Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tienhaarassa, pohdintaa mihin mennä.. ei oikeita eikä vääriä vastauksia?
26.01.2014 |
Tunnen olevani nyt tavallaan ratkaisevassa tienhaarassa elämässäni. On kaksi vaihtoehtoa, kumpikin tuntuu vaihtelevasti oikealta ja vaihtelevasti väärältä. Tai ei väärältä, se on huono sana, mutta vähemmän houkuttelevalta.
Olen naimisissa oleva, yli 3-kymppinen nainen, kahden lapsen äiti. Parisuhde voi.. noh, normaalisti. Tietyllä asenteella ja tiettyinä päivinä tuntuu että kaikki on hyvin, mies on ihan hyvä ja parisuhde on ihan hyvä, kaikki sujuu. Toisina päivinä tuntuu, että haluan erota ja etsiä vielä itselleni miehen, jonka kanssa olisin enemmän samalla aaltopituudella ja jonka kanssa tietyt asiat sujuisivat mutkattomammin.
Toisina päivinä tuntuu, että olen enemmän "itsekäs/itsellinen" ja haluan elää enemmän omaa elämää, käydä töissä, käyttää rahaa enemmän itseeni, matkustella, käydä elokuvissa, konserteissa ja viihteellä, taidenäyttelyissä, käydä lenkkeilemässä ja kuntosalilla ja panostaa ulkonäkööni. Näinä päivinä huokaisen helpotuksesta, että meillä on "vain" kaksi lasta jotka hekin alkavat olla isoja ja helppoja (8 v. ja 10 v.)
Ja toisina päivinä sitten tuntuu, että oikeasti elämässä antoisampaa onkin perhe-elämä, rakkaat lapset, nähdä kuinka he kasvavat, kuunnella heidän ihania juttujaan. Ja kodinhoito ja perinteinen naisenrooli onkin ihan minua varten. Ja tällöin myös haluan lisää lapsia, ainakin yhden. Mieskin haluaisi yhden lapsen lisää.
Toisaalta tiedän myös sen, että mieheni on matkatöiden vuoksi hyvin vähän kotona, lisälapsia ajatellessa välillä mietin, kuinka mahtaisin jaksaa ekat vuodet, apua ei juuri ole saatavilla... Toisaalta, tiedän että kun ekoista vuosista selvittäisiin, niin sitten kaikki taas sujuisi, onhan sujunut nytkin.
Ikäni puolesta alan kuitenkin olla siinä vaiheessa, että tuntuu että nyt olen tienhaarassa, ja jotain ratkaisuja pitäisi tehdä. Lapsentekoaikaa on jäljellä varmaan noin viisi vuotta enää.
Mihin suuntaan lähtisin? Elämään perhe-elämää ja panostamaan siihen, vai valitsenko itsekkäämmän ja tavallaan helpomman vaihtoehdon? Minusta löytyy molemmat puolet, joinain päivinä toinen on voimakkaammin esillä, toisina toinen. Tällainen olen ollut aina, joskus luulin että vanhentuessani kallistun enemmän jompaan kumpaan/jompi kumpi puoli "voittaa" mutta nyt alan tajuta, että niin ei kai käykään. Tulen olemaan tällainen luultavasti loppuikäni. Silti on valittava, mutta minun täytyy myös muistaa että tulee päiviä, jolloin valintani ärsyttää ja mietin että kunpa olisin valinnut toisin, riippumatta siitä kumman valinnan teenkään.
Lisänä on kaikenmaailman negatiiviset jossittelut, entä jos tehtäisiinkin vielä yksi lapsi mutta kaikki ei menisikään ok? Entä jos minä sairastuisin, entä jos mies, entä jos joku lapsista.. jne. Toisaalta mietin että kaduttaako minua joskus, jos jätämme kolmannen lapsen tekemättä? Toista sukupuolta "puuttuu" ja joskus ajattelen että olisi ihana ainakin yrittää edes, jos saisi sitä toistakin.
Toisaalta ajattelen niin, että elämä jää elämättä, jos ei ota riskejä, eikä elämästä kukaan selviä hengissä. Ja sitten toisaalta joskus mietin myös sitäkin, että pitäisikö olla tyytyväinen jo tähän mitä nyt on (tarkoitan lapsilukua). Vai onko se pelkuruutta ja liian varman päälle pelaamista?
