Nyt en enää jaksa!

"ota itseäsi niskasta kii" on niin v---n ärsyttävä, mutta samalla myös osin oikea neuvo... koska mulla on usein ollut tuollaisia epätoivon syöveri-päiviä, olen huutanut lapsille, raivonnut, ja hautonut mielessäni just jotain "nyt viimein kun mä lähden teen sen sydämeni tähden...jätin avaimen ja kirjeen pöydälle, kerro terkut lapsille..." tai sitten ranteet auki, kuten sanoit.  Ja näistä on vaan pakko kerätä itsensä takaisin ns. normaaliin, jollei halua lipua yhä syvemmälle kaaokseen elämänsä kanssa. Joskus ihan pahimpina päivinä mulla oli kuumetta n.38c ja siis luulen että ihan vain sellaisesta psyykkisestä ja fyysisestä väsymyksestä johtuen. Sitten hortoilin sekasotkuisessa kämpässä kuumeessa ja mietin, että mä en kestä elämääni noiden kahden pikku parkujan kanssa. Ja lopulta sitten otin itseäni niskasta kiinni, että en vittu pilaa meidän kaikkien elämää: otan buranan, menen suihkuun ja vien ne hoploppiin juoksemaan ja juon siellä itse pari kuppia kahvia ja illalla kun mies tulee kotiin menen yksin lenkille... useina päivinä jouduin käymään tämän tietoisen kamppailun luovuttamisen vs. jatkamisen välillä. Että imuroinko ja pesenkö pissatut matot vai annanko vain olla? Juonko salaa 3 siideriä, että jaksan taas tänkin päivän, vai käytänkö nekin rahat siihen, että lähden lasten kanssa kahvilaan kaakaolle... 

pikkulasten hoitaminen on ollut ainakin minulle rankempi koulu elämässä, kuin mikään muu. Mieheni tuella selvisin pahimmat ajat, hän pystyi ottamaan tosissaan ahdinkoni ja on ollut 110% mukana. toivottavasti miehesi tukee ja ymmärtää!

Tiedän että niissä tunteissa kun ei meinaa jaksaa edes tätä päivää iltaan asti ei pysty ajattelemaan tulevaisuutta, mutta tulevaisuus on siellä jossain. Ja se tulevaisuus on helpompi, mulla on nyt nuorempikin jo 3. vuotta päivähoidossa ja ensimmäinen jo koululainen, ja vieläkin ne sotkee, metelöi, tappelevat keskenään, on ongelmia, pikkukoululainen jopa haistattelee välillä ja tulee vieläkin viereen nukkumaan... mutta tämä kaikki on pientä sen kotiäitivaiheen ja taaperoajan rinnalla. Voin kävellä pyörätiellä ihan rauhassa pelkäämättä että taapero ryntää ajotielle, voin käydä vessassa ilman että kukaan tippuu pääedellä kirjahyllystä, ei tarvitse pestä mitään pissalakanoita eikä imettää 3 krt yössä, ei tarvitse käydä muskarissa laulamassa tilulilu lei, höpö höpö hei, ei tarvitse rytmittää koko elämää lasten päiväunien ja imetysten ympärille, vaan voimme lähteä ihan koko perhe vaikka laskettelumäkeen kello 12 lauantaina, koska kukaan ei saa juuri silloin tissiraivaria, ei tarvitse päiväunia, eikä heittäydy pää edellä kivilattialle uhmaraivoamaan. Vieläkin on lasten ehdoilla elämistä eikä mitään ihanaa omaa vapautta tehdä mitä lystään: en luo mitään hienoa työuraa omilla ehdoillani, en käy juuri omissa harrastuksissa, mutta silti pystyn taas hengittämään ja en pelkää enää ettenkö jaksaisi iltaan asti.

Voi että, ei ole mikään ihme että väsyttää ja ahdistaa kun on noin pieni lapsi ja toine  tulossa! Monilla, kuten itsellänikin, turvaverkko on olematon ja lähellä asuvat läheiset ovat vähissä. Itse tunsin ainakin silloin toista odottaessani miltei pakokauhua, että miten pärjään kahden pienen kanssa kun mies tekee pitkiä työpäiviä ja sukulaiset on kaukana... Muistan toivoneeni, että vauva pysyisi siellä masussa, niin olisi helpompaa. Mulla ei ole varsinaista masennusta koskaan ollut, lukuunottamatta viikon-kahden babybluesia, mutta joskus silti olen ollut melko mieli matalalla, ehkä johtuen hormonitasapainon heittelyistä ja elämäntilanteesta.

