miten seviää puolison kuolemasta

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 09:05"]

Eihän se helppoa ole, mutta maailma ei vain toimia niin, että ihmisen menehtyessä läheiset lakkaavat elämästä ja surevat lamaantuneina lopun ikäänsä.

[/quote]

Toisaalta, entä jos tilanne olisikin niin, että puolison kuoleman jälkeen alkuperäinen kirjoittaja olisikin suremisen sijasta sairastunut vakavaan masennukseen? Surulle määritellään suruaikoja, mutta masennuksesta en ole kuullut sanottavan että mikä on se sopiva aika olla masentunut, minkä jälkeen pitää ottaa itseään niskasta kiinni, koska maailma ei toimi niin että ihminen vaan sairastuu masennukseen ja lakkaa elämästä. Minusta molemmille pitäisi olla ihan yhtä armollisia...

Minulla kavi noin kanssa nelisen vuotta sitten. Aamulla herätessäni tajusin, että kun minä olin nukahtanut oli hän vieressä kuollut kuta kuinkin samaan aikaan. 15 yhteistä vuotta takana.

Olethan löytänyt jo Nuoret Lesket -vertaistukiryhmän? Löytyy esim. facebookista. Ei sitä menetystä ymmärrä ellei itse ole sitä kokenut.

Minulla ensimmäinen vuosi meni yksin, todella yksin. Eristäydyin muista ihmisistä. En jaksanut olla seurassa, katsella onnellisia ihmisiä. Jossain vaiheessa tajusin, että tähän voi jäädä jumiin, elämään sitä varjoelämää lopuksi ikää. Pakottauduin pikuhiljaa ihmisten pariin. Ei kannata liian aikaisin, vaika moni yrittää leskeä vetää takaisin maailmaan, mutta ei sinne varjoihin kannata silti pysyvästi jäädä.

Rakkauselämäni luulin haudanneeni myös mieheni mukana. Itsetunto romahti, en tuntenut kelpaavani enää, en uskonut löytäväni enää ketään muuta, jota rakastaa. Tällä hetkellä olen onnellisesti naimisissa. Nykyinen mieheni ei ole toinen leski vaan eronnut, mutta fiksu mies, osaa ymmärtää tilanteen.

Ei elämä pääty miehen kuolemaan. Kannattaa alkaa jo katseleen ympärilleen. Onko sulla lapsia?

Ap, olen todella pahoillani puolestasi. Puhu tunteistasi jonkun ammattilaisen kanssa. 

Näille get over it -ihmisille ja muille sanoisin, että olen pahoillani, ettette ole löytäneet puolisoa, joka merkitsisi teille koko elämää.

15, säälittävää, jos puoliso merkitsee koko elämää. Entä lapset?

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 10:06"]

15, säälittävää, jos puoliso merkitsee koko elämää. Entä lapset?

[/quote]

Minulle merkitsi, meillä ei ollut lapsia, joten jäin todella yksin, kun sukulaisiakaan ei ole, 27 vuotta yhteistä taivalta ja jokapäiväistä elämää ja siihen liittyvää, niin kyllä sitä todella tyhjän päälle jää,säälittävää tai ei

jonkun mielestä on,

yksinäisyys on vaan niin käsinkoskettavaa ja joka hetkessä läsnä,

ikäväei hellitä,

jospa osaisin nauttia niistä meidän elämän vuosista ja muistella niitä ilman kyyneleitä, mutta en vielä, toivon että se aika tulee joskus,

vielä en ole valmis.

Kyyneleet ei  koskaan kuivu, ne lohduttavat

Tuosta on tehty tutkimuksiakin ja tulokseksi on usein tullut se, että jos liitto oli onnellinen, puolison on helpompi toipua jatkaa eteenpäin. jos taas liitto on ollut ongelmainen niin "keskeneräisiä" ja käsittelemättä jääneitä asioita jää leskelle niin paljon työstettäväksi, että suru saattaa todellakin raastaa vuosikausien ajan.

Kiitos teille kaikille, jotka ovat vastanneet minulle, kävin aikanaan sururyhmässä, mutta en sieltä oikein apua saanut, ryhmässä ei mitään vikaa, minussa itsessäni varmaan kun olin/olen niin suruni vanki

yhden asian olen huomannut, että lohduttaa kirjoittaa, olen lapsesta asti kirjoittanut tunteistani, ja nyt huomasin sen uudelleen auttavan,

