Oletko mennyt liian nopeasti naimisiin? Mikä tuli yllätyksenä?

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa joka ei koe itsensä tai puolisonsa hirveästi muuttuneen vuosien aikana? Olemme olleet yhdessä 16 v, tavattiin 20-vuotiaina mutta kyllä perusluonteet (esim olemme edelleen optimistisia) on pysyneet samoina. Pinnalliset asiat on muuttuneet, esim ennen tuli riekuttua baareissa yhtenään ja nyt ei, mutta isoissa asioissa ei ole suuria muutoksia tai paljastuksia ole tapahtunut. Toisaalta olemme aina keskustelleet paljon joten puolison ajatukset ja periaatteet esim lapsien hankinnasta tulivat tutuiksi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa.

minä vastasin tuolla alussa, että olen eronnut 20 v avioliitosta. En väitä, että olisimme muuttuneet eri ihmisiksi, mutta vuosien myötä aloimme haluta erilaisia asioita.

Esim.

Minä olen tällainen luksuksen kaipaaja, mies taas halusi telttaan. Oli nämä asiat jo nuorenakin esillä, mutta ne vahvistuivat ajan myötä. Nuorena ja rahattomana piti olla teltassa, enkä voinut kuin unelmoida luksuksesta.

miehestä tuli armoton urheilija. Nuorena aika vähän teki mitään, mutta keski-ikäisenä urheilu oli ainoa harrastus. Ja mäkätti minulle, koska minua ei kiinnosta hikiliikkua (olen kuntosalilla kävija). 

Niin, ei parisuhteen pitäisi näihin asioihin kaatua, mutta jos voi voi. Jos huomaa haluavansa erilaista seksiä tms.

Olemme seurustelleet reilu 12 vuotta, yhdessä asuttu yli kymmenen. On koiria, asuntolaina ja esikoinen 4v. Toinen lapsi tulossa ja nyt vasta olemme alkaneet puhua mahdollisesta avioliitosta. Suuria kriisejä tai muutakaan draamaa ei ole yhteisiin vuosiin mahtunut, olemme aikuistuneet ja opetelleet tähän elämään yhdessä (olemme nyt 3kymppisiä).

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa joka ei koe itsensä tai puolisonsa hirveästi muuttuneen vuosien aikana? Olemme olleet yhdessä 16 v, tavattiin 20-vuotiaina mutta kyllä perusluonteet (esim olemme edelleen optimistisia) on pysyneet samoina. Pinnalliset asiat on muuttuneet, esim ennen tuli riekuttua baareissa yhtenään ja nyt ei, mutta isoissa asioissa ei ole suuria muutoksia tai paljastuksia ole tapahtunut. Toisaalta olemme aina keskustelleet paljon joten puolison ajatukset ja periaatteet esim lapsien hankinnasta tulivat tutuiksi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa.

Minä olen muuttunut paljonkin. Olin nuorena todella naivi kukkahattu"täti". Maailmoja syleilevä ja huoleton ja luotin, että elämä kannattelee. Rahat aina loppu ja ei huolta huomisesta.

Olen muuttunut kyynisemmäksi ja olen säästeliäs ja ahkera ja tarkkakin asioiden hoidosta.

Ennen inhosin liikuntaa, nykyään minut voi laskea himourheilijaksi.

Monta muutakin asiaa, missä olen muuttunut vuosikymmenien varrella melko lailla.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Me olemme ihan toista kaavaa menneet. Olemme seurustelleet 9 vuotta ja tehneet kaksi lasta ja ostaneet talon. Nyt alkaa tuntua siltä, että olemme varmoja toisistamme ja ensi kesäksi olemmekin suunnitelleet häitä. Kannattaa tutustua paremmin ja elää kriisit lävitse, ennen kuin sitoutuu. Ettei tule yllätyksiä ja niitä pikaisia eroja, joita olen nähnyt paljon lähipiirissäni

 

 

voisitko sinä selittää minulle ajatusmallisi? Olen ihmetellyt tätä jo pitkään: 

minusta lapset on isompi sitoumus kuin naimisiinmeno. Koska avioliitosta pääset aina eroon, mutta et koskaan lapsesi isästä. 