Osaanko nauttia elämästä tällaisena kuin se nyt on, ilman että täytyy tehdä ratkaisuja suuntaan tai toiseen. En tiedä? Tietenkin kolmas "tienhaara" on olla tekemättä mitään, sillä tavallahan tämä elämä todennäköisesti sujuu niin, että käyn töissä normaalisti, omaa aikaa ja elämää tulee koko ajan enemmän, lapset lentävät "kohta" pesästä ja ollaan miehen kanssa kahdestaan... sitten on turha haikailla enempää lapsia, silloin jo luonto sanelee että enempää ei tule. Onko tämä sitten vaan eteenpäin ajelehtimista ilman kummempaa suuntaa, ja onko se sitten hyvä vai huono. Tuntuu kyllä että pitäisi pyrkiä johonkin suuntaan, eikä vaan päämäärättömästi ajelehtia, mutta enpä tiedä sitten siitäkään.
Miltäs kuulostaa? :)
Kommentit (47)
Olen saanut ainoan lapseni vanhempana eli en tiedä olisiko nuorempana ollut kevyempää, mutta itse en kyllä lähtisi enää tekmään lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2014 klo 17:55"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2014 klo 17:34"]
Miksi sun pitäisi valita? Jos mies jätetään pois laskuista. Mutta muuten ei ole pakko elää joko/tai -elämää. Voit harrastaa, nähdä kavereitasi, tutustua uusiin ihmisiin, bailata, satsata itseesi ja olla silti äiti vaikka kolmelle lapselle. Kaksijakoisuus on tuttua, minulla nuo kaksi ovat kuin täysin eri persoonat joista toinen on aina vallassa. Koitan pitää niiden välillä jonkinlaista tasapainoa. Odotan seitsemättä lasta, on minulla silti muutakin menoa, harrastuksia, kavereita. Ei varmaan muuten olisikaan noin montaa lasta jos olisi ollut pakko valita perhe-elämän ja oman persoonan säilyttämisen välillä. Lapsille vanhemmat ovat myös esikuvia, älä unohda sitä. Äiti joka on itsenäinen elämästä nauttiva nainen on parempi naisenmalli kuin minuutensa menettänyt vain lastensa kautta elävä muumimamma. Parempi kun molemmat puolet ovat tasapainossa.
[/quote]
Kiitos vastauksesta :) Aika hurjaa, seitsemäs lapsi tulossa! Onnea! :) Se miksi kirjoitin kaksijakoisesti, siis että on valittava, johtuu siitä että mies tosiaan on matkatöissä (eli ei hirveästi voi lasten kanssa olla) ja mulla ei ole kovinkaan hyvää turvaverkkoa, siis on minulla ystäviä ja sosiaalista elämää, mutta ei ihmisiä, jotka vahtisivat mahdollista kolmatta lasta, ainakaan silloin kun on vauva- tai taaperoikäinen. Oma äitini ei uskaltanut hoitaa ensimmäistä tai toistakaan lastamme, kun olivat vauvoja, otti hoitoon vasta kun olivat n. 3-vuotiaita. Miehen äiti taas asuu niin kaukana, että hänestä saa lapsenvahtiapua korkeintaan kerran-pari vuodessa. Ei siinä hirveästi siis mulle jäisi aikaa harrastaa.. tietysti nyt lenkillä voi käydä vaunujen kanssa, ja kutsua ystäviä kylään, mutta siinäpä se. Elokuviin menon, viihteellä käymisen jne voi unohtaa vähintään pariksi-kolmeksi vuodeksi.Tietysti se on vain ne muutamat vuodet, ja sen jälkeen pääsee taas paremmin menemään, jos haluaa..
ap
[/quote] Mika estaa menemasta taidenayttelyyn, teatteriin tai elokuviin naiden kahden lapsen kanssa? Varsinkin silloin kun mies on matkoilla. Voisivat oppia itsekin nauttimaan niista.
Itse vein 8v:n katsomaan Pahkinansarkijaa ja ihastui siihen niin etta omilla taskurahoillaan osti CDn, yee, mamma oli mielissaan!
