Oletko mennyt liian nopeasti naimisiin? Mikä tuli yllätyksenä?

Jos on hurja alkuhuuma niin kannattaa odottaa vuosia. jos ei ole alkuhuumaa voi mennä naimisiin vaikka heti.

T

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häiden aikaan olimme olleet yhdessä 4v, joka ikään verrattuna tuntuu hullulta. Olimme tuolloin 20v ja 26v, todella nuoria. Odotin jo esikoistamme raskauden puolivälissä. Mutta kun ajattelen meitä tuolloin reilu 5v sitten niin samanlaisia ihmisiä olemme olleet silloin ja nyt. Molemmat vastuuntuntoisia, vähän hassuttelijoita ja niitä jotka ei suostu kankeaan kaavaan. Lapsemme on pian 5v ja yhdessä nyt 9v, minusta meillä menee mukavasti. Odotamme toista ja viimeistä lastamme. Nyt on perheen aika ja se vaatii tiettyjä myönnytyksiä parisuhteessa. Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä miten kaikkia todennäköisyyksiä vastaan olemme saaneet ensirakkauden toimimaan, toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen saakka :)

eihän ihminen nyt tuon ikäisenä muutukaan, paitsi itsenäistyy. Muutos tapahtuu myöhemmin. Sitä muutosta kutsutaan myös keski-iän kriisiksi.

Ymmärtääkseni keski-iän kriisi osuu sinne 40-50v korville, useimmat nyt menevät naimisiin n. 30-vuotiaina joten hekään eivät ole yhtään sen enempää suojassa tältä kriisiltä kuin nuorempana naimisiin menneet. Kyllä minä väittäisin että nuoreen aikuisuuteen liittyy eniten sitä kasvua ja suurin riski eroon. Ollaanhan me muuututtu ihmisinä, koska olemme aikuisiksi kasvaneet, mutta silti ihan samoja tyyppejä. Olin lukiossa kun aloitimme seurustelun. Nyt olemme molemmat opintomme suorittaneet ja töissä. Onhan tässä aikuistuttu aika kohinalla jo normaalina kiertokulkuna, saatika kun yhden lapsen olemme onnistuneet kasvattamaan jo näinkin isoksi. Mutta tiet eivät ole lähteneet eri suuntiin vaikka meillä molemmilla on aina ollut omat selkeät intressit, hyvä niin koska suurella todennäköisyydellä sitä olisi nyt löytänyt itsensä liian erilaisena kuin tsetoinen, mutta toisin kävi! Kyllä 26v ja 32v on jo monella mittapuulla ihan aikuinen ;)

 

 

siinä olen samaa mieltä, että suurin osa ei ole suojassa keski-iän kriisiltä. Tai se kriisi voi olla toisilla aiemminkin. 

Siinä olen eri mieltä. Että 26 v olisi täysin aikuinen- ellet sitten ole kokenut todella rajua päähänpotkimista lapsuudessa. Ihminen itsenäistyy lopullisesti vasta 28-30 v. Ihan tutkimusten valossa. 

Ei sitä tarvitse mitään suurta päähänpotkimista lapsuudessa olla että on aikuinen jo 26 vuotiaana, ihmiset on eri tavalla viritetty. Ok, minulla ei mikään stabiilein lapsuus ole ollut, mutta minkäännäköistä lasten laiminlyöntiä ei perheessä ole koskaan ollut. Ystäviä minulla on laajasti eri-ikäisiä, enkä juurikaan aikuisuudessa (tai siinä tunteessa että ikinä ei ole aikuinen) eroja ole. Itse olen kantanut vastuuta omasta lapsesta jo viiden vuoden verran, joten väkisinkin sitä on vähän aikuisempi kuin lapseton ikäiseni. Mutta silti, heidänkin kanssa juttu luistaa, samoin varmasti aikuisen puolisoni, noin niin kuin iän puolesta ;)

Ulkomailla asuva ystävä kysyi, saisiko antaa yhteystietoni eteenpäin yhdelle paikalliselle ystävälleen. Hän ei kertonut asiasta enempää ja pitkin hampain annoin luvan.

Samaan aikaan ystäväni yritti suostutella tätä paikallista ystäväänsä kirjoittamaan mulle, mutta vastaus oli "kiitos ei." Tämä jälkimmäinen kun ei nähnyt mitään tarvetta ottaa yhteyttä tuntemattomaan suomalaiseen toiselta puolelta maapalloa. Monen viikon maanittelun jälkeen suostui lopulta kirjoittamaan yhden "kohteliaisuusviestin" ystävänsä vuoksi ja that's it.

