Lue keskustelun säännöt.
Miksi hankit lapsia?
13.01.2014 |
Siinä se kysymys: miksi sinulla on lapsia (tai jos ei ole, miksi toivot niitä saavasi)?
Kun täällä netissä voi kertoa asiat nimettömänä, toivoisin, että vastaat mahdollisimman rehellisesti.
Jos taas et hankkinut (etkä aiokaan hankkia) lapsia, mikä on syysi tähän?
Kommentit (72)
Olin kokenut elämässäni jo niin paljon, että ajattelin, että yksi suuri asia on vielä kokematta -äitiys. Ajattelin, että olemme mieheni kanssa valmiita ottamaan parisuhteessamme seuraavan askeleen, jota ilman ehkä tuntuisi, että junnamme paikoillamme. Halusin kokea sen suuren, ehdottoman rakkaudentunteen, pitää sylissä omaa lastani, kokeilla omia siipiäni kasvattajana. Saada perheen, jossa on ääntä ja eloa, - onnellisen ydinperheen esimerkin sain omasta lapsuudestani, ja ajattelin, että onnellisuus piilee perheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua lapsia koska,
1. Ei ole rahaa lapseen
2. Tämä maailma on niin sairas. (ja mielestäni menee kokoajan huonompaan suuntaan)
3. En varmaan kestäisi sitä jatkuvaa huolta
onneksi on kissa, se on mun rakas kissavauva <3 siitäkin on kova huoli ettei vaan kukaan koskaan ikinä milloinkaan sille mitään pahaa, mun rakas kisu :)
En halua lapsia, ja pohjimmiltaan varmaan siksi että oma lapsuuteni oli todella huono. Olin epätoivottu vahinkolapsi, joka käytännössä sai vain sen minimihuolenpidon joka tarvitaan ettei lapsi kuole. Sain siis jonkinlaisen ravinnon ja vaatteet ja katon pään päälle, mutta muuten olin täysin laiminlyöty henkisesti ja tunteellisesti. Ei opetettu mitään, ei kannustettu, ei kehuttu (koskaan), ei kuunneltu, ei kyselty... Ihan jo lähtien siitä että en muista että minua olisi koskaan kosketettu, tai että olisi kysytty miten päivä meni. Ei mitään normaalia hoivaa jota vanhempien pitäisi lapsille antaa. Samoin sairaudet hoidettiin vasta kun oli ihan ihan pakko, ja koskaan ei sanottu eikä näytetty mitään positiivisia tunteita. Huolehdin itsestäni niin pienenä kuin suinkin kykenin, ja muutin pois kotoa heti kun pystyin. Nykyäänkin olen vanhemmilleni vain jokin hyödyke, en persoona.
Elikä, todennäköisesti taustastani johtuen olen aina kokenut lapset vain ja ainoastaan negatiivisina taakkoina. En näe lapsissa mitään positiivista, enkä voi suoraan sanottuna sietää minkäänlaista "lapsenomaista" käytöstä. Siitähän nämä periytyy miten itseäni on kohdeltu, luonnollisesti.
Lisäksi koen että olen lapsena joutunut kantamaan niin suurta taakkaa omasta pärjäämisestäni ja kannattelemaan myös luonnehäiriöisiä vanhempia, että siinä on yhdelle eliniälle ihan tarpeeksi vastuuta. Nyt, kun olen vihdoin aikuinen ja ymmärrän että olen (enää) vastuussa vain itsestäni, en halua muuttaa tilannetta ja hommata vastuulleni muita. Ei, koko ajatus ahdistaa aivan sunnattomasti! On helpottavaa ajatella ettei esim. kuolinvuoteellaan joudu miettimään että mites jälkeläiset pärjää, vaan koko loppumaailmalla ei ole minulle enää mitään merkitystä (enintään puolisolla, jos elää minua pidempään).
Kolmantena voisin mainita vielä sen, että en usko että voisin tarjota lapselle juurikaan parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Ensinnäkään en ole saanut minkäänlaista normaalin vanhemmuden mallia, ja tuskin sitä kirjoista lukemalla oppisin. Lisäksi olen varma että olisin todella katkera, jos/kun lapsi sitten saisi kaikkia niitä asioita joista olen itse jäänyt paitsi. Se nostaisi varmasti vanhat traumat liian pintaan, kun jokapäiväinen elämä muistuttaisi siitä mitä itsellä ei ole ollut. Eli en voi/pysty/edes halua tarjota kenellekään onnellista, rakkaudellista lapsuutta kun en kerran itsekään saanut.
Minä en hankkinut lapsia, vaan lapsen. Halusin olla äiti jollekin (en eläimelle), mies halusi olla isä. Meillä oli se tarve saada oma jälkeläinen, jolle voimme opettaa asioita elämästä ja joka kulkee matkaa kanssamme sen pienen hetken. Mikään ei ole parempaa kuin saada tutustua maailmaan taas lapsen silmin, vuosittaiset telttareissutkin on siinä tarua ihmeellisempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seksin harrastaminenhan menee liiaksi ihmisen intiimille alueelle, lapset ei muodosta minussa positiivisia mielikuvia, olen itsepäinen, en elä parisuhteessa, olen työtön, syrjäytynyt, näin ollen lähtökohdat perheelle ovat kielteiset. En siis lainkaan kohdalleni halua suvun jatkumoa. 😉
Vierailija kirjoitti:
Minä en hankkinut lapsia, vaan lapsen. Halusin olla äiti jollekin (en eläimelle), mies halusi olla isä. Meillä oli se tarve saada oma jälkeläinen, jolle voimme opettaa asioita elämästä ja joka kulkee matkaa kanssamme sen pienen hetken. Mikään ei ole parempaa kuin saada tutustua maailmaan taas lapsen silmin, vuosittaiset telttareissutkin on siinä tarua ihmeellisempää.
Ja ilman lapsia ei voi lähteä retkelle telttailemaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin rakastamani miehen lapsen täydellistämään meidän suhteemme. En ole katunut. On kivaa kun joku kutsuu äidiksi ja nukkuu kainalossa. Lapsi alkaa olla jo sen verran iso, että hänen kanssaan voi keskustellakin ja tehdä juttuja yhdessä. Ihan kiva kaveri tuo on, olen iloinen, että on osa elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle iski tarve siinä 19 vuotiaana saada oma lapsi. Myöhemmin halusin saada lapsen aviomieheni kanssa koska halusin hänenkin kokevan minkälaista on kun on oma lapsi. Minulle olisi se yksikin riittänyt. 8 vuotta yritettiin ja sitten saatiin kaksoset. Enkä ole mitään katunut, lapset on mulle ja miehelleni parasta elämässä.
[quote author="Vierailija" time="14.01.2014 klo 10:00"]
Halusin lapsia koska:
- Yksinkertaisesti tykkään lapsista ja nuorista ja halusin omia sellaisia elämääni, mikään ei ole ollut antoisampaa kuin nähdä omien lasten kasvavan ja kehittyvän omiksi persoonikseen ja olla läsnä heidän elämässään!
- Tiesin, että pystymme lasten isän kanssa tarjoamaan lapsille hyvin kodin ja elämän.
- Esikoista emme suunnitelleen, vaan tulin ns. vahingossa raskaaksi. Se oli kuitenkin iloinen yllätys ja päätimme ottaa sen avoimin mielin vastaan. Ei ole jälkikäteen kaduttanut... :)
t. 4- ja 6-vuotiaiden onnellinen mamma
[/quote]
Allekirjoitan tämän!