Lue keskustelun säännöt.
Mies ei ymmärrä, kun lapsi nauraa hankalissa tilanteissa
20.10.2020 |
4 v lapsella on erityispiirteisyyttä (en nyt tarkemmin avaa, koska ei ole oleellista) ja siirtymätilanteet on haastavia. Rajoitettaessa lapsi saattaa nauraa, jolloin mies tulkitsee että lapsi suhtautuu rajoittamiseen vain "leikkinä". Lapsi taistelee kynsin ja hampain lähtemistä vastaan ja nauraminen ilmenee erityisesti silloin kun isänsä ärähtää hänelle. Miten saisin miehen ymmärtämään, että lapsen nauramisessa (ja muussa tunteenilmaisussa) ei aina ole kyse siitä miltä se päällepäin näyttää?
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Ap, nyt on vakava tilanne. Älä anna miehesi hoitaa lähtötilanteita, jos hän on lapselle noin uhkaava!
No ei kyllä ole. Tervetuloa kokeilemaan erityislapsen vanhemmuutta. Mies on yleensä pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta jostain syystä esim pureminen on hänelle sellainen triggeri, joka saa ärähtämään kovemmalla äänellä. Ei hän huuda eikä karju sen enempää, eikä tosiaankaan joka päivä. Haluaisin hänen vaan ymmärtävän, että näissäkin tilanteissa lapsen käyttäytymisen takana voi olla jotain muuta kuin miltä se päällepäin näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dissosiaatio: https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk0…
Ei tarvitse olla diagnoisoitavissa asti, mutta samaa psykopatologiaa taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, nyt on vakava tilanne. Älä anna miehesi hoitaa lähtötilanteita, jos hän on lapselle noin uhkaava!
No ei kyllä ole. Tervetuloa kokeilemaan erityislapsen vanhemmuutta. Mies on yleensä pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta jostain syystä esim pureminen on hänelle sellainen triggeri, joka saa ärähtämään kovemmalla äänellä. Ei hän huuda eikä karju sen enempää, eikä tosiaankaan joka päivä. Haluaisin hänen vaan ymmärtävän, että näissäkin tilanteissa lapsen käyttäytymisen takana voi olla jotain muuta kuin miltä se päällepäin näyttää.
Tämä oli siis ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä taas on se ongelma, että exä nauraa j8ka välissä, myös hankalissa ja haastavissa ongelmatilanteissa. Lapsi ei ymmärrä tätä (enkä ymmärtänyt aikoinani kyllä minäkään) ja valittaa, että isä nauraa hänelle koko ajan.
Lapselle on tullut tästä ongelma. Jos joku nauraa, hän alkaa helposti itkeä ja huutaa, että ei saa nauraa. Että hän ei tykkää, kun hänelle nauretaan - vaikka nauraja olisi nauranut jotain ihan muuta.
Miksi ihmeessä aikuinen ihminen nauraa, jos lapsi esim itkee?
Eksäsi on tainnut jäädä lapsen tasolle tuossa suhteessa. Todella sääli oman lapsesi kannalta. Oletko jutellut asiasta hänen kanssaan?
ApItse naurahdan usein jos olen hämmentynyt. Käsittääkseni se on ihan normaalia. Ihan aina en ehdi estää sitä.
Nimenomaan näin ihmettelin kuinka moni ehti vastata ennen tätä. Ihminen nauraa pakonomaisesti, kun on epävarma ja jännittää. Tästä muistuttaminen auttaa oppimaan siitä pois.
Vierailija kirjoitti:
Mitä olen joutunut perehtymään Asperger-piirteisyyteen, niin ainakin heillä "väärät ilmeet" ovat aika tyypillisiä. Siis hymyillään, kun toinen kertoo jotain surullista tms. Se hymy EI tarkoita sellaista "on kivaa"-hymyä, en tiedä miksi se vain tulee.
