Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
"Velvollisuus" parisuhteessa!?!?!?
07.02.2014 |
Ei, en nyt puhu seksistä senkin pervot vaikka onkin perjantai-ilta!
Elikkäs lähtökohta on se, että olen 30v. nainen, elin 8v. sinkkuna ennen kuin tapasin vuosi sitten sen unelmieni miehen. Minulla on 10v. poika joka hänkin on tykästynyt mieheen ja kaikki on mennyt loistavasti, alkaa olla yhteenmuutto ajankohtainen.
Loistavasti meillä meni pojan kanssa tietysti jo aiemminkin, meillä on pojan kanssa oma rutiini, iltaisin pelataan pelejä jne, katsotaan Simpsonit, syödään herkkuja. Mies sopii tähän pakettiin ihan hienosti.
Mutta nyt ongelmaan. Olen melko epäsosiaalinen (en ole esim. facebookissa) ja vietän ihan mieluiten aikani kotona tai sitten poikani kanssa urheillen. En muista milloin viimeksi meillä olisi vieraita käynyt tai me pojan kanssa kylässä muualla kuin vanhemmillani. Jos esim. joku vanha opiskelukaverini yrittää soittaa, en vastaa puhelimeen. Pojalla käy joskus koulukavereita, yleensä häivyn lenkille silloin. Mutta tämä uusi mieheni onkin supersosiaalinen! Hänellä on valtavasti kavereita, joka päivä joku soittaa tai on änkeämässä kylään tai mieheni on jossain kylässä.
Nyt olen huomannut että miestäni häiritsee etten halua tavata yhtäkään hänen ystävistään ja todella monet on kyselleet koska me mennään sinne kylään kuulemma. Vastaukseni on että ei ikinä.
Nyt olen alkanut miettimään onko minulla "velvollisuus" yrittää mieheni takia tutustua hänen ystäviinsä vaikka en todellakaan halua ?
Vai onko mieheni se kohtuuton jos yrittää koko ajan saada minua mukaansa kylään ja illanistujaisiin tmv. Minä vaan mieluummin jäisin kotiin rakkaan poikani kanssa. Ajatuksia?
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Minusta taas tuntuu, että ap:lla on sosiaalisia pelkotiloja, joita hän ei vain tunnista eikä ole siksi niihin saanut hoitoa. Ainakin itse olen tavannut ihmisiä, jotka kutsuvat itseään introverteiksi, mutta joiden oikea syy ihmisten välttelyyn on se ahdistus joita tilanne heissä aiheuttaa. Minä siis olen ollut yksi heistä, luulin että en halua olla ihmisten kanssa, mutta oikeasti minulla oli sellainen käsitys, kiitos koulukiusaamisen, että ihmiset eivät aidosti halua olla minun kanssani. Se on ihan yleinen mekanismi; sen, jonka ryhmä on hylännyt, ainoa selviytymiskeino on hylätä ryhmä. Ajatus siitä, että välttää uhkaavaksi kokemiaan tilanteita, on niin automaattinen ettei sitä edes tiedosta. Sitä alkaa ajatella, että tällainen minä olen, ja tulee sokeaksi sille ajatusvääristymälle mikä siellä taustalla on, eli sille lapsen ja nuoren kehittämälle tavalle selvitä torjutuksi tulemisen ja hylkäämisen kokemuksista.
Mutta silti, tässä on minusta myös se piirre, ettei ap ole tajunnut kuinka isoilla asioilla leikitään. Jos toinen haluaa lapsia ja naimisiin, ja ap tietää ettei niin tule käymään, niin eihän suhde tule koskaan kehittymään. Se päättyy katkeruuteen, kun ainoaa elämää on eletty ihmisen kanssa joka ei koskaan halunnutkaan samoja asioita, mutta pimitti oman mielipiteensä. On moraalisesti väärin pitää toista väärässä luulossa siitä, mitä suhteelta voi odottaa.
-16-