Sinulle tämä on toisinpäin. Pystytkö yhtään avaamaan millä perusteella? 

Kysyn, koska mieheni ajattelee samoin kuin sinä, mutta ei pysty kertomaan enempää.

Joo, tämä hämmentää minua todella paljon. Menin itse aika nuorena naimisiin ja se mäkätyksen määrä oli ihan uskomaton. Erityisesti kun se tuli äidiltäni, joka 1) ekassa liitossaan alkoi yrittää lasta 8 kk tuntemisen jälkeen ja 2) tokassa liitossaan osti yhteisen omakotitalon tontteineen eri paikkakunnalta 5 kk seurustelun jälkeen. Miten nämä ovat sen pienempiä sitoumuksia kuin avioliitto? Talonkin myyminen voi olla vaikeampaa ja pitkäaikaisempaa kuin avioero!

Äiti rupesi hirveästi painostamaan että tehkää mieluummin lapsi mutta älkää vielä naimisiin menkö, ette ole tarpeeksi kypsiä siihen. Minusta on aika huolettavaa tehdä kersa jos ei vielä käsitä loppuelämän sitoutumisen konseptia.....

Itse muistan ajatelleeni ennen naimisiinmenoa, että jos nyt menen naimisiin tämän miehen kanssa, hyväksyn sen tosiasian, että 40 vuoden päästä olen naimisissa ihan erilaisen ihmisen kanssa.

Menimme naimisiin melko nuorina (minä 21v, mies 23v) muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Nyt olemme olleet 15 vuotta naimisissa ja molemmat olemme muuttuneet paljonkin. Silti tietyt perusominaisuudet ovat molemmilla säilyneet: akateeminen ajattelutapa, arvot, toisen kunnioittaminen ja toisen asettaminen etusijalle sekä joustavuus toisen muuttumiselle. En ole koskaan halunnut, että mieheni pysyisi samanlaisena kunhan hän vain jatkossakin kohtelee muita ihmisiä hyvin ja säilyttää kykynsä ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Nuo kaksi asiaa mielestäni riittää siihen, että puolison muuttuminen ei tarkoita automaattisesti eroa vaan voidaan löytää molempia osapuolia tyydyttävä tapa elää. 

Puolison oppii tuntemaan kunnolla vasta kriisien ja suurten muutosten myötä. Parikymppinen voi joutua odottamaan näitä aika kauan ja jossain vaiheessa onkin vain tehtävä päätös lopullisesta sitoutumisesta jos niitä lapsiakin jossain vaiheessa haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse muistan ajatelleeni ennen naimisiinmenoa, että jos nyt menen naimisiin tämän miehen kanssa, hyväksyn sen tosiasian, että 40 vuoden päästä olen naimisissa ihan erilaisen ihmisen kanssa.

Menimme naimisiin melko nuorina (minä 21v, mies 23v) muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Nyt olemme olleet 15 vuotta naimisissa ja molemmat olemme muuttuneet paljonkin. Silti tietyt perusominaisuudet ovat molemmilla säilyneet: akateeminen ajattelutapa, arvot, toisen kunnioittaminen ja toisen asettaminen etusijalle sekä joustavuus toisen muuttumiselle. En ole koskaan halunnut, että mieheni pysyisi samanlaisena kunhan hän vain jatkossakin kohtelee muita ihmisiä hyvin ja säilyttää kykynsä ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Nuo kaksi asiaa mielestäni riittää siihen, että puolison muuttuminen ei tarkoita automaattisesti eroa vaan voidaan löytää molempia osapuolia tyydyttävä tapa elää. 

Puolison oppii tuntemaan kunnolla vasta kriisien ja suurten muutosten myötä. Parikymppinen voi joutua odottamaan näitä aika kauan ja jossain vaiheessa onkin vain tehtävä päätös lopullisesta sitoutumisesta jos niitä lapsiakin jossain vaiheessa haluaa.

Vau, olisipa mulla ollut hitunenkin sun järkevyydestäsi, kun itse olin parikymppinen. :) (Sanon tämän todellakin aivan vilpittömästi.)

Vierailija kirjoitti:

Itse muistan ajatelleeni ennen naimisiinmenoa, että jos nyt menen naimisiin tämän miehen kanssa, hyväksyn sen tosiasian, että 40 vuoden päästä olen naimisissa ihan erilaisen ihmisen kanssa.