Minulle ei pelkkä ydinperhe riitä sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan ahdistaa melkoisesti jos olemme vaikka pari päivää flunssan tai muun takia kotona neljän seinän sisällä.

suosittelen juttelemaan neuvolassa, jos sinulla on raskausmasennusta. Ei ne nyt sua ainakaan mihinkään lukitse! Jos epäilyttää julkinen puoli, niin ainahan voit yksityisellekin varata ajan.

Itselleni on seurakunnan perhekerhot ja mll-kahvilat todellinen henkireikä. Siellä saan vertaistukea ja lapset virikkeitä ja seuraa. Osa perhekerhoists on myös sellaisia, että lastenhoitajat hoitavat lapsia ja men vanhemmat kahvittelemme keskenään. Luksusta! Jos jollain on vauva, niin vauva on tietenkin äitinsä kanssa ja se on ok. Aloimme käymään siellä heti kun vauva oli n. 2kk vanha, ja se on helpottanut arkemme kummasti. Nyt kun esikoinen on 4, hän käy päiväkerhossa 3x3h viikossa ja tykkää siitä paljon. Esikoisen kehon aikana käyn usein kuopuksen kanssa perhekerhossa, parhaimpina viikkoina käymme kerhoissa 4x viikossa!

Älä tunne turhaa syyllisyyttä. Kodin sotkuisuus on joskus rasittavaa, mutta toisaalta se on pientä siihen verrattuna, jos väsyttää itsensä pitämällä kaiken tiptop siistinä ja vaatimalla itseltään aina täydellisyyttä. Olisiko teillä varaa siivojaan vaikka kerran viikossa-kahdessa? 

Itselleni tärkeintä on lasten kanssa oleminen, eli ulkoilemme paljon, siivous taas on toissijaista, vaikka yritänkin pitää jonkinlaista järjestystä edes keittiössä. sisähommista pakollisia on ruoanlaitto ja sitäkin voi helpottaa eineksisllä tai puolivalmisteilla.

Jos olet masentunut niin ei ole mikään häpeä myöntää sitä ja hakea apua, päinvastoin, se on vastuullisuutta. Halaus.

Hei ap, ymmärrän sinua. Nyt sinun kannattaisi aloittaa uudelleen lääkitys, vaikka ihan pienellä annoksella. Vauvalle on parempi, että syöt lääkkeitä, kuin olisit tuossa tilassa.

Toisekseen ota omaa aikaa. Kun miehesi tulee töistä, häippäse sinä jonnekkin. Itse menin aikoinaan kahville paperin ja kynän kanssa. Siellä itekseni itkin ja kokosin itseäni. Jaksoin taas.

Tuo on rankkaa aikaa, mutta se menee ohi. Jos on kovin hankalaa, niin voithan laittaa lapsesi hoitoon vaikka 4 tuntia päivässä? Sekin auttaa sinua lataamaan akkuja. Voit myös alentaa rimaa kodin ja lapsen viihdyttämisen suhteen. Laita lastenohjelmaa ja lepää itse sohvalla.

jokaisella on raja siinä, mitä jaksaa. Kuuntele itseäsi, pyydä apua. Voimia kovasti.

[quote author="Vierailija" time="16.01.2014 klo 09:15"]Olen kotona 1v8kk ikäisen lapsen kanssa ja olen myös 7kk raskaana. Mies käy tavallisissa päivätöissä. Nyt en enää vaan jaksa tätä kaaosta. Mulla ei ole voimia tehdä yhtään mitään ja koti näyttää aivan kamalalta. Lapsi kiukuttelee ihan jatkuvasti ja huutaa. Äsken mulla meni niin hermot, että huusin lapselle etten enää halua olla äiti. Olen niin vihainen ja itken. Lähisukulaisen hälyytin paikalle, koska en kestä enää hetkeäkään enkä jaksa olla lapsen kanssa. Sukulainen on täällä tämän päivän, mutta entä sitten? En halua lasta jota odotan enkä halua enää olla täällä. Ahdistaa ja mietin ranteiden auki vetämistä päivittäin. Olen menossa tänään lääkärille - mutta mitä apua sieltä voi saada? Lukitaanko mut hullujen huoneelle jos kerron miltä musta tuntuu?

[/quote]

Uskon että raskaus pahentaa tilannettasi - ajattelet varmasti seesteisemmin kun olet synnyttänyt.