Lue keskustelun säännöt.
Nyt en enää jaksa!
16.01.2014 |
Olen kotona 1v8kk ikäisen lapsen kanssa ja olen myös 7kk raskaana. Mies käy tavallisissa päivätöissä. Nyt en enää vaan jaksa tätä kaaosta. Mulla ei ole voimia tehdä yhtään mitään ja koti näyttää aivan kamalalta. Lapsi kiukuttelee ihan jatkuvasti ja huutaa. Äsken mulla meni niin hermot, että huusin lapselle etten enää halua olla äiti. Olen niin vihainen ja itken. Lähisukulaisen hälyytin paikalle, koska en kestä enää hetkeäkään enkä jaksa olla lapsen kanssa. Sukulainen on täällä tämän päivän, mutta entä sitten? En halua lasta jota odotan enkä halua enää olla täällä. Ahdistaa ja mietin ranteiden auki vetämistä päivittäin. Olen menossa tänään lääkärille - mutta mitä apua sieltä voi saada? Lukitaanko mut hullujen huoneelle jos kerron miltä musta tuntuu?
Kommentit (24)
Ei lukita. Voit soittaa myös perheneuvolaan ja ihan akuutisti kriisipuhelimeen.
Onneksi sait sukulaisen luoksesi! Ei yksi päivä kaikkea korvaa, mutta kyllä se kummasti virkistää. Juttele miehesi kanssa, voisitko lähteä vaikka yhdeksi yöksi hotelliin. TOinen vaihtoehto on, että menette kaikki, hotellissa lepää, vaikka lapsi olisikin siellä, koska ei tarvitse huolehtia kotitöistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 09:17"]
En voi käsittää miksi teit tuohon toisen lapsen noin pienellä ikäerolla?
[/quote]
En voi käsittää, miksi joillakin hiekkapilluilla tulee vastustamaton tarve alkaa päteä sellaisissa kohdissa, joihin päteminen ei selvästikään kuulu. Onko älyssäsi jotain vikaa?
En sano tätä nyt pahalla, mutta kaikkia ei ole luotu äideiksi... Se nyt vaan aina ei ole ruusuilla tanssimista. Ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy!
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 09:23"]
En sano tätä nyt pahalla, mutta kaikkia ei ole luotu äideiksi... Se nyt vaan aina ei ole ruusuilla tanssimista. Ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy!
[/quote]
Miten tämä kommenttisi mielestäsi auttaa ap:ta? Sitä, että sinä saat pönkitettyä omaa paremmuuttasi, ei lasketa ap:n auttamiseksi.
Hei ihan normaalia :) pistä hormonien piikkiin ;) nyt mieheltäsi apua, ystäviltä, kaikilta keneltä voit vaan saada apua! tsemppiä ihan hirveästi, mä ajattelen, että jos antaisin tai joku veisi lapsiani pois, en selviäisi, se on hyvä pitää mielessä kun vituttaa, minuakin vituttaa, väsymys siihen syynä toki, mutta eihän se lasten syytä ole? ja lapsi kiukuttelee siksi, kun haluaa huomiota näin se on ja uhma toki päällä :) tsemppiä ap!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä toinen lapsi ei ole suunniteltu. Käytimme ehkäisyä emmekä edes harrastaneet seksiä juurikaan kun tulin raskaaksi. Olisi tietysti ollut varmaan fiksuinta abortti, mutta kun sain tietää raskaudesta ikään kuin jäädyin ja pitkään kieltäydyin edes uskomasta olevani raskaana. Olen miehelle useasti sanonut etten halua tätä tulevaa lasta ja siihen mies vaan tyynesti, että halutaan me se mutta se tuntuu nyt mun ollessa raskaana vaan kurjalta. Sain ensimmäisen lapsen jälkeen vaikean masennuksen ja nyt tullessani raskaaksi jouduin jättämään kaikki lääkkeet pois. Sekin varmasti vaikuttaa. -ap
Tsemppaa tämä päivä!