Menimme naimisiin melko nuorina (minä 21v, mies 23v) muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Nyt olemme olleet 15 vuotta naimisissa ja molemmat olemme muuttuneet paljonkin. Silti tietyt perusominaisuudet ovat molemmilla säilyneet: akateeminen ajattelutapa, arvot, toisen kunnioittaminen ja toisen asettaminen etusijalle sekä joustavuus toisen muuttumiselle. En ole koskaan halunnut, että mieheni pysyisi samanlaisena kunhan hän vain jatkossakin kohtelee muita ihmisiä hyvin ja säilyttää kykynsä ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Nuo kaksi asiaa mielestäni riittää siihen, että puolison muuttuminen ei tarkoita automaattisesti eroa vaan voidaan löytää molempia osapuolia tyydyttävä tapa elää. 

Puolison oppii tuntemaan kunnolla vasta kriisien ja suurten muutosten myötä. Parikymppinen voi joutua odottamaan näitä aika kauan ja jossain vaiheessa onkin vain tehtävä päätös lopullisesta sitoutumisesta jos niitä lapsiakin jossain vaiheessa haluaa.

Ihan vain uteliaisuuttani. Mikä on akateeminen ajattelutapa?

Olen itse duunari, mutta ystävinä paljon akateemisia ja en ole itse huomannut tällaista akateemista ajattelutapaa. Siksi utelen, jotta voisin huomata sen ystävistäni.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Itse muistan ajatelleeni ennen naimisiinmenoa, että jos nyt menen naimisiin tämän miehen kanssa, hyväksyn sen tosiasian, että 40 vuoden päästä olen naimisissa ihan erilaisen ihmisen kanssa.

Menimme naimisiin melko nuorina (minä 21v, mies 23v) muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Nyt olemme olleet 15 vuotta naimisissa ja molemmat olemme muuttuneet paljonkin. Silti tietyt perusominaisuudet ovat molemmilla säilyneet: akateeminen ajattelutapa, arvot, toisen kunnioittaminen ja toisen asettaminen etusijalle sekä joustavuus toisen muuttumiselle. En ole koskaan halunnut, että mieheni pysyisi samanlaisena kunhan hän vain jatkossakin kohtelee muita ihmisiä hyvin ja säilyttää kykynsä ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Nuo kaksi asiaa mielestäni riittää siihen, että puolison muuttuminen ei tarkoita automaattisesti eroa vaan voidaan löytää molempia osapuolia tyydyttävä tapa elää. 

Puolison oppii tuntemaan kunnolla vasta kriisien ja suurten muutosten myötä. Parikymppinen voi joutua odottamaan näitä aika kauan ja jossain vaiheessa onkin vain tehtävä päätös lopullisesta sitoutumisesta jos niitä lapsiakin jossain vaiheessa haluaa.

 

 

Ihan vain uteliaisuuttani. Mikä on akateeminen ajattelutapa?

Olen itse duunari, mutta ystävinä paljon akateemisia ja en ole itse huomannut tällaista akateemista ajattelutapaa. Siksi utelen, jotta voisin huomata sen ystävistäni.

ohis kommentoi:

minä olen akateeminen, samoin useimmat ystäväni. Mieheni on käynyt peruskoulun jälkeen kauppaopiston. Meillä kaikilla on samanlainen ajattelutapa....

kyseinen kirjoittaja vissiin viittaa pohdiskelevaan ajattelutapaan, joss asioita pyritään tarkastelemaan objektiivisesti.

Ei ehkä menty liian nopeasti naimisiin, mutta nopeasti kuitenkin ja menin väärän kanssa naimisiin. Ollaan oltu naimisissa nyt 13v ja muistan edelleenkin miten häiden järjestely ym. tuntui tärkeämmältä kuin se, että ns. saan mieheni omakseen. Tuntui hirveän tärkeältä päästä naimisiin ja perustaa perhe. Tuntui, että kaikki piti tehdä niin kuin aina on tehty. Miestäni en ole koskaan suuresti himoinnut ja nyt vuosien jälkeen sitä himoa kaipaisi tosi paljon.