No, sain viestin ja vastasin. Kummallakin meillä oli aktiivinen elämä omissa maissamme ja kävimme treffeillä, emme siis ajatelleet toisiamme "siinä mielessä." Satunnaisesti lähettelimme sähköposteja ja hiljalleen ne pidentyivät. Huomasimme, että ajattelimme hyvin samalla tavalla ja halusimme samoja asioita elämältä. Yhteydenpito vain syveni ja kasvoi kuukausien aikana. Yhtenä päivänä mies yllätti ja sanoi, että on tulossa Suomeen viemään mut treffeille. Ja näin kävi. Hän tuli viikoksi Suomeen, menimme kihloihin ja sovimme hääpäivän. Seuraavan kerran kun hän tuli Suomeen, menimme naimisiin ja heti häiden jälkeen muutin toiselle puolelle maapalloa mieheni luokse.

Yhteensä tutustumisaikaa ennen avioliittoa oli 1 vuosi ja kasvotusten seurustelua 3 viikkoa.

Nyt olemme olleet naimisissa kohta 10 vuotta, lapsia 4 ja olemme asuneet neljässä paikassa kahdessa eri maanosassa ja nyt valmistaudumme muuttamaan uuteen maahan. Olemme onnellisia ja perhe-elämä on ollut tasapainoista.

Mitään ikäviä yllätyksiä ei ole tullut, positiivisia senkin edestä. Ajattelin alunperin sinkkuna, että parisuhde on aina vaativaa ja vaikeita aikoja on enemmän kuin hyviä. Ja että tämä vain korostuu, jos pariskunta tulee eri maista ja kummallakin eri äidinkielet. Yllätys olikin, että itseasiassa parisuhde voi olla todella toimiva ja hyvältä tuntuva lähes koko ajan ja tarvetta suuttumukselle tai riidoille tulee harvoin ja silloinkin vain hetkeksi pikkusyistä.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että hyvän puolison löytäminen on tuuripeliä. Mies olisi voinut olla myös sammakko, joka esittää olevansa muuta kuin on. Ja mulle olisi voinut käydä huonosti, kun näinkin lyhyen tuntemisen jälkeen muutin miehen perässä miljoonakaupunkiin, missä en tuntenut muita. En edes käynyt miehen luona ennen muuttoa. Kaikki perustui luottamukselle, että mies on rehellinen. Ja onneksi hän oli. Ja molemmilla meillä oli halu saada suhde toimimaan ja koko ajan tähtäsimme kohti onnellista perhe-elämää. Olimme myös nuoria ja romanttisia, ei ollut vielä elämänkokemuksen tuomaa kyynisyyttä ja (tervettä) epäluuloa. ;)

Meille vaikeinta on ollut ns. kulttuurishokit. Vaikka tykkäämme kansainvälisestä elämästä, sillä on hintansa. Kestää aina jonkin aikaa sopeutua uuteen maahan ja kulttuuriin ja oma haasteensa on, jos emme ole osanneet etukäteen maan kieltä. Mies handlaa tämän paremmin (varmaan siksikin, että työn ja kollegoiden kautta sitä sujahtaa arkiputkeen saman tien), mutta mulla se kestää hieman kauemmin ja ekat kuukaudet melkein itkeä pillitän, kun muistelen kaikkea hyvää ja ihanaa, minkä jätimme taaksemme. Näiden alkukuukausien aikana olemme stressaantuneempia ja riitelemme helpommin. Mutta sitten tulee tottuminen ja havahtuminen, että uudessa paikassa on myös paljon hyviä ja ihania asioita. Elämä jatkuu.

Elämässä on ollut muitakin haasteita, kuten vakava sairastuminen, erityislapsi, vuosien univelat yms. mutta ne eivät ole koetelleet parisuhdetta. Olemme vetäneet yhtä köyttä ja olleet kannustavia toinen toistamme kohtaan. Perhe on yhteinen projekti.

Toinen voi myös muuttua, kulkea eri suuntaan, tehdä tyhmiä juttuja. Yksin onnellista avioliittoa ei saa aikaiseksi, vaikka kuinka antaisi kaikkensa ja tekisi parhaansa. Elämä on jatkuvaa muutosta ja homma toimii tasan niin kauan, kun molemmat haluavat samaa: hyvän avioliiton. Tärkeimpinä asioina parisuhteen onnistumisen kannalta pidän ehdotonta rehellisyyttä, asioiden jakamista, vastuuntuntoa, läheisyyden vaalimista, puolison kehumista ja kiittämistä, huumorintajua ja epätäydellisyyden sallimista itselle ja toiselle. Lisäisin vielä koskettelun, kuten halaaminen ja suukot päivän mittaan, sekä flirtin.

Tuttuni meni nopeasti naimisiin.

Hän on aina ollut vähän sellainen että ei mieti mitä tekee ja katuu jälkeenpäin.

Alle vuoden ehtivät olla naimisissa ja avioero tuli.