Toivottavasti saat lääkäriltä apua. Päivä kerrallaan ja yritä saada miehesi ymmärtämään tilanteen vakavuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 09:28"]
Tämä toinen lapsi ei ole suunniteltu. Käytimme ehkäisyä emmekä edes harrastaneet seksiä juurikaan kun tulin raskaaksi. Olisi tietysti ollut varmaan fiksuinta abortti, mutta kun sain tietää raskaudesta ikään kuin jäädyin ja pitkään kieltäydyin edes uskomasta olevani raskaana. Olen miehelle useasti sanonut etten halua tätä tulevaa lasta ja siihen mies vaan tyynesti, että halutaan me se mutta se tuntuu nyt mun ollessa raskaana vaan kurjalta. Sain ensimmäisen lapsen jälkeen vaikean masennuksen ja nyt tullessani raskaaksi jouduin jättämään kaikki lääkkeet pois. Sekin varmasti vaikuttaa. -ap
[/quote]
Ainakin osaa SSRI-lääkkeistä voi käyttää myös raskausaikana! Joten pyydä lääkäriltä resepti.
Suosittelen sitä perheneuvolaa.
Joo, ihan normaalia ilman raskaushormonejakin! Älä suotta ala pelätä itseäsi, olet toiminut oikein, lapsi ei huutoon hajoa ja nyt sitten vaan tunti tai päivä kerrallaan. Heti, kun mahdollista, järjestä itsellesi niin paljon vapaata kuin mahdollista, vaikka vähän kerrallaan. Se kaaos odottaa kyllä. Lähin ensi- ja turvakodin baby blues -työntekijäkin voisi varmasti auttaa, vaikkei sulla mikään baby blues olekaan. Oon itsekin käynyt juttelemassa, olen ihan tavallinen perheenäiti perheestä, jossa on asiat lähtökohtaisesti kunnossa - en vaan aina oo jaksanut. En vissiin oo syntynyt äidiksi ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro tuntemuksistasi, voit päästä osastolle lepäämään ja lääkityksen aloittamista varten. Apua tarvit ja sitä kyllä saat, kun kerrot rehellisesti tuntemuksesi.
Nyt ap jos on masennusta niin lääkärissä sanot, ettet vaan tee mitään tyhmää mitä katusit, et ole muutenkaan oma itsesi.. joten lastesi ja itsesi takia lääkäriin!! ja muista miehellesikin kertoa uudestaan tunteistasi!!!!!! tsemppiä ap! et ole huono äiti, jos olisit huono, et kysyisi apua tai neuvoa tai olisi huolissasi, olet selvästikin huolissasi myös itsestäsi joten et ihan täysyn sekaisin ole :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikö se oo niin, että äidiksi opitaan ei synnytä??? Hienoa ap, että otat puheeksi, nämä on asioita joista ollaan hiljaa, on ihan normaalia vihata jopa sitä ihanaa omaa vauvaa... raja menee siinä, että kunhan et satuta ketään, ei mielestäni lapsi traumatisoidu jos äiti huutaa, kiroile vaikka ja huuda, mutta älä lasta syytä väsymyksestäsi okei? jaat miehen kanssa nyt kaiken, pyydä ystävä apuun??? Tsemppiä hirveästi, on normaalia ja muista levätä, tiedän tyhmää sanoa niin, mutta muista silti :))
Lääkäriin nyt ensiksi kun sinulla on masennustaustaa. Lääkitys ja apu on paikallaan. Perhetyöntekijä? osastojakso? Voimia ja uskoa selviytymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitoksia hirmuisesti kaikista ehdotuksista ja rohkaisusta. Täytyy lääkärille sanoa suoraan miten asia sitten on. Toivon, että saisin lääkitykseni takaisin. Lääkityksen kanssa jaksoin paljon paremmin ja elämä tuntui aika kevyeltä. Koen jatkuvasti todella suurta syyllisyyttä siitä, että olen väsynyt enkä jaksa lapsen kanssa leikkiä. Tiedän, että hän kaipaa virikkeitä ja on todella aktiivinen. Minä vaan en ison mahani kanssa tahdo edes löytää hyvää asentoa leikkiä lattialla saatika jaksa häntä nostella ja kantaa niin kuin lapsi itse haluaisi. Siitä ne useimmat raivarit lapsella johtuvat. On tuo kai normaalia uhmaakin.
