Mies ei ymmärrä, kun lapsi nauraa hankalissa tilanteissa
4 v lapsella on erityispiirteisyyttä (en nyt tarkemmin avaa, koska ei ole oleellista) ja siirtymätilanteet on haastavia. Rajoitettaessa lapsi saattaa nauraa, jolloin mies tulkitsee että lapsi suhtautuu rajoittamiseen vain "leikkinä". Lapsi taistelee kynsin ja hampain lähtemistä vastaan ja nauraminen ilmenee erityisesti silloin kun isänsä ärähtää hänelle. Miten saisin miehen ymmärtämään, että lapsen nauramisessa (ja muussa tunteenilmaisussa) ei aina ole kyse siitä miltä se päällepäin näyttää?
Kommentit (77)
En tiedä, onko yksittäisiin tilanteisiin mitään oikeaa ratkaisua, kun tilanne on mennyt liian pitkälle.
Ihmiset nauraa kun niitä jännittää, tai ne on epävarmoja, tai yrittää peittää jotain muuta tunnetta (säikähdys, suru, paniikki).
Eli se mies, joka jatkuvasti nauraa hekottaa omalle lapselleen, voi olla vain tosi kehno tunteiden käsittelyn kanssa. Ei kestä lapsen itkua, ei osaa auttaa, tuntee olon vähän hölmöksi ja turhaksi ja nauraa hekottaa. Ei osaa lopettaa, vaikka toinen huutaisi että mitä sä siinä virnistelet!
Ei se nyt sentään ole suora merkki sadismista tai psykopatiasta, enemmänkin normaali reaktio sellaiselle, joka ei ymmärrä omia tunteitaan.
Mutta lapsi parka.. aika kamala tilanne. Mies tarttis ihan ammattiapua tuossa asiassa. Ei riitä mitenkään että puhutte vaan siitä nauramisesta, vaan hän tarttee oikeesti apua omien tunteiden kanssa ja niiden lukkojen avaamisen kanssa. Mutta luultavasti kokee ettei tartte, ei halua, ei kiinnosta..
Jos lapsi isompana päättää ettei enää halua isän luo mennä tai tavata tätä, niin sehän vois olla yksi ehto tapaamiselle.. että isän on mentävä ensin hoitoon ja sitouduttava vaikka 6kk terapiaan, sitten lasta voi alkaa taas suostuttelemaan tapaamiseen.
Lisäks se lapsikin hyötyisi ammattilaisen juttutuokiosta tai paristakin. Joku ulkopuolinen ja empaattinen psykologi vois auttaa ja selittää miksi isä käyttäytyy niin, ei isä sinua pilkkaa ja inhoa jne. Ei ehkä riitä että äiti kertoo, äiti ei ole yhtä uskottava (liian läheinen ja liian puolueellinen). Lapsi voi saada tosta koko elämän kestävän ongelman ihmissuhteissa ja luottamuspulan, kokee tulleensa hylätyksi ja ettei kelpaa omana itsenään. Parempi hoitaa nyt, eikä vasta teininä kun homma purkautuu arvaamattomalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olen joutunut perehtymään Asperger-piirteisyyteen, niin ainakin heillä "väärät ilmeet" ovat aika tyypillisiä. Siis hymyillään, kun toinen kertoo jotain surullista tms. Se hymy EI tarkoita sellaista "on kivaa"-hymyä, en tiedä miksi se vain tulee.
Tällainen aspergerpiirteisyys vaikuttaa olevan suomalaisilla melko yleistä. Olen tavannut lukemattomia aikuisia ihmisiä, joiden ensireaktio toisen alakuloon tai suuttumukseen on nauru ja jotka toisaalta eivät kykene ottamaan osaa toisen iloon, vaan hymähtävät välinpitämättömästi tai ärsyyntyvät siitä. Välttämättä kyse ei siis ole Aspergerin syndroomasta sinänsä vaan ihan vain siitä, etteivät ihmiset täällä osaa oikein käsitellä tunteitaan eivätkä osaa täten suhtautua muidenkaan tunteisiin.