En todellakaan enää menisi naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen enkä varsinkaan ilman suurta intohimoa.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Itse muistan ajatelleeni ennen naimisiinmenoa, että jos nyt menen naimisiin tämän miehen kanssa, hyväksyn sen tosiasian, että 40 vuoden päästä olen naimisissa ihan erilaisen ihmisen kanssa.

Menimme naimisiin melko nuorina (minä 21v, mies 23v) muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Nyt olemme olleet 15 vuotta naimisissa ja molemmat olemme muuttuneet paljonkin. Silti tietyt perusominaisuudet ovat molemmilla säilyneet: akateeminen ajattelutapa, arvot, toisen kunnioittaminen ja toisen asettaminen etusijalle sekä joustavuus toisen muuttumiselle. En ole koskaan halunnut, että mieheni pysyisi samanlaisena kunhan hän vain jatkossakin kohtelee muita ihmisiä hyvin ja säilyttää kykynsä ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Nuo kaksi asiaa mielestäni riittää siihen, että puolison muuttuminen ei tarkoita automaattisesti eroa vaan voidaan löytää molempia osapuolia tyydyttävä tapa elää. 

Puolison oppii tuntemaan kunnolla vasta kriisien ja suurten muutosten myötä. Parikymppinen voi joutua odottamaan näitä aika kauan ja jossain vaiheessa onkin vain tehtävä päätös lopullisesta sitoutumisesta jos niitä lapsiakin jossain vaiheessa haluaa.

 

 

Ihan vain uteliaisuuttani. Mikä on akateeminen ajattelutapa?

Olen itse duunari, mutta ystävinä paljon akateemisia ja en ole itse huomannut tällaista akateemista ajattelutapaa. Siksi utelen, jotta voisin huomata sen ystävistäni.

Myönnän, että huono sanavalinta. Tarkoitin ihan vain kykyä nähdä jokin asia tai ilmiö aina monesta eri näkökulmasta käsin, yleinen älykkyys, kyky tehdä havaintoja monipuolisesti, kiinnostus erilaisia ilmiöitä kohtaan, korkea moraali jne. En tarkoittanut, että nämä olisivat automaattisesti sidoksissa akateemisuuteen tai ettei duunarit pystyisi samaan. Pahoitteluni, en tarkoittanut loukata. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa odottaa rakastumisvaiheen yli. Joku 4 vuotta olisi mielestäni melkein se minimiaika seurustelua ennen häitä. Itsehän menin 2,5v. seurustelun jälkeen ja sittemmin olen saanut huomata, että aika erilaisiahan me ollaan. Naama alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, toisen tavat ja olemus, ihan sama miten high and in love sitä on joskus ollut... Tosi tyypillinen kuvio, joka toisaalta tulee eteen kaikissa parisuhteissa, ihan sama naimisissa tai ei. Sitten vaan pitää rämpiä sen yli ja siinä mitataan tahtoa. Ehkä naimisissa ollessa sitä tahtoa on enemmän? En tiedä olisinko mieheni kanssa enää, jos emme olisi naimisissa? Toisaalta olen onnellinen, että olen mieheni kanssa yhdessä, en muuten ehkä kokisi uudelleen rakastumista häneen, jonka uskon ja luotan tulevan ennen pitkään eteen.

No, me mentiin naimisiin reilu 2 v seurusteltuamme. Ei se meille ollut liian aikaisin. Nyt yli 11v yhdessä, 3 lasta ja olemme onnellisia, ja rakastuneita. Tahtoa ei tähän mennessä ole mittailtu, ehkä tulevaisuudessa sitäkin.

Yksilöllistä tämäkin!

Yllätyksenä tuli miehen narsistinen käytös. Tiedän ettei ketään pidä leimata narsistiksi, enkä ole psykiatri, mutta miehen käyttäytyminen oli lopulta kuin suoraan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kertovasta kirjasta.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Itse muistan ajatelleeni ennen naimisiinmenoa, että jos nyt menen naimisiin tämän miehen kanssa, hyväksyn sen tosiasian, että 40 vuoden päästä olen naimisissa ihan erilaisen ihmisen kanssa.

