Lue keskustelun säännöt.
Jääkö ikuinen haave/kaipuu
01.02.2014 |
Meillä on pitkä ja hyvä suhde aviomieheni kanssa. Talous on kunnossa ja nautin lasten kanssa olemisesta/kasvatuksesta. Lapsia meillä on kolme. Olen aina haaveillut neljästä lapsesta. Nyt kun aika olisi "kypsä" neljännelle, mieheni empii. Lapset ovat nyt 2, 4 ja 6 vuotiaat. Eli nyt jo raskautta yrittäessä tulisi suurempi ikäero, kuin muilla sisaruksilla. Iltatähteä en halua eli neljännen aika on nyt tai ei koskaan. Oletteko te muut saman kokeneet päässeet yli vai onko "syntymätön lapsi" jäänyt vaivaamaan? Minkälaiseen ratkaisuun olette päätyneet? Haluan kuulla kokemuksia, päätös asiasta on tietysti minun ja mieheni :)
Kommentit (40)
Parantuisi? En tiedä parantuisiko. Elämä on niin hyvin nyt, mutta vauvan kaipuu on suuri. Ja tuntuu että voimavarat ja rakkaus riittäisivät hyvin vielä yhdelle pienelle. Ja saisin kokea raskauden, vauva-ajan ym uudelleen. Vaikka ne ovat olleet vaativia, niin hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Mutta en tullut tänne jaarittelemaan itsestäni, haluaisin vain kuulla teiltä kokemuksia, jotka olette saman päättäneet suuntaan tai toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 00:16"]
Parantuisi? En tiedä parantuisiko.
[/quote]
No sitten ei tietenkään kannata hankkia enempää lapsia. Kyllä kaikkien isojen elämänmuutosten ja päätösten tulisi aina viedä elämää parempaan suuntaan.
Siis lapsiako hankitaan/saadaan vain parantamaan omaa elämää?
En osaa sanoa tuohon kaipuuseen. Mutta sydäntään on kuunneltava, itselläni ainakin tulee heti morkkis kolkuttelee ovelle, jos ei tee mitä sydän sanonut (olkoon sitten miten järjettömän tuntuiselta asialta hyvänsä). Mut mä oon päättänyt olla onnellinen hullu, ku järkevä onneton. Kyllä se oikea vastaus sinullekin tulee.
Mitä miehesi on asiasta mieltä? Ja itse suosittelen tuota sijaisvanhemmuutta tai tukiperheeksi ryhtymistä! Tukiperheeksi alkaminen olisi hienoa! (:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap
Mies ei ole oikein puolesta eikä vastaan. Mutta siitä ei tässä nyt varsinaisesti ole kyse, koska pystymme asiasta keskustelemaan. Vaan haluaisin kuulla muiden kokemuksia "tilanteen ratkaisusta". Eli jäikö kaipuu vai päädyittekö vielä lapsen hankintaan?
Tukiperheenä olo pelottaa hieman, koska tuttavani lapsi 6v on tukiperheellä kuukausittain viikonloppuja. Poika on aivan mahdoton (levittää ulostetta seinille, vakavia käytöshäiriöitä, väkivaltaisuutta ym). En tiedä miten lapsemme reagoisivat tällaiseen lapseen, enkä suoraan sanottuna tiedä uskaltaisinko ottaa vastuun tukilapsesta/osaisinko häntä hoitaa. Tuttavani lasta en uskaltaisi hoitaa, koska en luota häneen omien pienten seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 00:07"]Miten käytännössä elämäsi parantuisi neljännen lapsen myötä?
[/quote]
Tyhmä kysymys.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 00:25"]
Siis lapsiako hankitaan/saadaan vain parantamaan omaa elämää?
[/quote]
Tämä on itsestäänselvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 00:32"]Meillä on kolme lasta kahden vuoden ikäeroilla. Siinä vaiheessa kun olisi ollut neljännen aika olin niin väsynyt, että koin parhaimmaksi tämän lapsimäärän. Kullekin lapselle olisi jäänyt vähemmän aika, jos lapsia olisi tullut yksi lisää. Sekin stressasi, että jos lapsi ei olisikaan terve johtuen iästäni. Lähestyin 40 vuotta. Tuntui hyvältä jättää lasten saanti kolmeen. Jotenkin hyvä asia, että kaikkea ei elämässä saa ja osaa olla kiitollinen siitä, mitä on jo saanut. Eikä kaduta ettemme yrittäneet neljättä. Mies sanoi, että minä saan viimekädessä päättää, että kuinka monta lasta haluan. Jos olisin nuorempi haluaisin vielä ehkä kaksi lasta lisää.
[/quote]
No kyllähän lapset kasvaa ja ikää tulee niille.
Eli vanhimmasta päästä olevat alkavat olla isompia eikä niitä tarvii hoivata mitenkään erikseen.
Yleensä isommat ovat jo apuna.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 12:31"]
Ap
Mies ei ole oikein puolesta eikä vastaan. Mutta siitä ei tässä nyt varsinaisesti ole kyse, koska pystymme asiasta keskustelemaan. Vaan haluaisin kuulla muiden kokemuksia "tilanteen ratkaisusta". Eli jäikö kaipuu vai päädyittekö vielä lapsen hankintaan?