No toki voi näin olla, mutta erottaisin sen kyllä tästä Asperger-piirteisten reaktiosta. Pojallani on siis AS ja vaikkei hän aina ole siis ihan kartalla näissä tunnejutuissa, monet Aspergerit ovat hyväsydämisiä ja ovat surullisia, jos heidät tulkitaan väärin. On ihan eri asia suhtautua kyynisesti toisten iloihin, nauraa vastoinkäymisille jne. kuin olla ehkä niin epävarma (?) siitä, mikä ilme pitäisi olla, että tulee tahaton hymy. Valitettavasti kun on ihmisiä, jotka ihan oikeasti ilahtuvat toisten murheista, heitä ainakin Suomessa riittää :(
Naurahdus on hyvin alkukantainen viesti, joka kertoo epävarmuudesta, kyvyttömyydestä hahmottaa tilannetta ja siitä johtuvasta nopeasta stressistä.
En ole itse revahtanut paniikkinauruun kuin kerran. Kuolemaa tekevä omainen tarttui minuun yhtäkkiä kiinni kouristuksenomaisesti ja tuijotti suoraan silmiin mitään näkemättömillä silmillään. Oma pääni tyhjeni totaalisesti enkä pystynyt ajattelemaan mitään. Jähmetyin ja olin kuin kauris ajovaloissa, kunnes herkesin kimeähköön, nopeatempoiseen nauruun.
Siinä me sitten oltiin, kuoleva kiinni rintapielissäni ja toisiamme silmiimme tuijottaen, minä nauraen kuin mielipuoli.
Tyrskähtelyni loppui ja aivotoiminta palasi takaisin vasta, kun tilanne oli ohi.
Se oli aivan kamala tilanne. Olen ollut kerran shokissa ja tämä kikatuskohtaus halvaannutti järjenjuoksuni samalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen mitään diagnooseja tarvita, vaan koulutusta kommunikointitaidoista ja ihmistuntemuksesta. Muuten rakkaus jää kaiken negatiivisuuden jalkoihin.
Erittäin hyvä ja lämmin vastaus, kiitos siitä. Ongelmana on, että nykyisin esim päiväkodin ja koulun (eli kunnan) kanssa toimittaessa apua saavat ne, joilla on diagnoosi paperilla. Vielä parikymmentä vuotta sitten tilanne oli toinen: sopivan ja yksilöllisen avun antaminen oli olennaisempaa kuin se, mikä dg lapsella on. Näin minulle kertoi neuvolalääkäri muutama viikko sitten.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset nauraa kun niitä jännittää, tai ne on epävarmoja, tai yrittää peittää jotain muuta tunnetta (säikähdys, suru, paniikki).
Eli se mies, joka jatkuvasti nauraa hekottaa omalle lapselleen, voi olla vain tosi kehno tunteiden käsittelyn kanssa. Ei kestä lapsen itkua, ei osaa auttaa, tuntee olon vähän hölmöksi ja turhaksi ja nauraa hekottaa. Ei osaa lopettaa, vaikka toinen huutaisi että mitä sä siinä virnistelet!
Ei se nyt sentään ole suora merkki sadismista tai psykopatiasta, enemmänkin normaali reaktio sellaiselle, joka ei ymmärrä omia tunteitaan.Mutta lapsi parka.. aika kamala tilanne. Mies tarttis ihan ammattiapua tuossa asiassa. Ei riitä mitenkään että puhutte vaan siitä nauramisesta, vaan hän tarttee oikeesti apua omien tunteiden kanssa ja niiden lukkojen avaamisen kanssa. Mutta luultavasti kokee ettei tartte, ei halua, ei kiinnosta..
Jos lapsi isompana päättää ettei enää halua isän luo mennä tai tavata tätä, niin sehän vois olla yksi ehto tapaamiselle.. että isän on mentävä ensin hoitoon ja sitouduttava vaikka 6kk terapiaan, sitten lasta voi alkaa taas suostuttelemaan tapaamiseen.Lisäks se lapsikin hyötyisi ammattilaisen juttutuokiosta tai paristakin. Joku ulkopuolinen ja empaattinen psykologi vois auttaa ja selittää miksi isä käyttäytyy niin, ei isä sinua pilkkaa ja inhoa jne. Ei ehkä riitä että äiti kertoo, äiti ei ole yhtä uskottava (liian läheinen ja liian puolueellinen). Lapsi voi saada tosta koko elämän kestävän ongelman ihmissuhteissa ja luottamuspulan, kokee tulleensa hylätyksi ja ettei kelpaa omana itsenään. Parempi hoitaa nyt, eikä vasta teininä kun homma purkautuu arvaamattomalla tavalla.