laitan tähän tunteitani, jospa joku jaksaa lukea

yÖ

Kumpa yötä ei olisikaan

ei tummaa synkeää

olisi vain valo

mitä kohti kulkemaan

jaksaisi lähteä

siltikin yö tummalla vaipallaan

kietoo suruun suurimpaan

on helppo vaipua

helpompi kuin lähteä uudestaan

kulkemaan kohti tulevaan

mutta valoa ei ole

ei tulevaa

on parempi olla yössä

ei lähteä mihinkään

aika ennen sua

oli aika myös yhteinen

sun jälkees ei ole mitään

ei aikaa, ei elämää

kaikki haihtui

jäi vain muistot menneeseen

siihen aikaan

kanssasi eletttyyn

sitäkö elän nyt

menneyttä muistaen

yksin kulkien

oottaen jospa

jokin sun takaisin tois

TIE

erään tien löysin

vai löysinkö sittenkään

löysin

tien päässä sinut

yhdessä lähdimme kulkemaan

meidät tie vei mukanaan, elämään

rakkauteen kulkemaan

sinä eksyit tieltämme

olit tullut tiesi päähän

en voinut ymmärtää

nyt etsin yksin tietä

uutta taivaltaa

nutta ilman sua, on loputon taival tää

en löydä etsimääni

en mitään tietä uudestaan

mutta ehkä pienen polun

löytäisin ja jonkin määränpää

löytäisin sun uudestaan

sÄRKYNYT

olen rikki revitty

vain puolikas,

osa minusta lähti kanssasi

eikä koskaan palaa

mutta en olekaan yksin

näin olen kanssasi

olen luonasi siellä

niinkuin sinä täällä

vaikka erillään kuljetaan

ja kun tulen luoksesi sinne

on osat taas paikallaan

ehjiä ollaan

taan yhdessä kulkemaan

HUONEENI

Hiljainen huone on sydämein

on sammunut kaikki

sen minkä siellä koin

en tahdo enää olla siellä

kun et ole vierelläin

oven painan kiinni

jää sinne kaikki

mun elämästäin

pois heitän avaimen

suljsen lukon viimeisen

enää ei aukene ovi

siihen menneeseen

ei aukene tulevaan

suljettu ovi muistuttaa mua

oli elämässä elettävää

ei ole enää

en tahdo avata uutta

heitän pois avaimen

MUISTOSI LIEKIt

niin kauniisti loistavat liekit nuotion,

hetken palavat loistaen elämän

kunnes hiipuvat pois, sammuvat

niin oli elämäsikin

hiipui nuotiosi hiljaa

sammui pois,

lähdit pois kuin hiljaa sammuen

en kuullut

en nähnyt

ja vaikka olisinkin

en olisi voinut enää liekkiäs sytyttää

uudestaan

en sitä lämpöä mitä siitä sain, kohtalo määräsi toisin

sen oli määrä hiipua

sammua hiljaa pois

ei jaksanut enää liekki palaa

Rakkaudella olen näitä kirjoitellut ja saanut vähän voimaa

lohduttaa itseäni nämä

(minulle nämä ovat tosi tärkeintä

saan kyyneleiden ja näiden kautta lohtua>)

kiitos jos jaksoit lukea

Voimia surusta toipumiseen! Oletko ajatellut että voisit ottaa itsellesi tuettavan lapsen tai nuoren, tai toimia varamummona ym, elämää siis surun sekaan.

Koskaan ei ole helppo menettää läheistään, mutta elämän täytyy kuitenkin jatkua. Kannattaa hakea apua, joko vertaistukea tai ammattiapua.

Ja vaikka tuntuisi kuinka pahalta, niin siitä lähteneestä pitää osata päästää irti. Ajattelen asian niin, että niin kauan kuin emme päästä irti, ei vainajakaan pääse lopulliseen lepoon.

Meillä kaikilla on joskus lähtö edessä, emme tiedä milloin ja hyvä niin, mutta minua on lohduttanut läheisten kuolemassa se ajatus, että oli lähtijä vanha tai nuori, niin hänen aikansa oli täyttynyt, hän oli tehtävänsä tehnyt. Inhimillisesti saattaa näyttää kuin kaikki olisi jäänyt kesken, mutta toisin saattaa kuitenkin olla.

Lähde hiljakseen ihmisten pariin, niin mielikin piristyy ja saat muuta ajateltavaa. Toivottavasti sinulla on muita läheisiä tukenasi.

Kiitos sinullekin, olen ajatellut asiaa näin omalta kohdaltani, kun en vaan päästä irti,en hyväksy, en vaan tahdo asiaa hyväksyä,

jospa jossain vaiheessa uskaltaisin myöntää että hän on kuollut,

niin silloin päästäisin irti, mutta kun tunteeni sotii sitä vastaan vieläkin, en päästä irti, en hyväksy, toki olen väärässä, tiedän, mutta silti

tuntuu että luovuttaisin ja en sitten muiden mukaan enää saisi surra ja kaivata,

tahdon  kuitenkin tämän surun mikä on pakko, koska silloin tunnen olevani

miestäni lähellä ja , siis en tahdo, mutta pakosta käyn läpi,

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 09:05"]

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 07:49"]Oiskin elämä helppoa, jos kaikkien ikävien asioiden kohdalla vois vaan tuumia että no niin, nyt alkaakin täyttyä tämän oppikirjoissa suositeltu suruaika, mitäs sitten tehtäis?