Tällainen aspergerpiirteisyys vaikuttaa olevan suomalaisilla melko yleistä. Olen tavannut lukemattomia aikuisia ihmisiä, joiden ensireaktio toisen alakuloon tai suuttumukseen on nauru ja jotka toisaalta eivät kykene ottamaan osaa toisen iloon, vaan hymähtävät välinpitämättömästi tai ärsyyntyvät siitä. Välttämättä kyse ei siis ole Aspergerin syndroomasta sinänsä vaan ihan vain siitä, etteivät ihmiset täällä osaa oikein käsitellä tunteitaan eivätkä osaa täten suhtautua muidenkaan tunteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, nyt on vakava tilanne. Älä anna miehesi hoitaa lähtötilanteita, jos hän on lapselle noin uhkaava!
No ei kyllä ole. Tervetuloa kokeilemaan erityislapsen vanhemmuutta. Mies on yleensä pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta jostain syystä esim pureminen on hänelle sellainen triggeri, joka saa ärähtämään kovemmalla äänellä. Ei hän huuda eikä karju sen enempää, eikä tosiaankaan joka päivä. Haluaisin hänen vaan ymmärtävän, että näissäkin tilanteissa lapsen käyttäytymisen takana voi olla jotain muuta kuin miltä se päällepäin näyttää.
Ehdottomasti on vakava tilanne - joka ON VIELÄ KORJATTAVISSA. En tarkoita mitään terapiaa tms. vaan muutosta lapsen kohtelussa.
Kuvailusi miehestä vahvistaa vaikutelmaa siitä, että hänellä on jonkin sortin mentaalisia ongelmia. Just tuollaiset "pitkämieliset" on niitä, joilla helposti "napsahtaa" triggeristä. Eli yrittävät torjua tunnetta, että eivät hallitse tilannetta - ja kun toinen antaa aihetta, hyökkäävät.
Huutaminen ja karjuminenkin olisi parempi, kuin tuollainen passiivisaggressiivisuus.
Äitinä sinun ensisijainen tehtäväsi on suojella lastasi, ei liittoasi, jos se tapahtuu lapsen kehityksen kustannuksella. Pelkään pahoin, että lapsen auttaminen sinun antaman terapian kautta kestäisi liian kauan.
On kuitenkin hyvä, että tunnistat ongelman, ja olet valmis puhumaan siitä!
Vierailija kirjoitti:
Miltä sinusta ap tuntuu, kun mies hermostuu lapsen kanssa?
Turhauttaa lähinnä. Yritän tasata miehen provosoitumista palauttamalla hänet tähän hetkeen. Joskus se on vaikeaa, jos itsekin on ärtynyt hankalasta tilanteessa. Toisinaan on pakko sanoa miehelle, että menee pois tilanteesta, jos näyttää että tunneilmapiiri vain kiristyy ja kiristyy. Onneksi näin käy harvoin.
Toki tilanne on joskus (harvoin) toisinkin päin, eli että minä provosoidun liikaa, kun taas mies pysyy rauhallisena. Yleisesti ottaen mun on vaan helpompi lukea lasta empaattisesti niin että kiukku ei nouse, vaikka tämä keksisi mitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutoksella lapsen kohtelulla tarkoitan siis, että sinä et saisi enää osallistua lapsen henkiseen pahoinpitelyyn. Olkoon tarkoitus kuinka hyvä tahansa, ja siirtyminen välttämätöntä, on monta erilaista tapaa hoitaa tilanne joten on turha vedota oikeutukseen kohdella lasta miten sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Muutoksella lapsen kohtelulla tarkoitan siis, että sinä et saisi enää osallistua lapsen henkiseen pahoinpitelyyn. Olkoon tarkoitus kuinka hyvä tahansa, ja siirtyminen välttämätöntä, on monta erilaista tapaa hoitaa tilanne joten on turha vedota oikeutukseen kohdella lasta miten sattuu.
