Lue keskustelun säännöt.
Olenko minä liian varautunut ja etäinen vai ystäväkokelas liian tarvitseva emotionaalisesti? Neuvoja, kiitos
16.10.2020 |
Olen jokin aika sitten tutustunut yhteen naiseen. Ja olen siis itsekin nainen. Tutustuttiin harrastuksen parissa ja koska asutaan vierekkäin, vaihdettiin numeroita. Ajattelin, että vaikkei tyyppi niin hirveän kiinnostavalta vaikuttanut, voisi kai sitä joskus kahvitella.
No, olemme tässä vajaan vuoden sisään nähneet yhteensä kolme kertaa ja viestitelleet alkuun harvemmin. Minun näkökulmastani kyse on siis satunnaisesta tuttavuudesta, jonka kanssa voi nähdä joskus ja puhua vaikka kirjallisuudesta tai historiasta mutta ei henkilökohtaisista.
Viimeisimmän tapaamisen jälkeen tämä ihminen on kuitenkin päättänyt ruveta henkiystäväkseni, halusin tai en. Minulle on mm. keksitty parikin lempinimeä (ollaan siis keski-ikäisiä ja varhaislapsuutta lukuunottamatta minulla ei ole ollut lempinimiä; nimeni ei taivu sellaiseen joten kun lakkasin olemasta "Mökö" perheelle, ei lempinimiä ole ollut).
Koko ajan tulee viestiä ja tapaamisehdotuksia. Jos vastaan, että nyt ei käy, tulee seuraavana päivänä uusi viesti, että jos kumminkin kävisi? Jos vastaan, että elämäntilanteeni on nyt sellainen etten jaksa nähdä ketään, vastataan että "ymmärrän kyllä, sori että painostan" ja kahden päivän päästä taas ehdotellaan jotain.
Tilanne on mennyt niin pitkälle, että pidän puhelinta koko ajan äänettömällä ja datan pois päältä enkä vastaa hänen viesteihinsä ennen kuin tosi pitkän ajan päästä. Ahdistaa panna data päälle, koska pelkään että häneltä on taas tullut viesti.
Onko tuo ihan normaalia naisten välisessä ystävyydessä, että pommitetaan koko ajan? Minua se ahdistaa todella paljon, kuten myös se että toinen ottaa emotionaalista läheisyyttä keksimällä lempinimiä ja kaikenlaisella lässytyksellä tyyliin: "Voi, olen niin pahoillani että olet väsynyt. Tsemppiä ja jaksamista, lepää nyt oikein kunnolla!"
Kommentit (26)
Tuo lenkille meno on muuten yksi murheenkryyni tässä suhteessa. Minä lenkkeilen mieluiten yksin, koska jos lenkkeilee jonkun kanssa, vauhti on aina väärä jommalle kummalle. Kavereita näkisin mieluiten niin että käydään kahvittelemassa toisen luona. Mutta tämähän ei käy, koska koronan takia ei kaksi ihmistä voi istua pitkän pöydän päissä juttelemassa ja juomassa kahvia. (Ymmärrän että asenne oli tuo silloin kun oli kevään lockdown, en minäkään silloin nähnyt ihmisiä. Mutta eihän tuo ENÄÄ ole kiellettyä.)
Toisin sanoen ihminen, jota en tahdo tavata, haluaa tavata minua tavalla joka ei sovi minulle, saadakseen minulta asioita joita minulla ei ole antaa.