Tukiperheenä olo pelottaa hieman, koska tuttavani lapsi 6v on tukiperheellä kuukausittain viikonloppuja. Poika on aivan mahdoton (levittää ulostetta seinille, vakavia käytöshäiriöitä, väkivaltaisuutta ym). En tiedä miten lapsemme reagoisivat tällaiseen lapseen, enkä suoraan sanottuna tiedä uskaltaisinko ottaa vastuun tukilapsesta/osaisinko häntä hoitaa. Tuttavani lasta en uskaltaisi hoitaa, koska en luota häneen omien pienten seurassa.
[/quote]
Eikö ole mahdollista että lintukotoonne pesiytyy oma poikanen, jolla vaikeita käytöshäiriöitä esim just tuota ulosteen kanssa sotkemista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iltatähti on ihana, se on minun kokemukseni. Kahden vuoden välein lasten synnyttäminen ei olisi sopinut minulle. Koska itse pidän lapsista, aina voisin haaveilla vielä uudesta lapsesta, mutta nyt on mies sterilisoitu, joten uusi elämönvaihe siinä mielessä on menossa. Kaikkehan ei kukaan voi saada.
Lapsen kaipuu on aika vahva tunne ja jotenkin epäilen, että siitä pääsee yli oikeasti. oppii kyllä olemaan ilman ihan varmasti, mutta jos ei ole mitään painavaa syytä miksi ei, niin luulisin, että jyskyttää taka-alalla, että jotain puuttuu. Minä halusin kolme, ei kahta. Kun oli kaksi, se yksi puuttui. Se vaan puuttui. Ei puutu enää ja nyt on valmista ja hyvä. Jos olisi ollut joku järkiperuste miksi sitä kolmatta ei voi hankkia niin asia olisi ollut sillä selvä. Mutta kun ei ollut, niin kyllä se puutos aika vahva oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 23:35"]
Ap
koitan vastailla teille, jotka olette kirjoittaneet:
Isovanhemmuuden odottelu tuntuu jotenkin karmealta. Lapset ovat tässä ja nyt. Heidän eteensä parhaamme teemme. Sitten tulee omaa aikaa miehen kanssa ja tehdään mitä lystätään ja sitten joskus isovanhemmuus (jota en vielä pysty edes ajattelemaan).
Ei kai lasta koskaan tarvita mihinkään. Ajatuksena ainakin täysin vieras. Lapsi toisi oman itsensä ja persoonansa perheeseemme. Saisimme kokea vielä plussan jännityksen, vauvan potkut, synnytyksen sekä vauvan tuoksun ja tuhinan. Ensimmäiset askeleet, sanat ym.
Sijaisvanhemmuus on asia josta olemme puhuneet, samoin adoptio. Sijaisvanhemmuudessa on se riski, että lapsi palaa vanhemmilleen/huoltajalle ja sitä emme kestäisi ja lapsillemme olisi kamalaa menettää "sisarus". Adoptio on poissuljettu koska "emme halua viedä lasta" lapsettomalta parilta, eikä meille adoptiolasta annettaisi, kun on jo kolme omaa.
Haluaisin kuulla kokemuksia teiltä, jotka olette haavettanne seuranneet ja samoin teiltä, jotka olette luopuneet.
[/quote]
No mulla ei ehkä mitenkään älyttömän vahva ollut koskaan se vauvakuume, vain ajatus siitä että 4 lasta kuuluisi meidän perheeseemme. Ja oikeastaan siihen asti, kunnes kuopus oli 3 v mulla oli vahva ajatus siitä, että vielä meille yksi lapsi tulisi.
Sitten se ajatus vaan meni pois, ja nyt kun kuopus täyttää kohta 6 vuotta, ja kaikki sellainen pikkulapsiperheeseen liittyvä säätäminen on ohi, tuntuu IHANALTA että meidän perhe on tässä ja me voidaan tehdä ihan mitä vaan ilman että täytyy ottaa jonkun päiväunia, ruokarytmiä, pottaharjoittelua, uhmakiukkuja tai muuta vastaavaa millään lailla huomioon.
Ja kun katsoo niitä kavereita, joilla nyt on niitä pieniä lapsia ja kaikki kyläilyt sun muut menee siinä penskojen perässä juostessa ja riitoja selvitellessä sitä lähinnä miettii miten tuosta aikanaa selvisikään...
Totta kai pienet lapset ja vauvat on edelleen niin äärimmäisen ihania ja suloisia, mutta on ihanaa kun niitä ei just nyt ole omassa kodissa.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 12:48"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 12:31"]
Ap
Mies ei ole oikein puolesta eikä vastaan. Mutta siitä ei tässä nyt varsinaisesti ole kyse, koska pystymme asiasta keskustelemaan. Vaan haluaisin kuulla muiden kokemuksia "tilanteen ratkaisusta". Eli jäikö kaipuu vai päädyittekö vielä lapsen hankintaan?
