, ei koskaan voi spontaanisti lähteä mihinkään, ei muuttaa asuinpaikkaa kysymättä toiselta, ei myydä asuntoaan, ei edes nukkua yksin.
Koko ajatus on ahdistava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole koskaan ollut suhdetta, niin tavallaan sitä ei osaa edes kuvitella, miltä suhteessa oleminen tuntuu. Se on silloin vähän sellainen utopistinen, kaukainen asia. Vähän niin kuin lapsena, kun yritti ajatella, miltä tuntuisi olla aikuisena suhteessa jonkun kanssa.
Minä en katsoa paremmasta tiedä kun yksin olosta.
Kuten ei varmaan myöskään ne jotka kituvat vuodesta toiseen huonossa parisuhteessa.
Ja luulen että minun yksin oleminen ärsyttää enemmän sinua kun minua.
Vierailija kirjoitti:
Eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. :D
Minä en sovi parisuhteeseen, eikä parisuhde minulle. Seksuaalisuutenikin on jotain, mihin en halua muita ihmisiä sotkea. Joten enpä usko, että koskaan löytäisin ketään joka loksahtaisi juuri minun outouksiini – minulla kun ei olisi suhteeseen juuri muuta annettavaa kuin ongelmia.
Eiikö sinua kiiihota uteliaisuuus josss olet kerran ainakin seksuaaalisesti noin virittynyt ja yleeensäkin ongelmienratkaisu kiinnosta sitten yhtäään vai?
Mä tunnen sellaisen henkilön. On 53v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse taas ihmettelen miten joku voi elää koko elämänsä parisuhteessa, pahimmillaan jopa vuosikymmenet saman ihmisen kanssa kyhnäten. Ei koskaan omaa elämää, aina otettava toisen mielipide huomioon, ei koskaan voi spontaanisti lähteä mihinkään, ei muuttaa asuinpaikkaa kysymättä toiselta, ei myydä asuntoaan, ei edes nukkua yksin.
Koko ajatus on ahdistava.
Mutta onko sinulla sitten kokemus koko iän yksinolosta? Siis ilman minkäänlaista henkistä ja fyysistä läheisyyttä?
Enemmän itse asiassa ihmetyttää ne ihmiset, jotka ei voi olla hetkeäkään yksin. Heti parisuhteen loputtua tai jo ennen sen loppumista on aina uusi valmiina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lähes kuusikymppinen nainen, elänyt koko elämäni yksin. Rakastan elämääni yksin. Saan päättää kaikesta itse, ei tarvitse ottaa kenenkään mielipiteitä huomioon. Saan viettää aikani juuri niin kuin haluan. En ole koskaan tuntenut halua suudella ketään, en ole koskaan tuntenut seksuaalista halua ketään kohtaan. Minusta tuntuu todella epämiellyttävältä, jos joku yrittää flirttailla. Olen ihan hyvännäköinen nainen ja minua on pyydetty treffeille jne. Mutta en ole ikinä suostunut, koska en ole halunnut. En todellakaan kaipaa ketään lähelleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei yhtäkään suhdetta ole koskaan ollut, edes henkistä. Viimeisin hali helmikuussa -99, kun olin yläasteella. Kai kuitenkin vihaan itseäni sen verran ettei yhteiselämä kenenkään kanssa onnistuisi, vaikka on yksinolokin aika kankkusesta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. :D
Minä en sovi parisuhteeseen, eikä parisuhde minulle. Seksuaalisuutenikin on jotain, mihin en halua muita ihmisiä sotkea. Joten enpä usko, että koskaan löytäisin ketään joka loksahtaisi juuri minun outouksiini – minulla kun ei olisi suhteeseen juuri muuta annettavaa kuin ongelmia.
Eiikö sinua kiiihota uteliaisuuus josss olet kerran ainakin seksuaaalisesti noin virittynyt ja yleeensäkin ongelmienratkaisu kiinnosta sitten yhtäään vai?
En ihan ymmärtänyt mitä haet viestilläsi takaa, mutta jos minun pitäisi seksuaalisuuteni jonkun kanssa jakaa (lol, riimi), tahtoisin mahdollisimman kokemattoman neitsytmiehen jonka kanssa ”kokeilla”. *Mutta* kyseinen mies ei saisi kokemattomuutensa seurauksena olla 1. naisille/maailmalle katkera, tai 2. aikuisviihteen ”mädättämä”.
Mutta rakkaus edellä siihenkin hommaan, tietty; mikäli en kokisi olevani hänelle juuri Se Oikea, vaan aistisin pienintäkään ”tyytymistä” (jotta miespolo pääsisi edes kerran elämässään p***un päälle), ei koko jutusta tulisi sitäkään vähää.
Ja vaikka kaikki ylläolevat ”kriteerit” täyttyisivätkin, en siltikään välttämättä pystyisi paljastamaan pyhimpääni toiselle, joten kikkelis kokkelis. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksin olemiseen tottuu ja kaikkien elämä ei pyöri seksin ympärillä. Ei yksin eläminen tarkoita, että olisi yksinäinen.