Ja silti olen niin lammas etten saa tätä loppumaan.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on päinvastainen ongelma; en halua ”kahvittelulavereita”, ja nyt ympyröissä ihminen joka tällaiseen pyrkii. Ystävyyssuhteeni ovat tiiviitä ja joidenkin mielestä ahdistaviakin varmasti, mutta ne sopivat minulle. Katson nopeasti ”parilla kahvilla” nykyisin mikä on homman nimi, ja sen jälkeen katoan ellei se syvene. Mitä helvettiä minä teen diipadaapaa jauhavalla, kerran puolessa vuodessa kuulumisia kyselevällä ihmisellä? Aivan, en mitään, tuon tasoista seuraa löytyy harrastuspiireistäkin.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin hirveän sekavasti näköjään. Minulla on siis sellainen olo, että minulta halutaan koko ajan enemmän kuin mitä haluan antaa. Lisäksi kun ollaan yhdessä jossain, tämä ihminen on varsinainen riippa: minun täytyy päättää kaikki, alkaen siitä mitä reittiä mennään paikkaan jonka sijainnin hän tietää ja minä en. Tuntuu että joudun ottamaan ihan maskuliinisen roolin hänen kanssaan.
Olen ollut muutamia kertoja aikaisemminkin ystävyyssuhteessa, jossa minua on käytetty jonkinlaisena emotionaalisten tarpeiden täyttämisen välineenä, enkä tahdo sellaista enää. Minusta ystävät eivät ole emotionaalisia tarpeita varten vaan seuraa ja keskustelua. Emotionaalisia tarpeita varten minulla on mies ja perhe ja koira. Mutta tiedostan, että aikaisemmista kokemuksistani johtuen asenteeni ei välttämättä ole ihan terve sekään.
-ap-
Aivan tuttua, kuin minun elämästäni. Minulla on myös ystävä (iältään voisi olla tyttäreni) , joka oli pari kuukautta harjoittelijana ja hän sen lisäksi että joudun ottamaan maskuliinisen ja toisaalta äidillisen roolin hänen kanssaa - hän saattaa tulla kylään ja istuu ja vuodattaa työmurheitaan 2 tuntia ja tuen ja kannustan ja keksin vaihtoehtoja hänelle, hän ei tuo mitään ja jos lähdemme kahville tai syömään hän olettaa että maksan. Tämäkään ei ole vastavuoroinen ystävyys, varsinkin kun jo päivätyössä kuuntelen ihmisten ongelmia, niin haluaisin että vapaa-aikana olisi jotain kivaa ja kevyttä, vaikka ulkoilua.
Tämä nainen on luonnostaan iloinen ja positiivinen ja hänellä oli aikaisemmin tällainen elävöittävä vaikutus, mutta nyt olen huomannut että karttelen häntä, varsinkin kun itselläni on vaikea jakso myös taloudellisesti.
Viimeksi kun mentiin kävelylle ja lounaalle niin valitsin tarkoituksella todella vaatimattoman paikan, ja kerroin että budjetti on tiukka.
Päätin että tähän on tultava muutos ja kerroin että on aikaa nähdä kaksi tuntia koska työprojekti vaatii aikaa viikonloppunakin ja että hänen on keksittävä mitä tehdään ja että budjettini on 10 euroa yhteensä.
Tämäkin nainen käyttää jotain lempinimiä jne joka on minusta hassua, mutta olen kyllä erakko, myönnetään, enkä ole tottunut henkiseen läheisyyteen, eikä ihmissuhteet ole olleet läheisiä, joten en oikein myöskään osaa.
Tämän takia ainakin itse olen altis näille ihmissuhteille, joissa saan huomiota, että joku soittaa ja tekstaa, niin en ole ihan kokonaan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin hirveän sekavasti näköjään. Minulla on siis sellainen olo, että minulta halutaan koko ajan enemmän kuin mitä haluan antaa. Lisäksi kun ollaan yhdessä jossain, tämä ihminen on varsinainen riippa: minun täytyy päättää kaikki, alkaen siitä mitä reittiä mennään paikkaan jonka sijainnin hän tietää ja minä en. Tuntuu että joudun ottamaan ihan maskuliinisen roolin hänen kanssaan.
Olen ollut muutamia kertoja aikaisemminkin ystävyyssuhteessa, jossa minua on käytetty jonkinlaisena emotionaalisten tarpeiden täyttämisen välineenä, enkä tahdo sellaista enää. Minusta ystävät eivät ole emotionaalisia tarpeita varten vaan seuraa ja keskustelua. Emotionaalisia tarpeita varten minulla on mies ja perhe ja koira. Mutta tiedostan, että aikaisemmista kokemuksistani johtuen asenteeni ei välttämättä ole ihan terve sekään.