Minäkään en ajattele että enää kannattaisi tehdä yksi lapsi lisää. Voithan saada molemmat ja nauttia vapaudesta sekä niinä päivinä, kun koet itsesi äidilliseksi, panostaa olemassa olevien lasten hyvinvointiin. Mua huomioon, että lapsesi ovat tosi helpossa iässä, kohta molemmat ovat teini-ikäisiä ja kaipaavat vahvaa ja läsnäolevaa vanhemmuutta.
Sinuna yrittäisin keksiä jotain muuta. Torvi olla koti ja perhekeskeinen vaikka ei ole vauvaa. Jos pidät eläimistä, voisi koira olla kiva kaveri. Se antaa sopivassa suhteessa vapautta mutta myös seuraa ja tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 3 lasta enkä kenenkään kohdalla ole miettinyt mitään vauva-ajan rankkuutts. Minun mielestäni lapsen kanssa ei ole mitään muuta todella rankkaa kuin ihan loppuraskaus ja synnytyksestä palautuminen. Suomessa varsinkin, kun voit olla lapsen kanssa kotona pitkään, ei ole kyllä mitään syytä jättää lasta hankkimatta siksi, että se olisi erityisen rankkaa.
Vauvat ovat ihania, ja leikki-ikäiset lapset ne vasta vastustamattomia ja viisaita ja upeita ovatkin. En käsitä sitä, että lapsia pidetään jotenkin rasittavina sen jälkeen kun ne harkiten on hankittu.
Se mikä voi tuntua arjessa haastavalta on oppimisvaikeudet, vatsataudit ja kurahousujen pukeminen! Ja tietenkin, jos on vaikea parisuhde, niin se vie voimat.
Minun neuvoni Ap:lle on, että kuulostele parisuhdettasi. Jos se kestää kolmannen lapsen, hankkikaa vauva ja loppu menee omalla painollaan.
[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 01:51"]
Noin 35 ikävuoden jälkeen yhdestä valvotusta yöstä toipuminen kestää noin 3 päivää. Että siltä pohjalta.
[/quote] No ei kesta. Seuraavana paivana iltapaivatorkut ja taas mennaan.
t.mummo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä puolestani antaisin aika paljon, että saisin tuon tasasen tylsän ja turvallisen perhe-elämän ja mieheni takaisin. Lähdin vastaavassa tilanteessa kohti uutta ja jätin mieheni. Toista yhtä hyvää ei ole löytynyt ja lopulta luulin löytäneeni vaan mies osoittautui myöhemmin väkivaltaiseksi ja lähes mahdottomaksi jatkaa. Rakas kiltti ex-mieheni kyllä löysi hyvän naisen itselleen ja on onnellinen, mutta minä en. Uuden naisensa kanssa heillä on paljon yhteistä ja harrastavat kaikkea. Luulen että nuo muutokset lähtee ihan itsestä elämässä.. kyllä sinä voit panostaa itseesi perheellisenäkin. Minä luulen että tällaisissa tilanteissa ollaan vaan itseensä kyllästyneitä ja kuvitellaan että jossain joku muu tekee sinusta onnellisen eikä sun tarvitse laittaa muka tikkua ristiin silloin.. väärin.
On normaalia miettiä elämän eri osapuolia ja tasapainoa niiden välillä, mutta en kyllä tilanteessasi edes harkitsisi kolmatta lasta. Tässä ne perustelut:
1) Olet yhdestä pikkulapsivaiheesta selvinnyt yksin ja tämä on selvästi jättänyt mieleesi tietynlaista katkeruutta ja yksinäisyyttä. Ehkä haluaisit tehdä kolmannen lapsen kokeaksesi vielä paremman pikkulapsivaiheen ja korjataksesi joitakin virheitäsi, ja nämä varsinkin ovat erittäin huonoja syitä.
2) Et itse pysty mitenkään tajuamaan, miksi sen kolmannen lapsen haluat. Tottakai täytät jotain muutakin tarvetta kuin vain rakkauden tarvetta. Sinulla on jo kaksi lasta, joita rakastaa, ei se kolmas ole ns. tarpeellinen tai välttämätön, mutta silti kovasti puolustaudut ja vakuutat, miten tärkeä se kolmas lapsi sinulle olisi. Jotain alitajuista tarvetta siis pyrit täyttämään, ja tärkeää olisi tietää, mitä. Lasta kun ei pidä hankkia syyllisyydestä tai korjaamisen tarpeesta.