Erinomainen kirjoitus, liikutuin... Sinulla on paljon elämänviisautta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen mitään diagnooseja tarvita, vaan koulutusta kommunikointitaidoista ja ihmistuntemuksesta. Muuten rakkaus jää kaiken negatiivisuuden jalkoihin.
Erittäin hyvä ja lämmin vastaus, kiitos siitä. Ongelmana on, että nykyisin esim päiväkodin ja koulun (eli kunnan) kanssa toimittaessa apua saavat ne, joilla on diagnoosi paperilla. Vielä parikymmentä vuotta sitten tilanne oli toinen: sopivan ja yksilöllisen avun antaminen oli olennaisempaa kuin se, mikä dg lapsella on. Näin minulle kertoi neuvolalääkäri muutama viikko sitten.
Ap
Voi, se on valitettavasti näin... Normaaleja ongelmia perheissä - jotka ovat todella yleisiä - ei edes pyritä ehkäisemään. Luulen, että tällä on jotain tekemistä nykyisen tieteellisen katsomuksen & lääkebisneksen kanssa.
Mutta siihen tulee muutos, ap. Tulevaisuudessa lasten ei tarvitse saada diagnoosia, jotta heillä olisi oikeus entistä parempaan hyvinvointiin.
Enkä tarkoita, että diagnoosikaan olisi huono! Se on vain tällä hetkellä tapa kuvailla ilmiöitä. Perheissä on vaikeuksia oli niillä koodi tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset nauraa kun niitä jännittää, tai ne on epävarmoja, tai yrittää peittää jotain muuta tunnetta (säikähdys, suru, paniikki).
Eli se mies, joka jatkuvasti nauraa hekottaa omalle lapselleen, voi olla vain tosi kehno tunteiden käsittelyn kanssa. Ei kestä lapsen itkua, ei osaa auttaa, tuntee olon vähän hölmöksi ja turhaksi ja nauraa hekottaa. Ei osaa lopettaa, vaikka toinen huutaisi että mitä sä siinä virnistelet!
Ei se nyt sentään ole suora merkki sadismista tai psykopatiasta, enemmänkin normaali reaktio sellaiselle, joka ei ymmärrä omia tunteitaan.Mutta lapsi parka.. aika kamala tilanne. Mies tarttis ihan ammattiapua tuossa asiassa. Ei riitä mitenkään että puhutte vaan siitä nauramisesta, vaan hän tarttee oikeesti apua omien tunteiden kanssa ja niiden lukkojen avaamisen kanssa. Mutta luultavasti kokee ettei tartte, ei halua, ei kiinnosta..
Jos lapsi isompana päättää ettei enää halua isän luo mennä tai tavata tätä, niin sehän vois olla yksi ehto tapaamiselle.. että isän on mentävä ensin hoitoon ja sitouduttava vaikka 6kk terapiaan, sitten lasta voi alkaa taas suostuttelemaan tapaamiseen.Lisäks se lapsikin hyötyisi ammattilaisen juttutuokiosta tai paristakin. Joku ulkopuolinen ja empaattinen psykologi vois auttaa ja selittää miksi isä käyttäytyy niin, ei isä sinua pilkkaa ja inhoa jne. Ei ehkä riitä että äiti kertoo, äiti ei ole yhtä uskottava (liian läheinen ja liian puolueellinen). Lapsi voi saada tosta koko elämän kestävän ongelman ihmissuhteissa ja luottamuspulan, kokee tulleensa hylätyksi ja ettei kelpaa omana itsenään. Parempi hoitaa nyt, eikä vasta teininä kun homma purkautuu arvaamattomalla tavalla.
Erinomainen kirjoitus, liikutuin... Sinulla on paljon elämänviisautta!
Aivan turhan hankalaa.
Muistuta vain lapselle, heti tilanteessa opettaen, jännittääkö sinua taas kun naurat. Kun tämä tehdään selväksi hän käsittelee itse miksi oikein nauraa tai jännittää. End of story.
Vierailija kirjoitti:
Naurahdus on hyvin alkukantainen viesti, joka kertoo epävarmuudesta, kyvyttömyydestä hahmottaa tilannetta ja siitä johtuvasta nopeasta stressistä.