Toivottavasti kukaan ei tästä kirjoituksesta hätäänny ja luule, että lapsi olisi kodissani kaltoinkohdeltu. Hän on ihan hyvässä kunnossa, ruokaa on kaapissa (ja sitä tehdään), on oma huone leikkikaluja pullollaan ja hygieniaa tietysti hoidetaan. -ap
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 09:53"]
Kiitoksia hirmuisesti kaikista ehdotuksista ja rohkaisusta. Täytyy lääkärille sanoa suoraan miten asia sitten on. Toivon, että saisin lääkitykseni takaisin. Lääkityksen kanssa jaksoin paljon paremmin ja elämä tuntui aika kevyeltä. Koen jatkuvasti todella suurta syyllisyyttä siitä, että olen väsynyt enkä jaksa lapsen kanssa leikkiä. Tiedän, että hän kaipaa virikkeitä ja on todella aktiivinen. Minä vaan en ison mahani kanssa tahdo edes löytää hyvää asentoa leikkiä lattialla saatika jaksa häntä nostella ja kantaa niin kuin lapsi itse haluaisi. Siitä ne useimmat raivarit lapsella johtuvat. On tuo kai normaalia uhmaakin.
Toivottavasti kukaan ei tästä kirjoituksesta hätäänny ja luule, että lapsi olisi kodissani kaltoinkohdeltu. Hän on ihan hyvässä kunnossa, ruokaa on kaapissa (ja sitä tehdään), on oma huone leikkikaluja pullollaan ja hygieniaa tietysti hoidetaan. -ap
[/quote]
Halaa häntä myös niin paljon kun pystyt :) vaikka et jaksa nostaa niin vaikka kun hän on syömässä ja istuu pöydän äärellä, halaa siinä :) lapsi kainaloon ja lukekaa kirja siinä saa mammakin masunsa kanssa rennon asennon :) hirveästi tsemppiä!!! Muistuta, että rakastat!
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 10:00"]
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 09:53"]
Kiitoksia hirmuisesti kaikista ehdotuksista ja rohkaisusta. Täytyy lääkärille sanoa suoraan miten asia sitten on. Toivon, että saisin lääkitykseni takaisin. Lääkityksen kanssa jaksoin paljon paremmin ja elämä tuntui aika kevyeltä. Koen jatkuvasti todella suurta syyllisyyttä siitä, että olen väsynyt enkä jaksa lapsen kanssa leikkiä. Tiedän, että hän kaipaa virikkeitä ja on todella aktiivinen. Minä vaan en ison mahani kanssa tahdo edes löytää hyvää asentoa leikkiä lattialla saatika jaksa häntä nostella ja kantaa niin kuin lapsi itse haluaisi. Siitä ne useimmat raivarit lapsella johtuvat. On tuo kai normaalia uhmaakin.
Toivottavasti kukaan ei tästä kirjoituksesta hätäänny ja luule, että lapsi olisi kodissani kaltoinkohdeltu. Hän on ihan hyvässä kunnossa, ruokaa on kaapissa (ja sitä tehdään), on oma huone leikkikaluja pullollaan ja hygieniaa tietysti hoidetaan. -ap
[/quote]
Halaa häntä myös niin paljon kun pystyt :) vaikka et jaksa nostaa niin vaikka kun hän on syömässä ja istuu pöydän äärellä, halaa siinä :) lapsi kainaloon ja lukekaa kirja siinä saa mammakin masunsa kanssa rennon asennon :) hirveästi tsemppiä!!! Muistuta, että rakastat!
[/quote]
Vielä lisään, että uskaltaisin väittää, että rakastut vauvaan kunhan saat hänet syliisi...
[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 10:02"]
Vielä lisään, että uskaltaisin väittää, että rakastut vauvaan kunhan saat hänet syliisi...
[/quote]
Mäkin uskon tähän. Jos yhden lapsen kanssa kiintymyssuhde on syntynyt normaalisti, kyllä todennäköisesti seuraavankin. Ja jos ei synny, kannattaa hakea apua. Se, ettei kiintymyssuhdetta synny, on masennusoire, ei merkki siitä, että on epäkelpo äiti.
Tsemppiä ap:lle!
Lapsi pitää saada kävelemään itse, lakkaat kanniskelemasta. Nyt on pari kuukautta aikaa totuttaa lapsi liikkumaan omilla jaloillaan. Kun sinulla on kaksi pientä niin vauva tarvitsee kanniskelua ei parivuotias.
Tarkista omat toimintatapasi, alat kasvattaa lasta ja sen voi tehdä pehmein keinoin. Ei auta että sinä aikuisena ihmisenä saat siellä samanlaisia itkupotkuraivareita kuin lapsesi.