Mitähän sä saat tällaisista viesteistä? Ei paljon auta ap:tä tuommoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miltä sinusta ap tuntuu, kun mies hermostuu lapsen kanssa?
Turhauttaa lähinnä. Yritän tasata miehen provosoitumista palauttamalla hänet tähän hetkeen. Joskus se on vaikeaa, jos itsekin on ärtynyt hankalasta tilanteessa. Toisinaan on pakko sanoa miehelle, että menee pois tilanteesta, jos näyttää että tunneilmapiiri vain kiristyy ja kiristyy. Onneksi näin käy harvoin.
Toki tilanne on joskus (harvoin) toisinkin päin, eli että minä provosoidun liikaa, kun taas mies pysyy rauhallisena. Yleisesti ottaen mun on vaan helpompi lukea lasta empaattisesti niin että kiukku ei nouse, vaikka tämä keksisi mitä.
Ap
Tiedän, että vaikeissa asioissa monesti toistuu sama kaava. Ennen kuin edes huomaa, on jo samassa tilanteessa taas. Hyvä että toinen teistä pystyy ottamaan sen rauhallisen roolin, kun näkee, että toisella menee hermo.
Ehkä voisit keskittyä enemmän lapseen, kuin mieheen? Nyt kuulostaa nimittäin siltä, että yritätte enemmän auttaa toinen toisianne, ja lapsi ikään kuin jää siihen väliin kiusankappaleeksi, josta selviää vähiten hermostuva.
Kun lapsi on herkistynyt stressille, kyse ei ole järkipuheen sullomisesta hänen päähänsä, vaan luottamuksen rakentamisesta. Siinä täytyy tulla aika paljon vastaan, eikä se tapahdu päivässä tai kuukaudessa... Toivon, että pystytte miehenne kanssa keskustelemaan siitä, että suuntaisitte voimavaranne yhdessä - sen sijaan että toinen vahtaa toista, ja teette vuorotyötä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, nyt on vakava tilanne. Älä anna miehesi hoitaa lähtötilanteita, jos hän on lapselle noin uhkaava!
No ei kyllä ole. Tervetuloa kokeilemaan erityislapsen vanhemmuutta. Mies on yleensä pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta jostain syystä esim pureminen on hänelle sellainen triggeri, joka saa ärähtämään kovemmalla äänellä. Ei hän huuda eikä karju sen enempää, eikä tosiaankaan joka päivä. Haluaisin hänen vaan ymmärtävän, että näissäkin tilanteissa lapsen käyttäytymisen takana voi olla jotain muuta kuin miltä se päällepäin näyttää.
Ehdottomasti on vakava tilanne - joka ON VIELÄ KORJATTAVISSA. En tarkoita mitään terapiaa tms. vaan muutosta lapsen kohtelussa.
Kuvailusi miehestä vahvistaa vaikutelmaa siitä, että hänellä on jonkin sortin mentaalisia ongelmia. Just tuollaiset "pitkämieliset" on niitä, joilla helposti "napsahtaa" triggeristä. Eli yrittävät torjua tunnetta, että eivät hallitse tilannetta - ja kun toinen antaa aihetta, hyökkäävät.
Huutaminen ja karjuminenkin olisi parempi, kuin tuollainen passiivisaggressiivisuus.
Äitinä sinun ensisijainen tehtäväsi on suojella lastasi, ei liittoasi, jos se tapahtuu lapsen kehityksen kustannuksella. Pelkään pahoin, että lapsen auttaminen sinun antaman terapian kautta kestäisi liian kauan.
On kuitenkin hyvä, että tunnistat ongelman, ja olet valmis puhumaan siitä!
Viestisi sisältö kertoo että et tiedä mitään a) erityislapsen vanhemmuudesta, b) terapiasta ja sen antamisesta - sitä EI anneta puolisolle, c) meidän perheemme dynamiikasta (et tietysti näiden lyhyiden viestien perusteella voi tietääkään).
