Lue keskustelun säännöt.
Oletko mennyt liian nopeasti naimisiin? Mikä tuli yllätyksenä?
23.01.2014 |
Eli olisiko pidempi seurusteluaika ollut sittenkin parempi. Mitä tapahtui, mikä tuli yllätyksenä? Mikä on sinusta sopiva seurusteluaika ennen naimisiinmenoa?
Kommentit (44)
Menin liian nopeasti naimisiin. Mies muuttui hurmurista huumeiden käyttäjäksi ja väkivaltaiseksi. Tai siis mies osoittautui narsistiseksi persoonallisuushäiröiseksi, mitä en siinä rakkauden huumassa ollut tajunnut enkä tunnistanut muitakaan seikkoja ja vaaranpaikkoja, kun en ollut koskaan narsistia tai narkkaria tavannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menin liian nopeaa naimisiin. Häiden jälkeen alkoi paljasteluita tippumaan... Ukko hiuslatvojaan myöten veloissa ja luottotiedot menny, meidän suhteen alussa seurusteli viel oman exänsä kanssa, aikaisemman naisen kuvia sähköposti täynnä, ne oli pyytänyt myös meidän suhteen aikana. Seuranhakuja netissä pitkään viel meidän aloitettua seurustelu. Aika nopeasti alkoi haluamaan vauvaa ja sit saiki mut mukaan hommaan, ja kun tulin paksuks tuli tietty häät puheeseen, ja silleen... Sit tulikin ne paljastukset ku olin sopivasti "kiinnitetty" häneen...
Kannattaa odottaa rakastumisvaiheen yli. Joku 4 vuotta olisi mielestäni melkein se minimiaika seurustelua ennen häitä. Itsehän menin 2,5v. seurustelun jälkeen ja sittemmin olen saanut huomata, että aika erilaisiahan me ollaan. Naama alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, toisen tavat ja olemus, ihan sama miten high and in love sitä on joskus ollut... Tosi tyypillinen kuvio, joka toisaalta tulee eteen kaikissa parisuhteissa, ihan sama naimisissa tai ei. Sitten vaan pitää rämpiä sen yli ja siinä mitataan tahtoa. Ehkä naimisissa ollessa sitä tahtoa on enemmän? En tiedä olisinko mieheni kanssa enää, jos emme olisi naimisissa? Toisaalta olen onnellinen, että olen mieheni kanssa yhdessä, en muuten ehkä kokisi uudelleen rakastumista häneen, jonka uskon ja luotan tulevan ennen pitkään eteen.
Minä menin alle 2 vuoden tuntemisen jälkeen naimisiin ja olen todella tyytyväinen suhteeseen edelleen. Yhteistä elämää takana noin 13 vuotta. Ei kaduta tippaakaan - päinvastoin pidän itseäni onnekkaana kun olen saanut niin ihanan miehen.
Noin vuosi seurusteltiin, enkä kadu lyhyttä seurusteluaikaa. Onhan meillä omat vaikeutemme ollut, etupäässä siitä syystä että oltiin melko nuoria ja molemmilla oli parisuhdetaidoissa kehittämistä, mutta nyt kun 10 vuotta on takana, voin sanoa menneeni naimisiin ihan oikean ihmisen kanssa. Mitään ikäviä yllätyksiä ei toisesta ole paljastunut. Molemmat ollaan toki nyt aika lailla erilaisia ihmisiä kuin 10 vuotta sitten ja elämäkin on heittänyt eri suuntaan kuin silloin kuviteltiin, mutta tehtiin silloin tietoinen päätös pysyä yhdessä ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta, joten ollaan kasvettu lähemmäs toisiamme ja sopeuduttu muutoksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että sopiva seurusteluaika on yksilöllistä, mutta nyrkkisääntö voisi olla, että parikymppisenä 3v, kolmikymppisenä 2v ja nelikymppisenä 1v. Perustuu itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen kasvuun. Ja varsinkin silloin näin, jos tarkoitus hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen toista kertaa naimisissa. Ensimmäisellä kerralla seurustelin 1 v 4 kk, ja avioliitto kesti 20 vuotta. Toisella kerralla seurustelin lähes 2 vuotta.
kummassakaan ei ole tullut yllätyksiä vastaan, ja uskon, että olisin mennyt naimisiin, vaikka olisimme seurustelleet pidempään.