Menimme naimisiin melko nuorina (minä 21v, mies 23v) muutaman vuoden tuntemisen jälkeen. Nyt olemme olleet 15 vuotta naimisissa ja molemmat olemme muuttuneet paljonkin. Silti tietyt perusominaisuudet ovat molemmilla säilyneet: akateeminen ajattelutapa, arvot, toisen kunnioittaminen ja toisen asettaminen etusijalle sekä joustavuus toisen muuttumiselle. En ole koskaan halunnut, että mieheni pysyisi samanlaisena kunhan hän vain jatkossakin kohtelee muita ihmisiä hyvin ja säilyttää kykynsä ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Nuo kaksi asiaa mielestäni riittää siihen, että puolison muuttuminen ei tarkoita automaattisesti eroa vaan voidaan löytää molempia osapuolia tyydyttävä tapa elää. 

Puolison oppii tuntemaan kunnolla vasta kriisien ja suurten muutosten myötä. Parikymppinen voi joutua odottamaan näitä aika kauan ja jossain vaiheessa onkin vain tehtävä päätös lopullisesta sitoutumisesta jos niitä lapsiakin jossain vaiheessa haluaa.

Ihan vain uteliaisuuttani. Mikä on akateeminen ajattelutapa?

Olen itse duunari, mutta ystävinä paljon akateemisia ja en ole itse huomannut tällaista akateemista ajattelutapaa. Siksi utelen, jotta voisin huomata sen ystävistäni.

 

 

Myönnän, että huono sanavalinta. Tarkoitin ihan vain kykyä nähdä jokin asia tai ilmiö aina monesta eri näkökulmasta käsin, yleinen älykkyys, kyky tehdä havaintoja monipuolisesti, kiinnostus erilaisia ilmiöitä kohtaan, korkea moraali jne. En tarkoittanut, että nämä olisivat automaattisesti sidoksissa akateemisuuteen tai ettei duunarit pystyisi samaan. Pahoitteluni, en tarkoittanut loukata. 

No en kyllä kokenut loukkaukseksi. Ihan uteliaisuuttani kysyin, kun lause pisti silmään. Jäin miettimään, että mitä se voisi olla, koska en ole huomannut ystäväpiirissäni mitään eroa akateemisten ja duunareiden välillä ajattelutavoissa. Varsinkaan mitään akateemista ajattelutapaa.

Lisäksi olen tutustunut erään harrastuksen kautta isoon porukkaan ja emme tienneet alussa kukaan toistemme ammatteja, koska ryhmä oli harrastekeskeinen. En todellakaan olisi voinut sanoa kenenkään ajattelutavasta, että onko se akateeminen vai ei.

Siksi halusin kysyä tarkemmin, että mitä meinaat sillä :)

t. se duunari

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa joka ei koe itsensä tai puolisonsa hirveästi muuttuneen vuosien aikana? Olemme olleet yhdessä 16 v, tavattiin 20-vuotiaina mutta kyllä perusluonteet (esim olemme edelleen optimistisia) on pysyneet samoina. Pinnalliset asiat on muuttuneet, esim ennen tuli riekuttua baareissa yhtenään ja nyt ei, mutta isoissa asioissa ei ole suuria muutoksia tai paljastuksia ole tapahtunut. Toisaalta olemme aina keskustelleet paljon joten puolison ajatukset ja periaatteet esim lapsien hankinnasta tulivat tutuiksi jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa.

Et ole ainoa. Ihmiset ovat vain erilaisia ja toisille käy huonommin. Niin kuin joku aikaisempi vastaaja sanoi, rakkaus on aina tuuripeliä.

Häiden aikaan olimme olleet yhdessä 4v, joka ikään verrattuna tuntuu hullulta. Olimme tuolloin 20v ja 26v, todella nuoria. Odotin jo esikoistamme raskauden puolivälissä. Mutta kun ajattelen meitä tuolloin reilu 5v sitten niin samanlaisia ihmisiä olemme olleet silloin ja nyt. Molemmat vastuuntuntoisia, vähän hassuttelijoita ja niitä jotka ei suostu kankeaan kaavaan. Lapsemme on pian 5v ja yhdessä nyt 9v, minusta meillä menee mukavasti. Odotamme toista ja viimeistä lastamme. Nyt on perheen aika ja se vaatii tiettyjä myönnytyksiä parisuhteessa. Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä miten kaikkia todennäköisyyksiä vastaan olemme saaneet ensirakkauden toimimaan, toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen saakka :)