En keskustele kanssasi aiheesta enää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutoksella lapsen kohtelulla tarkoitan siis, että sinä et saisi enää osallistua lapsen henkiseen pahoinpitelyyn. Olkoon tarkoitus kuinka hyvä tahansa, ja siirtyminen välttämätöntä, on monta erilaista tapaa hoitaa tilanne joten on turha vedota oikeutukseen kohdella lasta miten sattuu.
Mitähän sä saat tällaisista viesteistä? Ei paljon auta ap:tä tuommoinen.
Mitähän sä saat tällaisesta kommentista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miltä sinusta ap tuntuu, kun mies hermostuu lapsen kanssa?
Turhauttaa lähinnä. Yritän tasata miehen provosoitumista palauttamalla hänet tähän hetkeen. Joskus se on vaikeaa, jos itsekin on ärtynyt hankalasta tilanteessa. Toisinaan on pakko sanoa miehelle, että menee pois tilanteesta, jos näyttää että tunneilmapiiri vain kiristyy ja kiristyy. Onneksi näin käy harvoin.
Toki tilanne on joskus (harvoin) toisinkin päin, eli että minä provosoidun liikaa, kun taas mies pysyy rauhallisena. Yleisesti ottaen mun on vaan helpompi lukea lasta empaattisesti niin että kiukku ei nouse, vaikka tämä keksisi mitä.
Ap
Tiedän, että vaikeissa asioissa monesti toistuu sama kaava. Ennen kuin edes huomaa, on jo samassa tilanteessa taas. Hyvä että toinen teistä pystyy ottamaan sen rauhallisen roolin, kun näkee, että toisella menee hermo.
Ehkä voisit keskittyä enemmän lapseen, kuin mieheen? Nyt kuulostaa nimittäin siltä, että yritätte enemmän auttaa toinen toisianne, ja lapsi ikään kuin jää siihen väliin kiusankappaleeksi, josta selviää vähiten hermostuva.
Kun lapsi on herkistynyt stressille, kyse ei ole järkipuheen sullomisesta hänen päähänsä, vaan luottamuksen rakentamisesta. Siinä täytyy tulla aika paljon vastaan, eikä se tapahdu päivässä tai kuukaudessa... Toivon, että pystytte miehenne kanssa keskustelemaan siitä, että suuntaisitte voimavaranne yhdessä - sen sijaan että toinen vahtaa toista, ja teette vuorotyötä.
Kiitos tästä viestistä. Me olemme yhdessä rauhallisissa keskusteluissa todenneet, että lapsi tarvitsee hankalissa tilanteissa apua, ei huutamista. Todellisuus on kuitenkin korville lyövää, kun lähes joka päivä saa käyttää koko keinovalikoiman, jotta lapsi saadaan ulos ovesta. Ja lisään vielä, että huutaminen ei kuulu rutiinisti keinovalikoimaamme, kyllä me molemmat pidämme sitä epäonnistumisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, nyt on vakava tilanne. Älä anna miehesi hoitaa lähtötilanteita, jos hän on lapselle noin uhkaava!
No ei kyllä ole. Tervetuloa kokeilemaan erityislapsen vanhemmuutta. Mies on yleensä pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta jostain syystä esim pureminen on hänelle sellainen triggeri, joka saa ärähtämään kovemmalla äänellä. Ei hän huuda eikä karju sen enempää, eikä tosiaankaan joka päivä. Haluaisin hänen vaan ymmärtävän, että näissäkin tilanteissa lapsen käyttäytymisen takana voi olla jotain muuta kuin miltä se päällepäin näyttää.
Ehdottomasti on vakava tilanne - joka ON VIELÄ KORJATTAVISSA. En tarkoita mitään terapiaa tms. vaan muutosta lapsen kohtelussa.
Kuvailusi miehestä vahvistaa vaikutelmaa siitä, että hänellä on jonkin sortin mentaalisia ongelmia. Just tuollaiset "pitkämieliset" on niitä, joilla helposti "napsahtaa" triggeristä. Eli yrittävät torjua tunnetta, että eivät hallitse tilannetta - ja kun toinen antaa aihetta, hyökkäävät.