Toki näin jälkiviisaana voin sanoa, ettei koskaan olisi pitänyt ottaa perfektionistia ja kontrollifriikkiä (eka mies), mutta miten nuorena osaa valita kun ei paljosta tiedä?
olen samaa mieltä kuin ensimmäinen vastaaja: tämä on arpapeliä, varsinkin, jos on nuori. Nelikymppinen ei koskaan ole sama ihminen kuin parikymppinen. Etukäteen ei voi taata, muuttuuko puolisot samaan suuntaan vai ei.
Meillä avoliitto alkoi samalla kertaa kun yhteen päätettiin mennä, siitä puol vuotta niin mentiin naimisiin enkä kadu pätkääkään, on jo ihana esikoinen ja toinen haaveissa. Ollaan niin samanlaisia vaikka ikäeroa 14v. Yhdessä ollaan oltu puoltoista vuotta mutta tunnettu kauemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan seurusteltu 11 vuotta, ja asuttu yhdeksän vuotta yhdessä. Nyt on tullut se varmuus, että halutaan olla loppuelämä yhdessä. Monta kriisiä on mahtunut näihin vuosiin, jolloin ero olisi ollut täysin mahdollinen. Nämä vuodet on liimannut meidät entistä enemmän yhteen.
On ihanaa kun on niin paljon yhteisiä muistoja, ja perheenikin tuntee jo miehen yhteiseksi perheenjäseneksi. Uskon, että meistä tulee vielä hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Olen kaikissa asioissa todella harkitseva ja ns. epäluuloinen, olen kuitenkin kokenut sen ihan hyväksi asiaksi tässä parisuhteessakin. Ensi kesänä me mennään naimisiin <3 ei yhtään liian aikaisin tai myöhään :)
Vierailija kirjoitti:
Ollaan seurusteltu 11 vuotta, ja asuttu yhdeksän vuotta yhdessä. Nyt on tullut se varmuus, että halutaan olla loppuelämä yhdessä. Monta kriisiä on mahtunut näihin vuosiin, jolloin ero olisi ollut täysin mahdollinen. Nämä vuodet on liimannut meidät entistä enemmän yhteen.
On ihanaa kun on niin paljon yhteisiä muistoja, ja perheenikin tuntee jo miehen yhteiseksi perheenjäseneksi. Uskon, että meistä tulee vielä hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Olen kaikissa asioissa todella harkitseva ja ns. epäluuloinen, olen kuitenkin kokenut sen ihan hyväksi asiaksi tässä parisuhteessakin. Ensi kesänä me mennään naimisiin <3 ei yhtään liian aikaisin tai myöhään :)
aikamoinen tarina... Jos kaikki elämässä tapahtuu yhtä perusteellisesti, ei ehdi montaa asiaa tehdä aikuiselämänsä aikana...
ja silti.... Arpapeliä tuo teidänkin suhde loppupeleissä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidät vihittiin 10 kuukauden päästä ensitapaamisesta. Totta kai yllätyksiä tulee, jopa nyt 22 vuoden jälkeenkin. Kumpikin muuttuu ja vanhenee, joten ihminen ei pysy samana.
Kun uusia tilanteita tulee, niin totta ihmeessä yllätyksiä tulee. Ei mies voinut tietää minusta sinkkuna, millainen äiti minusta tulee. Kuten en voinut tietää, millainen isä hänestä tulee. Arpapeliä tosiaan. Kummastakin huntalosta ja bilettäjästä tuli vastuuntuntoisia vanhempia ja ahkeria ihmisiä ja säästeliäitä taloudessa, vaikka alussa ei ollut mitään, kun yhteistä kotia alettiin rakentamaan.
En osaa sanoa mitään aikaa, kauan kannattaisi seurustella ennen naimisiinmenoa. Tuurista se on paljolti kiinni. Mitään ei voi koskaan varmistaa, ihmiset muuttuvat kriiseissään.
Vasta kuolinvuoteellaan voi sanoa, että juuri tämä liitto kesti loppuun asti. Siihen asti se on koko ajan sitä arpapeliä.