En ole itse revahtanut paniikkinauruun kuin kerran. Kuolemaa tekevä omainen tarttui minuun yhtäkkiä kiinni kouristuksenomaisesti ja tuijotti suoraan silmiin mitään näkemättömillä silmillään. Oma pääni tyhjeni totaalisesti enkä pystynyt ajattelemaan mitään. Jähmetyin ja olin kuin kauris ajovaloissa, kunnes herkesin kimeähköön, nopeatempoiseen nauruun.
Siinä me sitten oltiin, kuoleva kiinni rintapielissäni ja toisiamme silmiimme tuijottaen, minä nauraen kuin mielipuoli.
Tyrskähtelyni loppui ja aivotoiminta palasi takaisin vasta, kun tilanne oli ohi.
Se oli aivan kamala tilanne. Olen ollut kerran shokissa ja tämä kikatuskohtaus halvaannutti järjenjuoksuni samalla tavalla.
Hurjaa... traagista, ja oli epämukava lukea, mutta kuvailit tilanteen niin hienosti - ja ihmismieli on todella ihmeellinen! Uskon, että se on aina looginen, vaikka emme sitä loogisuutta aina tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Mutta siihen tulee muutos, ap. Tulevaisuudessa lasten ei tarvitse saada diagnoosia, jotta heillä olisi oikeus entistä parempaan hyvinvointiin.
Toivottavasti näin on. Kunnat ovat sen verran ahtaalla. Meillä on hyvä tuuri siinä että asumme kaupungissa, jossa on asiantuntemusta ja apua saatavilla kohtuullisessa ajassa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset nauraa kun niitä jännittää, tai ne on epävarmoja, tai yrittää peittää jotain muuta tunnetta (säikähdys, suru, paniikki).
Eli se mies, joka jatkuvasti nauraa hekottaa omalle lapselleen, voi olla vain tosi kehno tunteiden käsittelyn kanssa. Ei kestä lapsen itkua, ei osaa auttaa, tuntee olon vähän hölmöksi ja turhaksi ja nauraa hekottaa. Ei osaa lopettaa, vaikka toinen huutaisi että mitä sä siinä virnistelet!
Ei se nyt sentään ole suora merkki sadismista tai psykopatiasta, enemmänkin normaali reaktio sellaiselle, joka ei ymmärrä omia tunteitaan.Mutta lapsi parka.. aika kamala tilanne. Mies tarttis ihan ammattiapua tuossa asiassa. Ei riitä mitenkään että puhutte vaan siitä nauramisesta, vaan hän tarttee oikeesti apua omien tunteiden kanssa ja niiden lukkojen avaamisen kanssa. Mutta luultavasti kokee ettei tartte, ei halua, ei kiinnosta..
Jos lapsi isompana päättää ettei enää halua isän luo mennä tai tavata tätä, niin sehän vois olla yksi ehto tapaamiselle.. että isän on mentävä ensin hoitoon ja sitouduttava vaikka 6kk terapiaan, sitten lasta voi alkaa taas suostuttelemaan tapaamiseen.Lisäks se lapsikin hyötyisi ammattilaisen juttutuokiosta tai paristakin. Joku ulkopuolinen ja empaattinen psykologi vois auttaa ja selittää miksi isä käyttäytyy niin, ei isä sinua pilkkaa ja inhoa jne. Ei ehkä riitä että äiti kertoo, äiti ei ole yhtä uskottava (liian läheinen ja liian puolueellinen). Lapsi voi saada tosta koko elämän kestävän ongelman ihmissuhteissa ja luottamuspulan, kokee tulleensa hylätyksi ja ettei kelpaa omana itsenään. Parempi hoitaa nyt, eikä vasta teininä kun homma purkautuu arvaamattomalla tavalla.
Erinomainen kirjoitus, liikutuin... Sinulla on paljon elämänviisautta!
Aivan turhan hankalaa.
Muistuta vain lapselle, heti tilanteessa opettaen, jännittääkö sinua taas kun naurat. Kun tämä tehdään selväksi hän käsittelee itse miksi oikein nauraa tai jännittää. End of story.
Miten tämä liittyi kirjoittamaani?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta siihen tulee muutos, ap. Tulevaisuudessa lasten ei tarvitse saada diagnoosia, jotta heillä olisi oikeus entistä parempaan hyvinvointiin.
Toivottavasti näin on. Kunnat ovat sen verran ahtaalla. Meillä on hyvä tuuri siinä että asumme kaupungissa, jossa on asiantuntemusta ja apua saatavilla kohtuullisessa ajassa.