3) Miehesi ei ole osallistuva isä.
4) Kahden isomman lapsen kanssa voitte käydä uimassa, luistelemassa, hiihtämässä, elokuvissa, shoppailemassa, taidenäyttelyissä lyhyelläkin varoitusajalla ja vaivattomasti. Vauvan kanssa voi käydä, mutta helppoa tai vaivatonta tai nopeaa se ei ole. Ystäväni sai juuri vauvan ja isommat lapset ovat 7- ja 9-vuotiaita, ja kummasti tarvitaan se toinen vanhempi hoitamaan vauvaa, kun isompien kanssa käydään konserteissa, luistelemassa ja jopa uimassa. Ne isotkin tarvitsevat vielä vanhemman huomiota eikä aina voida mennä sen pienimmän ehdoilla, jos halutaan, että isommillakin on kivaa.
5) Vauvaa ei saisi ikinä hankkia perheeseen, jossa mietitään ajoittain jopa avioeroa.
Toki edelleen on normaalia miettiä elämässä vaihtoehtoja ja tiedostaa ne vaikeudet, joten siinä mielessä päätöksesi voi olla mikä tahansa. Mutta teidän elämäntilanteeseennen en uutta vauvaa hankkisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No höpö höpö. Noin isot lapset antaa äidin nukkua vauvan kanssa päiväunia. Olemme erilaisia. Minulla menee viikko toipua aikaisista aamuherätyksistä, jos niitä on useampi peräkkäin. Sen sijaan valvon kevyesti viisi yötä putkeen ja rytmi kääntyy normaaliksi varsin kivuttomasti. T: vuorotyöläinen 40v
Ota ihmeessä asia puheeksi miehesi kanssa, silläkin voi olla sanansa sanottavana..
Lapsenhankinnan pitäisi olla täysin yksimielinen päätös. Ja vapaa-ajasta kannattaa puhua myös, ehkä myös avioerosta (ennen kuin pakkaa tavaransa ja yks kaks lähtee).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun toinen lapsesi olisi jo muuttanut opiskelemaan eli pois kotoa, olisit 10-vuotiaan kuopuksesi kanssa "kaksin". Perhe-elämä ei enää olekaan niin houkuttelevaa siinä vaiheessa, vaan voit ajatella (kuten minä nyt), että jos tätä nuorinta ei olisi, olisit nyt täysin vapaa.
Parisuhteenne on varmaan ihan normaali enkä väitä että lapsi sitä parantaa tai pahentaa. Aika yleensä hitsaa keksinkertaiset pariskunnat vielä läheisemmäksi, kun tajuat, että kenenkään muun kanssa et enää edes ehtisi luoda niin pitkää suhdetta.
Lapset ovat parhain asia mitä sulla elämässä voi olla. Jos kasvatushommat on kohdillaan ja oma identiteetti kunnossa; kypsä ja vastuullinen aikuinen, niin lapsesta kykenee löytämään iloa enemmän kuin mistään.
Käsityksesi parisuhteesta mielestäni puoltaa sitä, että olet aikuinen ja ymmärrät hyvin ja realistisesti elämän ja asiat.
Jos lapsen kasvatus on sinulle helppoa, niin anna palaa. Parisuhteesi kuulostaa todella hyvältä; realistiselta kumppanuudelta. Tukiverkkoa/hoitopaikkoja tottakai kannattaa miettiä, mutta kyllä aikuinen lastensa kanssa pärjää vaikka yksin.
Itsekkyys ei ole tie onneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että jollain tasolla kuitenkin kaipaat kolmatta lasta, joten tee vaan vielä
lapsi! Hän voi olla parasta, mitä sinulle on tapahtunut! Kun vanhemmat lapset
muuttavat pois kotoa, on kiva, että jäljellä on vielä yksi. T. nainen, joka on juuri nyt tälläisessä tilanteessa
Kiitoksia kommenteista, niitä olikin tullut paljon viime kurkkaukseni jälkeen :)
Edelleen en ole tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen (tätä asiaa pohdin huolella ja pitkään), mutta haluan sanoa vastineeni muutamaan asiaan:
- en oleta kolmannen lapsen korjaavan parisuhdetta, tai että korjaisin vanhoja virheitäni tms. mitä joku kommentoija esitti.