M33
Eikä yksineläminen tarkoita sitä ettei voisi seksiä harrastaa. Sooloseksi voittaa keskinkertaisen panon mennen tullen. Ei tarvi edes teeskennellä kiihottuvansa.
Tämä on mielestäni mainio aloitus siinä mielessä että meidän on tosiaan välillä vaikea ymmärtää toisten elämäntilanteita, valintoja ja kohtaloita ja muiden tarinoiden kuuleminen voi avartaa omia näkemyksiä.
Muutin itse kotoa suht' myöhään (Suomen mittakaavassa) eli 23-vuotiaana, ja olen sen jälkeen elänyt 16 vuotta yksin. Jos nyt muistan oikein, pisin deittailusuhde ylsi neljään tapaamiseen. Muutama hikinen yö, sitten "musta ei nyt tunnu oikealta" -viesti, yleensä tekstarilla.
Tältä pohjalta minulle on täysin ufo ajatus että aika monille parisuhde (saati sitten läheisyys ja/tai seksi) ovat ihan oletusarvoinen tapa elää. Että olisi kotona joku jonka kanssa jakaa molemminpuoleista tukea ja luottamusta? Huh. Tai että ruoan jälkeen voisi nojailla sohvalla toiseen? Tuntuu vähän samalta kuin lottomiljonääriyden ajattelu: voi vain kuvitella.
Mutta kyllähän tutkimuksissakin on todettu että kosketuksen puute ja yksinäisyys ihan aidosti luovat terveysongelmia ja jopa lyhentävät tilastollisesti elinajanodotusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole paljon vaihtoehtoja, kun koskaan ei ole kelvannut kenellekään. Haluaisin kyllä parisuhteen enemmän kuin mitään muuta. t: 42-v. nainen
Viihdyn yksin ja nautin omasta rauhastani. En tiedä haluanko koskaan asua kenenkään kanssa yhdessä, jos alkaisin edes parisuhteeseen. Olen aseksuaali joten seksi ei kiinnosta ollenkaan enkä kaipaa sellaista läheistyyttä. Voisin kyllä olla parisuhteessa, jos löytäisin sellaisen miehen joka on samalla viivalla mun kanssa.
Olen ollut muutaman päivän "suhteessa". Sen verran että tiedän mitä menetän. Mä olen turtunut tähän yksinäisyyteen ja kuoren lisäksi tuntuu kuin jotain sisälläni olisi kivettynyt. Olen jo kauan sitten siirtynyt epätoivon tuolle puolen. Silti toivonkipinäkin suhteesta herättää hetkeksi toivon. Yksinäisyys tuntuu pahalta mutta yleensä on tyhjyyden ja merkityksettymyyden tunne. Kun katsoo yhdessä olevia pareja. Tuntee elämänsä valuvan hukkaan saamatta siitä mitään. No on mulla mielessä monta paikkaa mihin voisin viedä tyttöystävän.
Erityisesti perjantai-illat ovat ikäviä. Aistii ihan eri tavalla sen mistä jää paitsi.
Olen niin ujo, että en uskaltanut aikoinaan tavata ihmisiä/ edetä suhteissa pidemmälle ja lopulta hankin lapset yksin, niin nyt ei sitä kysyntää enää erityisemmin ole.
Nyt saan sitten vapaasti päättää itse kaikista asioista ja kotona on sellaista kuin haluan yms, joka on oikein kiva, vaikka toki toisinaan olisihan se ihanaa kun olisi aikuistakin seuraa.
Aikuista seuraa toki voisi saada ihan ystävistä tai sukulaisista, mutta kun ei niitäkään erityisemmin ole. Ei ole ystäviä (oma mokani toki) ja sukuni on erittäin pieni ja välit ei kaikista läheisimmät.
Minä haluaisin olla parisuhteessa, mutten halua mitään lääppimistä, saatika seksiä.
Ja näistä syistä kukaan ei ole halunut seurustella kanssani, joten yksin on PAKKO olla.
En voi ketään pakottamaan olemaan kanssani.
N36
Siihen vaan jollain tavalla tottuu. Tai ehkä tottuminen on väärä sanavalinta, ennemminkin siihen "turtuu".
Itselläni on kyllä ollut edes yksi parisuhde joskus teininä. Mutta silti oon vaan jotenkin turtunut tähän yksinoloon. En edes osaa päästää ketään lähelle ja tuntuu etten ymmärrä mitään normaalin sosiaalisuuden päälle, varsinkin kun ei ole ystäviäkään paljoa ollut. En vaan jotenkin ymmärrä ihmisiä ja mistä he puhuu ja miten he ajattelee. Elän ihan kuin eri maailmassa kuin kaikki toiset. Ja jollain kierolla tavalla tykkään siitä, vaikka samalla kärsin siitä.
Vaikka joku nyt yhtäkkiä kiinnostuisi minusta ihmisenä, en tiedä osaisinko ottaa sitä enää vastaan. Elän niin omassa kuplassani ja sen toisen pitäisi sitten ymmärtää sekin asia. Joku toinen kroonisesti yksinäinen korkeintaan voisi ymmärtää minua, mutta eihän sellaiset oikein kohtaa toisiaan.