Menin liian nopeasti naimisiin, ehdottomasti. Meillä oli pari vuotta suhdetta takana, johon oli mahtunut jo pari eroakin, kun mies ei ikinä oikein tiennyt mitä elämältään haluaa. Ei ollut sitoutunut kunnolla minuun, aina oli vähän toinen jalka ovenraossa. Ei ainakaan myöntänyt etsivänsä mitään parempaa, mutta kun oli koko ikänsä (30 vuotta) elänyt kuin tuuliviiri, eronnut suhteista ensimmäisten kyllästymisten aikana eli max pari vuotta, tehnyt itsekkäästi mitä halusi eikä nyt oikein osannut muuttaa toimintamallejaan. Ei siinä mitään väärää ole, että on itsekäs, mutta itse en halunnut enää olla joku varavaihtoehto elämälle, joten erottiin.
Tämän jälkeen mies vakuutti kasvaneensa ja kypsyneensä, kun oltiin oltu puolisen vuotta erossa, halusi minut takaisin ja käytti tosiaankin aikaa ja energiaa vakuutellakseen asiaa. Halusin uskoa ja otin hänet takaisin, ja sitten tapahtuikin rytinällä, halusi muuttaa yhteen ja naimisiin ja yhteisen loppuelämän. Ei minullakaan mitään asiaa vastaan ollut, rakastinhan häntä edelleen enkä toisaalta kadukaan, että mentiin naimisiin, tulipa yritettyä vielä.
No, avioliittoa kesti kaikki 4 vuotta, kun alkoi tämä sama ihmettely, että ei tämä ehkä olekaan sitä mitä hän haluaa elämältään. Muutaman vuoden siinä vielä "yritettiin", en tiedä mitä siinä yritettiin, mutta sitten lyötiin hanskat tiskiin. Kyllä siinä omanarvotunto laskee aika reippaasti, kun toinen koko ajan kyseenalaistaa että oletkohan se sittenkään sinä, jonka hän haluaa elämäänsä... Ehkä jonkun mielestä luovutin liian nopeasti, itse tuumasin että mikään pakkohan tässä ei ole onneksi olla ja vein eropaperit maistraattiin. Nyt mies jatkaa kuuleman mukaan samaa ihmettelyä uuden naisensa kanssa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan seurusteltu 11 vuotta, ja asuttu yhdeksän vuotta yhdessä. Nyt on tullut se varmuus, että halutaan olla loppuelämä yhdessä. Monta kriisiä on mahtunut näihin vuosiin, jolloin ero olisi ollut täysin mahdollinen. Nämä vuodet on liimannut meidät entistä enemmän yhteen.
On ihanaa kun on niin paljon yhteisiä muistoja, ja perheenikin tuntee jo miehen yhteiseksi perheenjäseneksi. Uskon, että meistä tulee vielä hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Olen kaikissa asioissa todella harkitseva ja ns. epäluuloinen, olen kuitenkin kokenut sen ihan hyväksi asiaksi tässä parisuhteessakin. Ensi kesänä me mennään naimisiin <3 ei yhtään liian aikaisin tai myöhään :)
aikamoinen tarina... Jos kaikki elämässä tapahtuu yhtä perusteellisesti, ei ehdi montaa asiaa tehdä aikuiselämänsä aikana...
ja silti.... Arpapeliä tuo teidänkin suhde loppupeleissä on.
Ei kukaan voi tietenkään nähdä tulevaisuuteen. Ihmiset kuitenkin muuttuvat erityisen paljon ns. henkisen aikuistumisen aikana 19-25-vuotiaina. Onneksi emme tuolloin kasvaneet liikaa erilleen arvojen ja muiden parisuhdetta määrittävien asioiden suhteen. Päinvastoin, olemme entistä yhdennäköisempiä nykyään. Arki tuntuu juhlalta kun on rakastava ihminen aina lähellä <3
Mitäköhän asioita tarkoitat ettei ehtisi tehdä? Me ollaan eletty ainakin korkeakouluopiskelijaelämä bileineen ja myös matkusteltu ihan kaikkialla maailmassa. Uskalsimme myös ostaa asunnon ja koiran :) Mitä asioita tarkoitat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan seurusteltu 11 vuotta, ja asuttu yhdeksän vuotta yhdessä. Nyt on tullut se varmuus, että halutaan olla loppuelämä yhdessä. Monta kriisiä on mahtunut näihin vuosiin, jolloin ero olisi ollut täysin mahdollinen. Nämä vuodet on liimannut meidät entistä enemmän yhteen.