Huutaminen ja karjuminenkin olisi parempi, kuin tuollainen passiivisaggressiivisuus.
Äitinä sinun ensisijainen tehtäväsi on suojella lastasi, ei liittoasi, jos se tapahtuu lapsen kehityksen kustannuksella. Pelkään pahoin, että lapsen auttaminen sinun antaman terapian kautta kestäisi liian kauan.
On kuitenkin hyvä, että tunnistat ongelman, ja olet valmis puhumaan siitä!
Viestisi sisältö kertoo että et tiedä mitään a) erityislapsen vanhemmuudesta, b) terapiasta ja sen antamisesta - sitä EI anneta puolisolle, c) meidän perheemme dynamiikasta (et tietysti näiden lyhyiden viestien perusteella voi tietääkään).
En keskustele kanssasi aiheesta enää.
Ap
a) Minä en ole tässä olennaista, vaan teidän perheen dynamiikka.
b) Te olette lapsen ongelmien lähde. Ellei lähteeseen puututa, on vähän niin kuin sanoisi, että kestää pahoinpitelyn kunhan ottaa tarpeeksi mielialalääkkeitä.
c) Ymmärrän, että tilanteet ovat aina monimutkaisia. Varmasti niihin punoutuu anoppi ja hänen traumasa, sen ollessa vain yksi pieni osa kuviota. Mutta kertomasi perusteella on melko ilmeistä, että lapsi vain oirehtii kohteluaan.
En tarkoittanut loukata! Mutta ellet tarkastele tilannetta rehellisesti, jatkat yhdessä miehesi kanssa lapsen vaurioittamista - et tietenkään tahallisesti.
En näe mitään huonoa siinä, että juttelisitte koko perhe jonkun asiantuntijan kanssa, jos onnistutte löytämään itsellenne sopivan. Ei halu parantaa ongelmia perheessä ole mikään sairaus, hyvänen aika, päinvastoin! Ja kun lapsi ei ole perheestään irrallinen... jokaisen perheenjäsenen olisi hyvä ymmärtää roolinsa paremmin.
Ei siihen mitään diagnooseja tarvita, vaan koulutusta kommunikointitaidoista ja ihmistuntemuksesta. Muuten rakkaus jää kaiken negatiivisuuden jalkoihin.
Näin kerran pienen laihan tytön, jolla oli kestohymy päällä. Tytön äiti vaikutti hieman oudolta. Kun hän esim. meinasi kompastua mattoon, hän sanoi "kompastuin KOKONAAN". Maisen auto oli pahasti kolhiintunut. Tunsin sääliä tyttöä kohtaan, koska ajattelin, että hänen hymynsä paljastaa, mitä hän joutuu kroonisesti kestämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, nyt on vakava tilanne. Älä anna miehesi hoitaa lähtötilanteita, jos hän on lapselle noin uhkaava!
No ei kyllä ole. Tervetuloa kokeilemaan erityislapsen vanhemmuutta. Mies on yleensä pitkämielinen ja kärsivällinen, mutta jostain syystä esim pureminen on hänelle sellainen triggeri, joka saa ärähtämään kovemmalla äänellä. Ei hän huuda eikä karju sen enempää, eikä tosiaankaan joka päivä. Haluaisin hänen vaan ymmärtävän, että näissäkin tilanteissa lapsen käyttäytymisen takana voi olla jotain muuta kuin miltä se päällepäin näyttää.
Ehdottomasti on vakava tilanne - joka ON VIELÄ KORJATTAVISSA. En tarkoita mitään terapiaa tms. vaan muutosta lapsen kohtelussa.