Ap
Hyvä!
Kiitos ap, kun toit esille ongelman, joka on monessa perheessä. Eikä moni ehkä edes tajua, että tilannetta voisi muutta, kun kaikkeen tottuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset nauraa kun niitä jännittää, tai ne on epävarmoja, tai yrittää peittää jotain muuta tunnetta (säikähdys, suru, paniikki).
Eli se mies, joka jatkuvasti nauraa hekottaa omalle lapselleen, voi olla vain tosi kehno tunteiden käsittelyn kanssa. Ei kestä lapsen itkua, ei osaa auttaa, tuntee olon vähän hölmöksi ja turhaksi ja nauraa hekottaa. Ei osaa lopettaa, vaikka toinen huutaisi että mitä sä siinä virnistelet!
Ei se nyt sentään ole suora merkki sadismista tai psykopatiasta, enemmänkin normaali reaktio sellaiselle, joka ei ymmärrä omia tunteitaan.Mutta lapsi parka.. aika kamala tilanne. Mies tarttis ihan ammattiapua tuossa asiassa. Ei riitä mitenkään että puhutte vaan siitä nauramisesta, vaan hän tarttee oikeesti apua omien tunteiden kanssa ja niiden lukkojen avaamisen kanssa. Mutta luultavasti kokee ettei tartte, ei halua, ei kiinnosta..
Jos lapsi isompana päättää ettei enää halua isän luo mennä tai tavata tätä, niin sehän vois olla yksi ehto tapaamiselle.. että isän on mentävä ensin hoitoon ja sitouduttava vaikka 6kk terapiaan, sitten lasta voi alkaa taas suostuttelemaan tapaamiseen.Lisäks se lapsikin hyötyisi ammattilaisen juttutuokiosta tai paristakin. Joku ulkopuolinen ja empaattinen psykologi vois auttaa ja selittää miksi isä käyttäytyy niin, ei isä sinua pilkkaa ja inhoa jne. Ei ehkä riitä että äiti kertoo, äiti ei ole yhtä uskottava (liian läheinen ja liian puolueellinen). Lapsi voi saada tosta koko elämän kestävän ongelman ihmissuhteissa ja luottamuspulan, kokee tulleensa hylätyksi ja ettei kelpaa omana itsenään. Parempi hoitaa nyt, eikä vasta teininä kun homma purkautuu arvaamattomalla tavalla.
Erinomainen kirjoitus, liikutuin... Sinulla on paljon elämänviisautta!
Aivan turhan hankalaa.
Muistuta vain lapselle, heti tilanteessa opettaen, jännittääkö sinua taas kun naurat. Kun tämä tehdään selväksi hän käsittelee itse miksi oikein nauraa tai jännittää. End of story.
Se on nyt vähän myöhäistä, kun kyse on AIKUISESTA joka nauraa omalle lapselleen. Ja se aikuinen kieltää mauravansa, ei suostu asiasta enempää puhumaan, nauraa vaan lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naurahdus on hyvin alkukantainen viesti, joka kertoo epävarmuudesta, kyvyttömyydestä hahmottaa tilannetta ja siitä johtuvasta nopeasta stressistä.
En ole itse revahtanut paniikkinauruun kuin kerran. Kuolemaa tekevä omainen tarttui minuun yhtäkkiä kiinni kouristuksenomaisesti ja tuijotti suoraan silmiin mitään näkemättömillä silmillään. Oma pääni tyhjeni totaalisesti enkä pystynyt ajattelemaan mitään. Jähmetyin ja olin kuin kauris ajovaloissa, kunnes herkesin kimeähköön, nopeatempoiseen nauruun.
Siinä me sitten oltiin, kuoleva kiinni rintapielissäni ja toisiamme silmiimme tuijottaen, minä nauraen kuin mielipuoli.
Tyrskähtelyni loppui ja aivotoiminta palasi takaisin vasta, kun tilanne oli ohi.
Se oli aivan kamala tilanne. Olen ollut kerran shokissa ja tämä kikatuskohtaus halvaannutti järjenjuoksuni samalla tavalla.
Hurjaa... traagista, ja oli epämukava lukea, mutta kuvailit tilanteen niin hienosti - ja ihmismieli on todella ihmeellinen! Uskon, että se on aina looginen, vaikka emme sitä loogisuutta aina tiedä.