Pääsin siihen käsitykseen että lapsi käyttää valtaa ja päättää miten toimitaan, olet toiminut niin ja nyt se ei uudessa elämäntilanteessa ole enää mahdollista. Lapsestasi on tulossa kiihkeää tahtia pikku-Hitler jos et tee asialle jotain. Lasten kanssa pitää olla päättäväinen, pitkäpinnainen ja johdonmukainen. Lapsi testaa aikuista, sääntöjen on oltava samat ne luo turvaa.
" Minä vaan en ison mahani kanssa tahdo edes löytää hyvää asentoa leikkiä lattialla saatika jaksa häntä nostella ja kantaa niin kuin lapsi itse haluaisi. Siitä ne useimmat raivarit lapsella johtuvat. On tuo kai normaalia uhmaakin."
"ota itseäsi niskasta kii" on niin v---n ärsyttävä, mutta samalla myös osin oikea neuvo... koska mulla on usein ollut tuollaisia epätoivon syöveri-päiviä, olen huutanut lapsille, raivonnut, ja hautonut mielessäni just jotain "nyt viimein kun mä lähden teen sen sydämeni tähden...jätin avaimen ja kirjeen pöydälle, kerro terkut lapsille..." tai sitten ranteet auki, kuten sanoit. Ja näistä on vaan pakko kerätä itsensä takaisin ns. normaaliin, jollei halua lipua yhä syvemmälle kaaokseen elämänsä kanssa. Joskus ihan pahimpina päivinä mulla oli kuumetta n.38c ja siis luulen että ihan vain sellaisesta psyykkisestä ja fyysisestä väsymyksestä johtuen. Sitten hortoilin sekasotkuisessa kämpässä kuumeessa ja mietin, että mä en kestä elämääni noiden kahden pikku parkujan kanssa. Ja lopulta sitten otin itseäni niskasta kiinni, että en vittu pilaa meidän kaikkien elämää: otan buranan, menen suihkuun ja vien ne hoploppiin juoksemaan ja juon siellä itse pari kuppia kahvia ja illalla kun mies tulee kotiin menen yksin lenkille... useina päivinä jouduin käymään tämän tietoisen kamppailun luovuttamisen vs. jatkamisen välillä. Että imuroinko ja pesenkö pissatut matot vai annanko vain olla? Juonko salaa 3 siideriä, että jaksan taas tänkin päivän, vai käytänkö nekin rahat siihen, että lähden lasten kanssa kahvilaan kaakaolle...
pikkulasten hoitaminen on ollut ainakin minulle rankempi koulu elämässä, kuin mikään muu. Mieheni tuella selvisin pahimmat ajat, hän pystyi ottamaan tosissaan ahdinkoni ja on ollut 110% mukana. toivottavasti miehesi tukee ja ymmärtää!
Tiedän että niissä tunteissa kun ei meinaa jaksaa edes tätä päivää iltaan asti ei pysty ajattelemaan tulevaisuutta, mutta tulevaisuus on siellä jossain. Ja se tulevaisuus on helpompi, mulla on nyt nuorempikin jo 3. vuotta päivähoidossa ja ensimmäinen jo koululainen, ja vieläkin ne sotkee, metelöi, tappelevat keskenään, on ongelmia, pikkukoululainen jopa haistattelee välillä ja tulee vieläkin viereen nukkumaan... mutta tämä kaikki on pientä sen kotiäitivaiheen ja taaperoajan rinnalla. Voin kävellä pyörätiellä ihan rauhassa pelkäämättä että taapero ryntää ajotielle, voin käydä vessassa ilman että kukaan tippuu pääedellä kirjahyllystä, ei tarvitse pestä mitään pissalakanoita eikä imettää 3 krt yössä, ei tarvitse käydä muskarissa laulamassa tilulilu lei, höpö höpö hei, ei tarvitse rytmittää koko elämää lasten päiväunien ja imetysten ympärille, vaan voimme lähteä ihan koko perhe vaikka laskettelumäkeen kello 12 lauantaina, koska kukaan ei saa juuri silloin tissiraivaria, ei tarvitse päiväunia, eikä heittäydy pää edellä kivilattialle uhmaraivoamaan. Vieläkin on lasten ehdoilla elämistä eikä mitään ihanaa omaa vapautta tehdä mitä lystään: en luo mitään hienoa työuraa omilla ehdoillani, en käy juuri omissa harrastuksissa, mutta silti pystyn taas hengittämään ja en pelkää enää ettenkö jaksaisi iltaan asti.
En voi käsittää miksi teit tuohon toisen lapsen noin pienellä ikäerolla?