- se miksi pohdin vauva-ajan rankkuutta (tai miksi se on ollut minulle rankka) johtuu siitä, että varsinkin toinen lapsista valvotti todella todella pitkään ja paljon, lisäksi hän kärsi koliikista, joten siis ihan vaan puhdas unen vähyys sai vauva-ajan tuntumaan todella raskaalta. Toki siitä selvisin, mutta helppoa se ei ollut.
- joku kehoitti puhumaan miehen kanssa asiasta. Kirjoitinkin jo aloituksessa, että mies tahtoisi yhden lapsen vielä, on sen sanonut jo monta kertaa kun asiasta on puhuttu. Hänen kantansa siis on selvä, minun ei.
Ja haluaisin tarkennusta siihen, kun pari kertaa on kysytty ja pyydetty syytä sille, miksi haluaisin kolmannen lapsen. Sanoin aiemmin syyksi sen, että haluaisin yhden lapsen lisää jota rakastaa, isompi perhe tuntuu jotenkin kodikkaammalta ja ihanammalta asialta (nytkin olemassa olevat kaksi lasta ovat ihania, kolmas toisi sitä ihanuutta vielä lisää, lisää ihmisiä perheessä, joiden kanssa höpötellä, touhuta, joiden juttuja kuunnella ja "elämää seurata") ja lisäksi mainitsin että lapset saisivat yhden sisaruksen lisää. Ajattelen sen rikkautena, omat sisarukseni ainakin ovat itselleni selkeästi rikkaus.
Nämä eivät kuitenkaan jonkun mielestä olleet ilmeisesti riittäviä syitä? Haluaisinkin kuulla, mikä sitten on...? Kysyn ihan vilpittömästi ja ystävällisesti.
ap
Olen vähän samanlainen kuin ap: minulla on kerrassaan hyvä parisuhde, mutta joskus "huonona päivänä" miehen koko olemassaolo väsyttää, vaikkei hänessä sinällään mitään vikaa ole, itsessä se tyytymättömyys on. Tosiaan välillä mietin avioeroakin, mutten tosissani, se on vain typerää "entä jos"-ajattelua, mitä en koskaan kuitenkaan toteuta, koska siinä ei olisi mitään mieltä. Olen kuitenkin löytänyt itselleni hyvän kumppanin, jonka kanssa meillä on paljon yhteistä, kaksi lastakin! Jotka ovat ihania ja tuovat tiettyä tarkoitusta ja "täytettä" elämääni, kuulostaa tämä jonkun mielestä tyhmältä tai ei. En elä pelkästään lapsilleni, mutten myöskään pelkästään itselleni. Tiedostan itsessäni sen, että olen toisaalta hyvin perhekeskeinen ja kotona viihtyvä, arkipuuhista pitävä Äiti isolla äällä, ja toisaalta omista harrastuksista ja menoista tarkoin huolen pitävä nainen, joka kaipaa välillä suuresti yksinäisyyttä ja omien puuhien hoitamista ilman huolenpitoa lapsista niinä hetkinä. Ja toki koen olevani myös miehelleen hyvää tahtova vaimo jne.! :)
Myös minun mieheni toivoo kovasti kolmatta lasta, tosin meidän aikaisempamme ovat ap:n lapsia nuorempia, 4- ja 1-vuotiaita. Tämä kuopus kärsii pahoista allergioista ja refluksista ja viimeiseen kahteen vuoteen en ole paljon unta saanut, ja kyllä se tietyllä tapaa traumatisoi vaikka lasta en vaihtaisi toki poiskaan. Kolmatta lasta tosiaan täytyy harkitsemalla harkita, koska molemmat jo olemassa olevat lapset ovat todella allergisia, joten miksei se kolmaskin olisi? Mies haluaisi viimeistään kesällä aloittaa kolmannen yrittämisen, ja kaipa minäkin siihen mennessä olen päätökseni saanut tehtyä, mikä lieneekään. Ja koko ajan toivon ja toivon, että tämän kuopuksen tilanne alkaisi helpottaa ja saisi viimeinkin hengähtää ja irtautua tästä avuttomasta, neuvottomasta, kroonisen univajeen tilasta.