[/quote]

Eihän se helppoa ole, mutta maailma ei vain toimia niin, että ihmisen menehtyessä läheiset lakkaavat elämästä ja surevat lamaantuneina lopun ikäänsä.

[/quote]

Ymmi HInaaja

Olen todella pahoillani. Todistin itse kesalla ulkona ruohoa ajaessani kuinka iso rekka raahasi aviomieheni auton meidan pihalle kun han oli kaantymassa omalle tielle. Tajutonta miestani katselin pihalla, enka paassyt autoon sisalle hanta auttamaan. "Tiesin" hanen olleen kuollut....onneksi toisin kavi. Mutta en ole koskaan elamassani tuntenut samaa epatoivoa vatsassani....Osaan kuvitella tuneesi, ja surusi....olen todellakin pahoillani menetyksestasi.

Get over it. Sinullahan se tapahtui ihan siististi. Omakin elämä menee sivu suun jos et lakkaa märehtimästä.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 03:36"]

Get over it. Sinullahan se tapahtui ihan siististi. Omakin elämä menee sivu suun jos et lakkaa märehtimästä.

[/quote] Sinulla ei sitten ole asiat ihan ok....huh huh....Ei ihme etta taalla taytyy asioista puhella kun ihmis kyvyt puuttuvat

up

Rakas aloittaja!

Minäkin olen pahoillani ja toivon sinulle kaikkea tarvitsemaasi voimaa ja lohdutusta :) Toivon sinulle myös mahdollisuuksia saada tukea muilta ihmisiltä keskustelemalla, puhumalla taakkaasi ulos. Ehkä sinulla onkin jo tällaisesta kokemusta. Olen kuullut, että ihan tavallisissa ev.lut. paikallisseurakunnissa on paljon kokemusta esim. sururyhmien järjestämisessä. Lisäksi monet diakonit/diakonissat ovat tietääkseni hyvin empaattisia ja kokeneita kuuntelijoita - omassa vaikeassa elämäntilanteessani soitin ev.lut. paikallisseurakuntaani ja tapasin erästä diakonia muutamia kertoja kesän aikana. Rehellisesti sanottuna nuo keskustelut ja hänen myötäelämisensä ja empatiansa auttoivat minua selviämään ja tuntuivat todella hyvältä. Lisäksi voisi mainita Perheasiain neuvottelukeskuksen, joka nimestään huolimatta antaa ilmaista keskusteluapua myös yksinäiselle ihmiselle.

Toivon sinulle kaikkea hyvää tähän hetkeen ja toivoa tulevaisuuteesi. Ehkä voit saada lohdutusta tai tukea oheisesta keskusteluohjelmasta (ylin linkki), jossa miehensä ja monta muuta rakastaan menettänyt laulaja Hanna Ekola kertoo kokemuksistaan. Inhimillistä ja viisasta puhetta Ekolalta http://vod.tv7.fi/vod2/armon_kalliolla/armon_kalliolla-047-w.MP4

http://www.kuvajasana.fi/fi/tuotteet/?id=18&selProduct=2779&selGroup=50

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/40D5B401E55B1785C225748000449ACD?OpenDocument&lang=FI

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?OpenDocument&lang=FI

Radio Dei:n ylläpitämä keskustelu- ja rukouspuhelin ma-su klo 19-23, 040 172 7000

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 04:34"]

up

[/quote]

Toivotaanko yhdessä, että ap löytää tukea ja lohtua elämään.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 03:25"]

Miten sinä pärjäät, minulla on 3 vuotta kun hän lähti ihan yllättäen yöllä nukkuessaan, aamulla hän ei enää herännyt,

vieläkin itken itseni uneen joka yö häntä kaivaten

,koskaan ei takaisin tule, on niin vaikea ymmärtää

ei ole hetkeä etten kaipaisi, ajattelisi

silti luonani on hän on pois,

antaisi mitä vaan, jos takaisin hänet saisin

ja elämämme yhdessä

mutta hän meni pois..

jäi vain muistot niin rakkaat ja hänen luonaan

rakastetun

yhdesssä eletyn elämän...

[/quote]

Otan osaa suruusi! Puolisosi kuolemasta on kuitenkin jo 3 vuotta ja sinun pitäisi jo jatkaa elämääsi.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 03:36"]Get over it. Sinullahan se tapahtui ihan siististi. Omakin elämä menee sivu suun jos et lakkaa märehtimästä.

[/quote]

Vaikka tässä kommentissa oli asia sanottu melko hm... suoraan, niin oma pointtinsa siinä silti on. Surusta pitäisi päästä vähitellen yli, muuten tosiaan hukkaat omankin elämäsi! Hae keskusteluapua esim. psykologilta, siitä on apua.