Kuvailusi miehestä vahvistaa vaikutelmaa siitä, että hänellä on jonkin sortin mentaalisia ongelmia. Just tuollaiset "pitkämieliset" on niitä, joilla helposti "napsahtaa" triggeristä. Eli yrittävät torjua tunnetta, että eivät hallitse tilannetta - ja kun toinen antaa aihetta, hyökkäävät.
Huutaminen ja karjuminenkin olisi parempi, kuin tuollainen passiivisaggressiivisuus.
Äitinä sinun ensisijainen tehtäväsi on suojella lastasi, ei liittoasi, jos se tapahtuu lapsen kehityksen kustannuksella. Pelkään pahoin, että lapsen auttaminen sinun antaman terapian kautta kestäisi liian kauan.
On kuitenkin hyvä, että tunnistat ongelman, ja olet valmis puhumaan siitä!
Viestisi sisältö kertoo että et tiedä mitään a) erityislapsen vanhemmuudesta, b) terapiasta ja sen antamisesta - sitä EI anneta puolisolle, c) meidän perheemme dynamiikasta (et tietysti näiden lyhyiden viestien perusteella voi tietääkään).
En keskustele kanssasi aiheesta enää.
Ap
a) Minä en ole tässä olennaista, vaan teidän perheen dynamiikka.
b) Te olette lapsen ongelmien lähde. Ellei lähteeseen puututa, on vähän niin kuin sanoisi, että kestää pahoinpitelyn kunhan ottaa tarpeeksi mielialalääkkeitä.
c) Ymmärrän, että tilanteet ovat aina monimutkaisia. Varmasti niihin punoutuu anoppi ja hänen traumasa, sen ollessa vain yksi pieni osa kuviota. Mutta kertomasi perusteella on melko ilmeistä, että lapsi vain oirehtii kohteluaan.
En tarkoittanut loukata! Mutta ellet tarkastele tilannetta rehellisesti, jatkat yhdessä miehesi kanssa lapsen vaurioittamista - et tietenkään tahallisesti.
Vastaan tähän nyt vielä mahd lyhyesti, jotta ketjun lukijat saavat selvän käsityksen, miten älyttömiä viestisi ovat.
Jos olisin lukenut viestisi noin vuosi sitten, olisin varmaan ruvennut itkemään, kun silloin vielä luulin että lapsen ongelmat johtuvat siitä että teen itse jotain väärin. Mainitsin tuossa että lapsella tutkitaan Aspergeria, mutta se on vain osa koko kuvaa. Lääkärit ja psykologit ovat todenneet, että lapsella on synnynnäisiä, toiminnallisia häiriöitä, ja todennäköisesti meidän vanhempien toiminta on vaikuttanut siihen, että lapsi pärjää niinkin hyvin kuin pärjää.
Ehkä olisi pitänyt avata lapsen erityispiirteisyyttä tarkemmin aluksi, niin en olisi joutunut perustelemaan, että emme ole lastamme pahoinpitelivät huonoja vanhempia. Mutta edelleenkään lapsen piirteisyys ei ole tässä olennaista, vaan miehen provosoituminen, joka tekee joistain haasteellista tilanteista vielä haastavampia.
Viimeistään se, että vedit "anopin" (kumman anopin?) tähän mukaan kertoo sen, että sinun on parempi jatkaa kyökkipsykologiaasi jossain muussa ketjussa.
Kiitos asiallisesti vastanneille.
Ap
Itse naurahdan usein jos olen hämmentynyt. Käsittääkseni se on ihan normaalia. Ihan aina en ehdi estää sitä.
Käsittääksesi se on "normaalia"? Ei ole, on loukkaavaa jopa ihan aikuisen vastaanottajan mielestä, jos hänen sanomisilleen tai tekemisilleen naurahdellaan. Kannattaa todellakin tuosta käytöksestä päästä eroon. Ei pieruakaan päästetä sosiaalisissa tilanteissa vain koska periaatteessa pieru on ihan normaalia.
Sadismi tulee nyt ensimmäisenä mieleen. Jonkinlainen neurologinen tai mielenterveyden ongelma.