Vierailija kirjoitti:

Häiden aikaan olimme olleet yhdessä 4v, joka ikään verrattuna tuntuu hullulta. Olimme tuolloin 20v ja 26v, todella nuoria. Odotin jo esikoistamme raskauden puolivälissä. Mutta kun ajattelen meitä tuolloin reilu 5v sitten niin samanlaisia ihmisiä olemme olleet silloin ja nyt. Molemmat vastuuntuntoisia, vähän hassuttelijoita ja niitä jotka ei suostu kankeaan kaavaan. Lapsemme on pian 5v ja yhdessä nyt 9v, minusta meillä menee mukavasti. Odotamme toista ja viimeistä lastamme. Nyt on perheen aika ja se vaatii tiettyjä myönnytyksiä parisuhteessa. Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä miten kaikkia todennäköisyyksiä vastaan olemme saaneet ensirakkauden toimimaan, toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen saakka :)

eihän ihminen nyt tuon ikäisenä muutukaan, paitsi itsenäistyy. Muutos tapahtuu myöhemmin. Sitä muutosta kutsutaan myös keski-iän kriisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että sopiva seurusteluaika on yksilöllistä, mutta nyrkkisääntö voisi olla, että parikymppisenä 3v, kolmikymppisenä 2v ja nelikymppisenä 1v. Perustuu itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen kasvuun. Ja varsinkin silloin näin, jos tarkoitus hankkia lapsia.

Mä niin komppaan tätä. Toki asia ei ole niin yksinkertainen ja avioliiton onnistuminen on kyllä aivan muista asioista kiinni, kuin siitä kuinka kauan on oltu yhdessä ennen avioliittoa.

Ensimmäinen avioliitto kariutui koska olin niin nuori, enkä tajunnut että mies ei ole minulle sopiva ihminen. Vaikka seurusteltiin kolme vuotta ennen avioitumista, niin huomasimme virheemme vasta kun ensimmäinen lapsi oli syntynyt. Sitä ennen lähinnä bailattiin kavereiden kanssa, joten ei sillä nyt niin väliä ollut että millainen mies oli.

Toisella kertaa seurusteltiin kaksi vuotta, mutta molemmilla oli jo ikää, kokemusta ja tietoa siitä, että millaisen ihmisen kanssa homma voi toimia. Enää ei todellakaan leijailla missään rakastuneiden taivaassa, mutta suhteessa on kuitenkin niin paljon hyvää, että varmaan ollaan yhdessä kunnes kuolema erottaa.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Häiden aikaan olimme olleet yhdessä 4v, joka ikään verrattuna tuntuu hullulta. Olimme tuolloin 20v ja 26v, todella nuoria. Odotin jo esikoistamme raskauden puolivälissä. Mutta kun ajattelen meitä tuolloin reilu 5v sitten niin samanlaisia ihmisiä olemme olleet silloin ja nyt. Molemmat vastuuntuntoisia, vähän hassuttelijoita ja niitä jotka ei suostu kankeaan kaavaan. Lapsemme on pian 5v ja yhdessä nyt 9v, minusta meillä menee mukavasti. Odotamme toista ja viimeistä lastamme. Nyt on perheen aika ja se vaatii tiettyjä myönnytyksiä parisuhteessa. Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä miten kaikkia todennäköisyyksiä vastaan olemme saaneet ensirakkauden toimimaan, toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen saakka :)

 

 

eihän ihminen nyt tuon ikäisenä muutukaan, paitsi itsenäistyy. Muutos tapahtuu myöhemmin. Sitä muutosta kutsutaan myös keski-iän kriisiksi.