On ihanaa kun on niin paljon yhteisiä muistoja, ja perheenikin tuntee jo miehen yhteiseksi perheenjäseneksi. Uskon, että meistä tulee vielä hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Olen kaikissa asioissa todella harkitseva ja ns. epäluuloinen, olen kuitenkin kokenut sen ihan hyväksi asiaksi tässä parisuhteessakin. Ensi kesänä me mennään naimisiin <3 ei yhtään liian aikaisin tai myöhään :)
aikamoinen tarina... Jos kaikki elämässä tapahtuu yhtä perusteellisesti, ei ehdi montaa asiaa tehdä aikuiselämänsä aikana...
ja silti.... Arpapeliä tuo teidänkin suhde loppupeleissä on.
Ei kukaan voi tietenkään nähdä tulevaisuuteen. Ihmiset kuitenkin muuttuvat erityisen paljon ns. henkisen aikuistumisen aikana 19-25-vuotiaina. Onneksi emme tuolloin kasvaneet liikaa erilleen arvojen ja muiden parisuhdetta määrittävien asioiden suhteen. Päinvastoin, olemme entistä yhdennäköisempiä nykyään. Arki tuntuu juhlalta kun on rakastava ihminen aina lähellä <3
Mitäköhän asioita tarkoitat ettei ehtisi tehdä? Me ollaan eletty ainakin korkeakouluopiskelijaelämä bileineen ja myös matkusteltu ihan kaikkialla maailmassa. Uskalsimme myös ostaa asunnon ja koiran :) Mitä asioita tarkoitat?
tarkoitin just sitä, että jos pohdit kaikkea kymmenen vuotta, niin asunnnon ostat 30 v, koiran 40 v ja kissan 50 v...vitsinä siis...
siis vertasin vain itseeni. Minulle parhaat asiat on elämässä tapahtunut, kun teen ne puhtaasti intuition perusteella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän teen päätökset nopeasti intuitiolla ja fiiliksellä. Nuorena elin toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan seurusteltu 11 vuotta, ja asuttu yhdeksän vuotta yhdessä. Nyt on tullut se varmuus, että halutaan olla loppuelämä yhdessä. Monta kriisiä on mahtunut näihin vuosiin, jolloin ero olisi ollut täysin mahdollinen. Nämä vuodet on liimannut meidät entistä enemmän yhteen.
On ihanaa kun on niin paljon yhteisiä muistoja, ja perheenikin tuntee jo miehen yhteiseksi perheenjäseneksi. Uskon, että meistä tulee vielä hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Olen kaikissa asioissa todella harkitseva ja ns. epäluuloinen, olen kuitenkin kokenut sen ihan hyväksi asiaksi tässä parisuhteessakin. Ensi kesänä me mennään naimisiin <3 ei yhtään liian aikaisin tai myöhään :)
aikamoinen tarina... Jos kaikki elämässä tapahtuu yhtä perusteellisesti, ei ehdi montaa asiaa tehdä aikuiselämänsä aikana...
ja silti.... Arpapeliä tuo teidänkin suhde loppupeleissä on.
Ei kukaan voi tietenkään nähdä tulevaisuuteen. Ihmiset kuitenkin muuttuvat erityisen paljon ns. henkisen aikuistumisen aikana 19-25-vuotiaina. Onneksi emme tuolloin kasvaneet liikaa erilleen arvojen ja muiden parisuhdetta määrittävien asioiden suhteen. Päinvastoin, olemme entistä yhdennäköisempiä nykyään. Arki tuntuu juhlalta kun on rakastava ihminen aina lähellä <3
Mitäköhän asioita tarkoitat ettei ehtisi tehdä? Me ollaan eletty ainakin korkeakouluopiskelijaelämä bileineen ja myös matkusteltu ihan kaikkialla maailmassa. Uskalsimme myös ostaa asunnon ja koiran :) Mitä asioita tarkoitat?
tarkoitin just sitä, että jos pohdit kaikkea kymmenen vuotta, niin asunnnon ostat 30 v, koiran 40 v ja kissan 50 v...vitsinä siis...
siis vertasin vain itseeni. Minulle parhaat asiat on elämässä tapahtunut, kun teen ne puhtaasti intuition perusteella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän teen päätökset nopeasti intuitiolla ja fiiliksellä. Nuorena elin toisin.
