12v sanoo, että tuntuu kuin en välittäisi hänestä yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Sydämellinen kiitos vast 16. Luin moneen kertaan.

Auta minua lisää. Kerron, miten kuuntelen, olen läsnä ja hyväksyn?

Miten rajaan juttelemisen niin, että en kaada aikuisten asioita tai tee uskottua mutta jaan surua?

Miten toimia ku lapsesi alkaa illalla npuhua, surra ja itkeä? Miten kuulla mutta myös rauhoittaa jotta saisi nukutuksi?

Miten vaalia elämänuskoa ja tuoda pilkahdus iloa tukeakseni surusta sillä hetkellä toipumista?

Ap

Ok, autetaan, vaikutat kuitenkin ihmiseltä joka todella haluaa tehdä parhaansa, onnittelut siitä.

Vastaat kysymyksiin, mutta et Pohjanmaan kautta. Eli tiivistäen ja pelkistäen etkä kerro esim. seksuaalisista ristiriidoista, uskottomuuksista jne. Yrität nähdä asioita kaikkien kannalta ja jos et pysty, kerrot ettet vielä pysty, koska eroaminen on rankkaa aikuisellekin. Suru jaetaan niin, ettet tuo omaa suruasi pöytään vaan kyselet tarkentavia kysymyksiä lapselta ja toteat, että ne ovat rankkoja asioita joista toipuminen ottaa paljon aikaa, vuosia. Ja että joskus sureminen voi jäädä kesken erilaisista syistä, ja voidaan tarvita ulkopuolista korvaa jos tuntuu ettei äidin kanssa pysty tulemaan ymmärretyksi. Mutta kerro, että haluat yrittää ja ehkä muutaman epäonnistumisen kautta pääsette eteenpäin.

Te voitte lapsen kanssa sopia, että ohjelmaa muutetaan niin, että surutuokio siirretään aiempaan iltaan, jotta jää aikaa rentoutua ja rauhoittua nukkumaan. Voit kertoa hänelle, että sinusta tulee huono kuuntelija siihen aikaan illasta, koska huolestut hänen unensa laadusta ja riittävyydestä. Etsikää kompromissia. Ehkä lapsi ei pysty illalla keskittymään mihinkään muuhun vaan haluaakin itkeä itsensä uneen, kysy voitko jotenkin auttaa, esim. laittaa hänelle kaakaota tai maata hänen vieressään tai voitte iltaisin jutella jostain muusta. Jos isällä on uusi naissuhde, lapsesi saattaa tehdä varsinaista erosurutyötään vasta nyt, koska tuon naisen olemassaolo torppaa hänen haaveensa yhteenpaluusta, ja hänellä on hirmuisen paljon käsiteltävää tilanteessa, riippumatta siitä pitääkö hän naisesta tai inhoaako tätä.

Jatkan vielä tuosta elämänuskosta ja ilosta.

Eli se ilon ja toivon tuominen toisen elämään. Minusta tuntuu ap, että et täysin muista lapsesi olevan erillinen ihminen. Hänellä on kaikki kapasiteetti löytää iloa ja toivoa sisältään siinä kuin sinullakin, ei ole sinun tehtäväsi tuoda niitä hänelle. Vanhemmat usein aiheuttavat enemmän hallaa kuin hyvää yrittäessään paikata lapsensa eteen auennutta kuilua kaikenlaisilla virityksillä, teeskentelyllä ja lässytyksellä, ja sietämällä ja ruokkimalla sietämätöntä käytöstä (komentamatta jättäminen ja lahjukset) ja toisaalta tukahduttamalla ihan normaalia tunneilmaisua kuvitellen sen vaaralliseksi.

Kun lapsi on surrut surunsa, ilo ja toivo alkaa voittaa. Toki voit järjestää lapselle muuta ajateltavaa, jotta hänen ei tarvitse koko ajan velloa surussaan, mutta ihan samoin kuin tuoretta leskeä ei lähdetä retuuttamaan huvipuistoon ja järjestetä kalenteria täyteen, pitää kunnioittaa myös lapsen surua ja toiveita.

Ehkä voisit järjestää muutaman käynnin lapselle ja teille molemmille jonkun ammatti-ihmisen juttusille, jotta hän saa työstää tunteitaan isätapaamisilla kun ne nyt ovat hänelle vaikeita kestää. Jos sinulla on vaikeuksia luonnikkaassa tunnevuorovaikutuksessa, tuskin hänen isänsäkään siinä on mestariluokkaa. Jos lapselta odotetaan nukkemaista läsnäoloa valtavia mustasukkaisuuden ja vääryydentunteita herättävässä tilanteessa, ei hänen haluttomuuttaan voi mitenkään ihmetellä. Mutta väistelemällä hän menettää elävän yhteyden isäänsä.

Paras iloa ja toivoa tuova lahja lapselle on lopultakin tunne, että edes joku haluaa kuunnella häntä vaikkei siinä aina onnistuisikaan. Epävarmuuttaan kasvattajana voi näyttää lapselle, ei pidä teeskennellä erehtymätöntä koska hän alkaa jo ymmärtää, ettet sitä ole. Toistaiseksi hän kuitenkin kuvittelee, että vaikeutesi johtuu kylmyydestä eikä taidonpuutteesta. On aina parempi olla hölmöläisen lapsi kuin kylmäläisen.