Ap on ihan kuin minä. Sillä erotuksella tosin, että itselläni on tähän samaan syssyyn vielä yt:t loppusuoralla ja kenkää tulossa, vaikka kuvittelin, että tämä olisi loppuelämäni työpaikka. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, ettei minulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, missä olen vuoden päästä. Tai missä edes haluaisin olla. Tosi outoa ja pelottavaa.
Tässä paras vinkki. Opettele tekemään päätöksiä ja sen jälkeen elämään niin että seisot sen päätökseni takana. Tuollainen soutaa ja huopaa elämä vie valtavasti voimavaroja. Tee kolmas lapsi jos siltä tuntuu (ja miehestä) tai jätä tekemättä, mutta ole tyytyväinen siihen päätökseen minkä teet.
Itsekkyys ja perhe-elämä on helppo yhdistää kun on puoliso.
[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 13:40"]
Tässä paras vinkki. Opettele tekemään päätöksiä ja sen jälkeen elämään niin että seisot sen päätökseni takana. Tuollainen soutaa ja huopaa elämä vie valtavasti voimavaroja. Tee kolmas lapsi jos siltä tuntuu (ja miehestä) tai jätä tekemättä, mutta ole tyytyväinen siihen päätökseen minkä teet.
Itsekkyys ja perhe-elämä on helppo yhdistää kun on puoliso.
[/quote]
Tämä on oikeasti hyvä vinkki, ja tiedostan itsekin, että päätöksentekotaitoni on se, joka tarvitsisi vähän "potkua perseelle". Toisaalta tiedostan että tämä johtuu siitä, että olen hyvin varovainen ihminen, riskinottokykyni on olematon, harkitsen ja punnitsen kaikkea tosi tarkkaan, varsinkin mitä isommasta asiasta on kyse, sitä pidempään mietin. Toisaalta hyvä ominaisuus mutta välillä menee kyllä ihan jahkailuksi, en tee sitä todellakaan tahallani, mutta harva asia kun on kovin mustavalkoinen, ja minulla on "kyky" (tai ominaisuus) nähdä ne kaikki harmaansävytkin siinä välillä ja vähän liikaakin miettiä kaikkea "mitä voi ehkä sattua" niin sitten tosiaan menee soutamiseksi ja huopaamiseksi ja voimavaroja kyllä tuhlaantuu.
Pitäisi tosiaan tehdä päätös, ja pysyä siinä, ja muistaa huonoina päivinä (niitä ihan varmasti tulee, ei pelkkä päätöskään takaa etteikö esim. joskus väsyneenä ja univelkaisena mieleen tulisi "miksi teinkään kolmannen lapsen!" tai mikäli päätän että lapsiluku pysyy tässä kahdessa, ja joskus kun vauvantekoaika on mennyttä ja ollutta niin saatan vauvoja nähdessäni tai isoja lapsiani katsellessani haikeana (toivottavasti en katkerana) miettiä, "miksi jätinkään yrittämättä kolmatta lasta".) että näitä päiviä tosiaan tulee ja se on ihan normaalia tällä luonteella. Kuitenkin aina huonojen päivien jälkeen tulee hyviä, ja niiden jälkeen huonoja, ja sitten taas hyviä. Niinhän se elämä menee ylipäätään, sitä tämä elämä on.
Kukaanhan ei tiedä mitä huominen tuo, mutta pitäisi oppia luottamaan siihen, että jotenkuten aina selvitään, parhaimman mukaan, ja eri tilanteissa toimitaan tilanteiden vaatimalla tavalla, ja yleensä asioilla on tapana järjestyä tai sitten pitää vaan koittaa sopeutua.
Eikös oo viisaita sanoja?! Sitten kun vielä sisäistäisi ne omallekin kohdalle.. :D
ap
Alue: Aihe vapaa
Noin 35 ikävuoden jälkeen yhdestä valvotusta yöstä toipuminen kestää noin 3 päivää. Että siltä pohjalta.