Okei, no en ole vielä onneksi kolmeakymmentä, ja tosiaan jo kertomani asiat on koettu :) Tajusin itsekin jossain vaiheessa, että esimerkiksi lapset on hankittava piakkoin, eikä joskus 40-vuotiaana. Toisaalta tuli samalla kriisi nähdä maailmaa mahdollisimman paljon ennen sitä.
Mä en tee mitään suunnittelematta, kaikki pitää olla kalenterissa vähintään viikkoa ennen, että voin tehdä asioita ilman ahdistusta. Esimerkiksi ystävien tapaamiset. Olen ehkä vähän outo :D
Me olemme ihan toista kaavaa menneet. Olemme seurustelleet 9 vuotta ja tehneet kaksi lasta ja ostaneet talon. Nyt alkaa tuntua siltä, että olemme varmoja toisistamme ja ensi kesäksi olemmekin suunnitelleet häitä. Kannattaa tutustua paremmin ja elää kriisit lävitse, ennen kuin sitoutuu. Ettei tule yllätyksiä ja niitä pikaisia eroja, joita olen nähnyt paljon lähipiirissäni
Olenko ainoa joka ei koe itsensä tai puolisonsa hirveästi muuttuneen vuosien aikana? Olemme olleet yhdessä 16 v, tavattiin 20-vuotiaina mutta kyllä perusluonteet (esim olemme edelleen optimistisia) on pysyneet samoina. Pinnalliset asiat on muuttuneet, esim ennen tuli riekuttua baareissa yhtenään ja nyt ei, mutta isoissa asioissa ei ole suuria muutoksia tai paljastuksia ole tapahtunut. Toisaalta olemme aina keskustelleet paljon joten puolison ajatukset ja periaatteet esim lapsien hankinnasta tulivat tutuiksi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa.
Vierailija kirjoitti:
Me olemme ihan toista kaavaa menneet. Olemme seurustelleet 9 vuotta ja tehneet kaksi lasta ja ostaneet talon. Nyt alkaa tuntua siltä, että olemme varmoja toisistamme ja ensi kesäksi olemmekin suunnitelleet häitä. Kannattaa tutustua paremmin ja elää kriisit lävitse, ennen kuin sitoutuu. Ettei tule yllätyksiä ja niitä pikaisia eroja, joita olen nähnyt paljon lähipiirissäni
voisitko sinä selittää minulle ajatusmallisi? Olen ihmetellyt tätä jo pitkään:
minusta lapset on isompi sitoumus kuin naimisiinmeno. Koska avioliitosta pääset aina eroon, mutta et koskaan lapsesi isästä.
Sinulle tämä on toisinpäin. Pystytkö yhtään avaamaan millä perusteella?
Kysyn, koska mieheni ajattelee samoin kuin sinä, mutta ei pysty kertomaan enempää.
Menin nopeasti naimisiin, mutten liian nopeasti.
Itse uskon, että avioliitto on loppujen lopuksi aikamoista arpapeliä. Ihmiset muuttuu koko elinkaarensa ajan aika tavallakin. Minä olen muuttunut ihan hirveästi kahdessäkymmenessä vuodessa. Olin sellainen tuuliviiri, spontaani hassuttelija avioon mennessäni, nyt olen asiallinen, vastuuntuntoinen ja aika vakava perheenäiti. Onneksi meille kävi niin, että mies muuttui myös iloisesta bailaajasta vastuulliseksi perheenisäksi ja yrittäjäksi. Olemme onnellisia.
Seurusteltiin pari kuukautta ennen yhteenmuuttoa ja siitä vajaan vuoden kuluttua oli jo häät. Häissäni olin 4. kuulla raskaana. Toinen lapsi tuli parin vuoden päästä. Tahti siis kova alussa, mutta hitsauduimme yhteen ja olemme selvinneet kaikista vastoinkäymisistä käsi kädessä.