Ymmärtääkseni keski-iän kriisi osuu sinne 40-50v korville, useimmat nyt menevät naimisiin n. 30-vuotiaina joten hekään eivät ole yhtään sen enempää suojassa tältä kriisiltä kuin nuorempana naimisiin menneet. Kyllä minä väittäisin että nuoreen aikuisuuteen liittyy eniten sitä kasvua ja suurin riski eroon. Ollaanhan me muuututtu ihmisinä, koska olemme aikuisiksi kasvaneet, mutta silti ihan samoja tyyppejä. Olin lukiossa kun aloitimme seurustelun. Nyt olemme molemmat opintomme suorittaneet ja töissä. Onhan tässä aikuistuttu aika kohinalla jo normaalina kiertokulkuna, saatika kun yhden lapsen olemme onnistuneet kasvattamaan jo näinkin isoksi. Mutta tiet eivät ole lähteneet eri suuntiin vaikka meillä molemmilla on aina ollut omat selkeät intressit, hyvä niin koska suurella todennäköisyydellä sitä olisi nyt löytänyt itsensä liian erilaisena kuin toinen, mutta toisin kävi! Kyllä 26v ja 32v on jo monella mittapuulla ihan aikuinen ;)

Ajatteleekohan jotkut sitten niin, että sillä ei ole niin väliä kenen kanssa ne lapset tekee, koska jos haluaa lapsia niin sitten on ne lapset, eikä niiden isän kanssa tarvitse sitten välttämättä seurustella eron jälkeen muuta kuin mitä lastenhoitoon liittyy. Jos taas menee naimisiin, niin on loppuiän jumissa sen ihmisen kanssa- tämä siis niillä, joille avioero on suuri häpeän aihe ja joka ei tule kysymykseenkään. Näin ollen ei uskalleta mennä naimisiin vaikka olisi 10 lasta, jos ei olla ihan varmoja että toinen on se oikea.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Häiden aikaan olimme olleet yhdessä 4v, joka ikään verrattuna tuntuu hullulta. Olimme tuolloin 20v ja 26v, todella nuoria. Odotin jo esikoistamme raskauden puolivälissä. Mutta kun ajattelen meitä tuolloin reilu 5v sitten niin samanlaisia ihmisiä olemme olleet silloin ja nyt. Molemmat vastuuntuntoisia, vähän hassuttelijoita ja niitä jotka ei suostu kankeaan kaavaan. Lapsemme on pian 5v ja yhdessä nyt 9v, minusta meillä menee mukavasti. Odotamme toista ja viimeistä lastamme. Nyt on perheen aika ja se vaatii tiettyjä myönnytyksiä parisuhteessa. Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä miten kaikkia todennäköisyyksiä vastaan olemme saaneet ensirakkauden toimimaan, toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen saakka :)

eihän ihminen nyt tuon ikäisenä muutukaan, paitsi itsenäistyy. Muutos tapahtuu myöhemmin. Sitä muutosta kutsutaan myös keski-iän kriisiksi.

 

 

Ymmärtääkseni keski-iän kriisi osuu sinne 40-50v korville, useimmat nyt menevät naimisiin n. 30-vuotiaina joten hekään eivät ole yhtään sen enempää suojassa tältä kriisiltä kuin nuorempana naimisiin menneet. Kyllä minä väittäisin että nuoreen aikuisuuteen liittyy eniten sitä kasvua ja suurin riski eroon. Ollaanhan me muuututtu ihmisinä, koska olemme aikuisiksi kasvaneet, mutta silti ihan samoja tyyppejä. Olin lukiossa kun aloitimme seurustelun. Nyt olemme molemmat opintomme suorittaneet ja töissä. Onhan tässä aikuistuttu aika kohinalla jo normaalina kiertokulkuna, saatika kun yhden lapsen olemme onnistuneet kasvattamaan jo näinkin isoksi. Mutta tiet eivät ole lähteneet eri suuntiin vaikka meillä molemmilla on aina ollut omat selkeät intressit, hyvä niin koska suurella todennäköisyydellä sitä olisi nyt löytänyt itsensä liian erilaisena kuin toinen, mutta toisin kävi! Kyllä 26v ja 32v on jo monella mittapuulla ihan aikuinen ;)

siinä olen samaa mieltä, että suurin osa ei ole suojassa keski-iän kriisiltä. Tai se kriisi voi olla toisilla aiemminkin. 

Siinä olen eri mieltä. Että 26 v olisi täysin aikuinen- ellet sitten ole kokenut todella rajua päähänpotkimista lapsuudessa. Ihminen itsenäistyy lopullisesti vasta 28-30 v. Ihan tutkimusten valossa.