-ap-
Aivan tuttua, kuin minun elämästäni. Minulla on myös ystävä (iältään voisi olla tyttäreni) , joka oli pari kuukautta harjoittelijana ja hän sen lisäksi että joudun ottamaan maskuliinisen ja toisaalta äidillisen roolin hänen kanssaa - hän saattaa tulla kylään ja istuu ja vuodattaa työmurheitaan 2 tuntia ja tuen ja kannustan ja keksin vaihtoehtoja hänelle, hän ei tuo mitään ja jos lähdemme kahville tai syömään hän olettaa että maksan. Tämäkään ei ole vastavuoroinen ystävyys, varsinkin kun jo päivätyössä kuuntelen ihmisten ongelmia, niin haluaisin että vapaa-aikana olisi jotain kivaa ja kevyttä, vaikka ulkoilua.
Tämä nainen on luonnostaan iloinen ja positiivinen ja hänellä oli aikaisemmin tällainen elävöittävä vaikutus, mutta nyt olen huomannut että karttelen häntä, varsinkin kun itselläni on vaikea jakso myös taloudellisesti.
Viimeksi kun mentiin kävelylle ja lounaalle niin valitsin tarkoituksella todella vaatimattoman paikan, ja kerroin että budjetti on tiukka.
Päätin että tähän on tultava muutos ja kerroin että on aikaa nähdä kaksi tuntia koska työprojekti vaatii aikaa viikonloppunakin ja että hänen on keksittävä mitä tehdään ja että budjettini on 10 euroa yhteensä.
Tämäkin nainen käyttää jotain lempinimiä jne joka on minusta hassua, mutta olen kyllä erakko, myönnetään, enkä ole tottunut henkiseen läheisyyteen, eikä ihmissuhteet ole olleet läheisiä, joten en oikein myöskään osaa.
Tämän takia ainakin itse olen altis näille ihmissuhteille, joissa saan huomiota, että joku soittaa ja tekstaa, niin en ole ihan kokonaan yksin.
Kuulostat mielenterveysongelmaiselta ja ihmiseltä, jolla on selkeitä sosiaalisia ongelmia. Haluat ja et halua? Huomio kelpaa, mutta olet niin dominoiva, että haluat käskyttää säännöt? Älä pelkää, ihminen elämästäsi katoaa kyllä nopeasti 😳
Vierailija kirjoitti:
Hänellä ei taida perhettä olla? Pitääkö hän sinua äitihahmona vai kuten sanot, maskuliinisena hahmona, jolloin voisi ajatella, että hänellä on taipumuksia siihen suuntaan.
En usko tähän, ei tässä mitään suksualaista ole. Monet jämäkät naiset vetävät kaverisuhteeseen naisia jotka ihailevat jämäköitä ja dynaamisia naisia jotka saavat asiat hoitumaan.
Ihan luonnollista.
Tästä voi tulla hyvä ystävyyssuhde, kyse on nyt kommunikaatiosta, joka on aplle vaikea tässä (minulle itsellenikin on) että osaat pitää turvalliset rajat ja kommunioit hänelle.
Miten kommunikoida tämä, ajattele miten itse haluaisit että joku puhuu sinulle asiasta, tai kuinka kertoisit esim omalle lapsellesi asiasta.
En kannata myöskään feidaamista, mutta joskus se on ainoa vaihtoehto. On ihmisiä, jotka eivät kuuntele tai halua kuulla, tai usko puhetta, tai kääntävät asiat toisin päin. Ei siinä jankkaaminen pitemmänpäälle auta.
Niin kivaa, kuin se olisikin, että aina kaikki tapahtuu nätisti, niin ei se aina niin mene, kun ei kaikki ole aina itsestä kiinni.