Niinpä. Haluan sanoa vielä senkin, että koin häpeää naurukohtaukseni jälkeen. Reaktioni oli niin absurdi ja ylivoimaisen vahva - en voinut mitenkään estää sitä. Paikalla oli muitakin ihmisiä ja häpesin ajatellessani, mitä he ajattelivat minusta, kun tein jotain niin "väärää".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset nauraa kun niitä jännittää, tai ne on epävarmoja, tai yrittää peittää jotain muuta tunnetta (säikähdys, suru, paniikki).
Eli se mies, joka jatkuvasti nauraa hekottaa omalle lapselleen, voi olla vain tosi kehno tunteiden käsittelyn kanssa. Ei kestä lapsen itkua, ei osaa auttaa, tuntee olon vähän hölmöksi ja turhaksi ja nauraa hekottaa. Ei osaa lopettaa, vaikka toinen huutaisi että mitä sä siinä virnistelet!
Ei se nyt sentään ole suora merkki sadismista tai psykopatiasta, enemmänkin normaali reaktio sellaiselle, joka ei ymmärrä omia tunteitaan.Mutta lapsi parka.. aika kamala tilanne. Mies tarttis ihan ammattiapua tuossa asiassa. Ei riitä mitenkään että puhutte vaan siitä nauramisesta, vaan hän tarttee oikeesti apua omien tunteiden kanssa ja niiden lukkojen avaamisen kanssa. Mutta luultavasti kokee ettei tartte, ei halua, ei kiinnosta..
Jos lapsi isompana päättää ettei enää halua isän luo mennä tai tavata tätä, niin sehän vois olla yksi ehto tapaamiselle.. että isän on mentävä ensin hoitoon ja sitouduttava vaikka 6kk terapiaan, sitten lasta voi alkaa taas suostuttelemaan tapaamiseen.Lisäks se lapsikin hyötyisi ammattilaisen juttutuokiosta tai paristakin. Joku ulkopuolinen ja empaattinen psykologi vois auttaa ja selittää miksi isä käyttäytyy niin, ei isä sinua pilkkaa ja inhoa jne. Ei ehkä riitä että äiti kertoo, äiti ei ole yhtä uskottava (liian läheinen ja liian puolueellinen). Lapsi voi saada tosta koko elämän kestävän ongelman ihmissuhteissa ja luottamuspulan, kokee tulleensa hylätyksi ja ettei kelpaa omana itsenään. Parempi hoitaa nyt, eikä vasta teininä kun homma purkautuu arvaamattomalla tavalla.
Erinomainen kirjoitus, liikutuin... Sinulla on paljon elämänviisautta!
Aivan turhan hankalaa.
Muistuta vain lapselle, heti tilanteessa opettaen, jännittääkö sinua taas kun naurat. Kun tämä tehdään selväksi hän käsittelee itse miksi oikein nauraa tai jännittää. End of story.
Tässä ketjussa käsitellään kahta eri asiaa eli sitä kun lapsi nauraa hankalissa tilanteissa ja sitä kun aikuinen nauraa lapselle hankalissa tilanteissa ja muutenkin. Taisit sekoittaa nämä kaksi aihetta, sillä viisas, pitkä viesti käsitteli jälkimmäistä ja itse vastasit edelliseen.
Sanoittamista tehdään joka päivä ja pienin askelin koetetaan mennään eteenpäin. Ja joskus epäonnistumaan ja ollaan ihan paskoja vanhempia. Sitten yritetään sopia ja mennään eteenpäin. Sitä kai tämä kaikkien vanhempien elämä on.
Ap
Siirtymisen vaikeus ei tarkoita, että äiti tai isä olisi huono. Jos lapsi on esim. aloittanut päivähoidon ja kokee, ettei hänen tarpeitaan oteta siellä yksilöllisesti huomioon, hän voi protestoida sitä kotona.
Oli syy mikä tahansa, on hyvin tärkeää, ettei aikuinen jämähdä - valitettavan yleistä, ettei aikuinen kykene rakentamaan sitä luottamusta, ja jos hän yrittää siirtää huomion tulevaan hänen äänestään kuultaa keinotekoisuus. Tämä liika yrittäminen stressaa lasta entisestään. Hermostuminen vielä varmistaa, ettei aikuinen oikein kestä, eli ei ole emotionaalisesti luotettava.