Tukiperheenä olo pelottaa hieman, koska tuttavani lapsi 6v on tukiperheellä kuukausittain viikonloppuja. Poika on aivan mahdoton (levittää ulostetta seinille, vakavia käytöshäiriöitä, väkivaltaisuutta ym). En tiedä miten lapsemme reagoisivat tällaiseen lapseen, enkä suoraan sanottuna tiedä uskaltaisinko ottaa vastuun tukilapsesta/osaisinko häntä hoitaa. Tuttavani lasta en uskaltaisi hoitaa, koska en luota häneen omien pienten seurassa.
[/quote]
Eikö ole mahdollista että lintukotoonne pesiytyy oma poikanen, jolla vaikeita käytöshäiriöitä esim just tuota ulosteen kanssa sotkemista?
[/quote]
En ole ap, mutta aika pälli täytyy olla, jos ei tajua, että on pikkasen eri asia ottaa kotiinsa vieras iso lapsi, jolla on vaikeita käytöshäiriöitä yms. kuin kasvattaa vauvasta saakka omaa lasta, jolla sitten tulisi tuollaisia asioita.
Ja mä en kyllä tunne yhtäkään normaalia perhettä, jossa olisi tuollaisia lapsia. On vammaisia, autisteja, aspergereita, itselläkin on ADHD-lapsi, mutta silti ei ole tuollaista käytöstä. Kyllä se yleensä kertoo kotioloista aika paljon, jos lapsi tekee tuollaisia asioita.
Oli pitkään oli, että yksi puuttuu, mutta se meni vuosien myötä ohi. Nyt kun lapset ovat koulussa ja on uudet haasteet olen tyytyväinen, että vimppa jäi vain kytemisen asteelle. Normisti ihminen oppii iloitsemaan siitä, mitä on saanut.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 12:38"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 00:25"]
Siis lapsiako hankitaan/saadaan vain parantamaan omaa elämää?
[/quote]
Tämä on itsestäänselvää.
[/quote]
Siltä se kyllä Suomessa vaikuttaakin.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2014 klo 00:16"]
Parantuisi? En tiedä parantuisiko. Elämä on niin hyvin nyt, mutta vauvan kaipuu on suuri. Ja tuntuu että voimavarat ja rakkaus riittäisivät hyvin vielä yhdelle pienelle. Ja saisin kokea raskauden, vauva-ajan ym uudelleen. Vaikka ne ovat olleet vaativia, niin hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Mutta en tullut tänne jaarittelemaan itsestäni, haluaisin vain kuulla teiltä kokemuksia, jotka olette saman päättäneet suuntaan tai toiseen.
[/quote]
Mulla täysin samat tuntemukset kuin ap:llä ja varsinkin, kuten tässä kommentissa. Meillä ei kyllämies ole mitenkään neljättä lasta vastaan eikä oma jaksamiseni huolestuta. Meilläkin on siis kolme lasta (2, 4 ja 8 v.) ja kaikki hyvin. Kuitenkin olen kuopuksen syntymästä asti pähkäillyt joka ikinen päivä, vieläkö "uskaltaisin " neljännen. Ikää on jo 34 vuotta, joten meilläkin neljäs olisi nyt (puolen vuden sisällä raskaaksi) tai sitten ei koskaan.
Haluaisin neljännen todella vahvasti ja tunnen, että lapsiluku ei ole täysi. Itken, kun joskus pengon kaappien kätköistä pieniä vastasyntyneen vaatteita. En kestä ajatusta, ettei meillä enää ikinä olisi sellaista pientä... Toisaalta en myöskään kestä ajatusta, että neljännessä raskaudessa tai synnytyksessä tulisikin jotain ongelmia, lapsi olisi vakavasti sairas tms. Minäkin mietin taikauskoisesti, ettei voi käydä neljättä kertaa niin hyvä tuuri, ettei mikään menisi vikaan.
Kellekään en näistä mietteistäni ole puhunut, koska tiedän, että kaikkien läheisteni mielestä meillä on jo ihan kylliksi lapsia. Kuitenkaan en saa rauhaa vauvankaipuulta ja pelkään, että kaduttaa vanhana. :(
Ap
Kiitos vastanneille :) kiva kuulla, että on muitakin jotka samoja pohditte/olette saman jo läpikäyneet.
Lintukotokommetti on typerä. Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo, mutta en tietoisesti "tuo" perheeseemme lasta, jota en osaa ehkä hoitaa/kasvattaa ja jonka vuoksi pelkäisin omien lapsieni tähden.
Onnellisuuteen en osaa sanoa, olen onnellinen ja tyytyväinen perheeseemme/elämäämme nyt. Mutta varmasti olisin onnellinen jos neljännen saamme. Eli tätä ajatusta on vaikea pyöritellä suuntaan tai toiseen.
34 voi kun tunnistan itseni niin sinun ajatuksista. En itsekään puhu tästä paljoa ja kun tuntuu, että kolme lastakin on osalle jo suurperhe. Ja neljännen haaveilu silkkaa hulluutta..
Miten käytännössä elämäsi parantuisi neljännen lapsen myötä?