Kyllä tuosta hyvä tulee, ajan kanssa. Olet ihan hyvä äiti, koska et kerran ole kylmä. Muut asiat ovat korjattavissa edes jonkinverran. Ja toivohan tulee elämään siitä, että ihan kaiken ei ole pakko olla huomenna yhtä huonosti ellei huonomminkin. Yksikin parempaan suuntaan menevä juttu on jo paljon.

Hyvää yötä sinulle.

Olisiko väärin (isä suhteen kannalta) muuttaa lähemmäs sukuverkostoa ja ostaa oma koti? Mietin paljon kun itselle sielunmaisema olisi niin. Pohdin, miten rakentaa lapselle. Nyt ei isällään kuitenkaan suostu olla enempää.

Ehkä voisit sanoa, että ymmärrät hänen tunteena. Että sinuakin harmittaa, koska et ollut suunnitellut elämän menevän näin, mutta se tapahtui.

Minulla meni neljä vuotta surra äitini kuolemaa. Jos lapsi kuvittelee yhteenpaluun mahdolliseksi, se voi pitkittää asian käsittelyä.

Aivot muokkautuvat parhaiten unessa. Ihan viimeiseksi kun lapsi menee nukkumaan, hän miettii yksin tai kanssasi kolme positiivista asiaa päivästä ja mieluiten kirjoittaa ne ylös. Pakota hänet tekemään se, vaikka lahjomalla, koska se auttaa aivoja pääsemään eteen päin. Sen jälkeen ei enää negatiivisia vuodatuksia ennen unta.

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla kasvamassa persoonallisuushäiriöinen lapsi kun nauttii selvästi sinun satuttamisestasi.

Mitä ihmettä sinä kirjoitat?

Hienoa, että lapsi puhuu. Siihen voi reagoida.

Puhu puhu kerro selitä.

Vierailija kirjoitti:

Aivot muokkautuvat parhaiten unessa. Ihan viimeiseksi kun lapsi menee nukkumaan, hän miettii yksin tai kanssasi kolme positiivista asiaa päivästä ja mieluiten kirjoittaa ne ylös. Pakota hänet tekemään se, vaikka lahjomalla, koska se auttaa aivoja pääsemään eteen päin. Sen jälkeen ei enää negatiivisia vuodatuksia ennen unta.

Ja tästä voi tehdä myös yhteisen hetken niin, että samalla sinä kerrot kolme hyvää asiaa lapsesta.

Mulla oli ehjä, onnellinen perhe ja lapsuus. Siitä huolimatta mulla oli vaihe, jolloin kaipasin ihan hurjasti vakuuttelua, että mua rakastetaan. En tiedä, mistä se kumpusi. Pienestäkin asiasta koin, että vanhemmat ei rakasta mua ja suorastaan haluaisi musta eroon. Suunnittelin karkaavani ja kirjoitin heille hyvästi-lappusia. Jossain vaiheessa olin varma, että mut oli adoptoitu. Vaihe meni ohitse mutta muistan edelleen sen lämpimän tunteen, kun tällaisen "kohtauksen" jälkeen olin äidin tiukassa halauksessa ja hän kerta toisensa jälkeen kertoi rakastavansa mua eniten koko maailmassa.

Ihan normaali aikuinen musta tuli mutta myönnän, että edelleen kaipaan ehkä normaalia ihmistä enemmän puolisoltani rakkauden tunnustuksia. Ihan kuin en uskoisi kelpaavani tällaisena. Huono itsetunto ehkä jossain määrin. En todellakaan tajua, mistä tämä kumpuaa.

Ehkä ap:n lapsi kokee sisimmässään olevansa epäkelpo eikä rakkauden arvoinen, kun vanhemmat eivät "halunneet" pysyä hänen kanssaan perheenä. Vaikka kuinka vakuuteltaisiin toisin. Alemmuuden ja arvottomuuden tunne on voimakas kokemus, jota pitää työstää pitkäjänteisesti.

Vierailija kirjoitti:

Teen lapsen kanssa kahden ja paljon jutellaan. Olen joka päivä kiinnostunut hänen asioistaan.

Isällä joka toinen viikonloppu, soittelevat ja joustavasti voi nähdä. Mutta lapsi ei koe luontevana olla isän luona ja ikävöi sitten kotiin. Haluaisi isän olevan kotona (täällä).

Kokee ikävää muttei halua olla pois omasta kodista.

Ap

Voisiko isä välillä tulla teille kylään. Pelailemaan pelejä, syömään iltapalaa?

Vierailija kirjoitti:

Isällä on ihan hyvät tilat. Uusi nainen, jota lapsi kylläkin hieman vierastaa. Mutta sanoo, että ei koe luontevana käydä isän luona vaan haluaa olla koko ajan kaikki yhdessä, kotona, "silleen normaalisti". Ap

Uusi nainen saattoi laukaista eroon liittyneitä ongelmia uudelleen lapsesi mielessä. Lapsi ei kuitenkaan päätä kenen kanssa vanhempi asuu tai seurustelee. Koita auttaa lasta hahmottamaan tarkemmin mikä oikeataan aiheuttaa surua tai onko tunne jokin muu kuin suru. Kolme vuotta erosurua kuulostaa varsin pitkältä ajalta. Ei lapsi edes kunnolla muista noin kaukaisia asioita. Jokin ylläpitää huonoa oloa.

Up